Kuninkaallista, JA VÄHÄN MUUTAKIN, KUTEN” HEI HERRA SADE”

 

Matkustajat ensimmäisessä vaunussa viheltävät sävelmää

Matkustajat toisessa vaunussa laulavat surullisen laulun

Matkustajat kolmannessa vaunussa itkevät  salaa

Matkustajat neljännessä vaunussa itkevät kovaan ääneen
Matkustajat viidennessä vaunussa kysyvät, mikä on hätänä
Matkustajat TOISESSA vaunussa laulavat iloisen laulun
Matkustajat kolmannessa vaunussa ilahtuvat
Matkustajat neljännessä vaunussa soittavat huuliharppua
Matkustajat viidennessä vaunussa ovat hyvin nälkäisiä
Matkustajat kuudennessa vaunussa syövät voileipiä
Matkustajat seitsemännessä vaunussa miettivät, mihin ollaan  matkalla, ja missä on vessa.
Matkustajat kahdeksannessa vaunussa tahtoisivat kotiin
Matkustajat yhdeksännessä vaunussa keksivät runon
Matkustajat kymmenennessä vaunussa oppivat laskemaan kymmeneen.
Konduktööri kuuluttaa: kiitos kaikille hyvät matkustajat, toivottavasti matkanne oli miellyttävä ja tulette pian uudestaan.  Perillä ollaan, perillä ollaan.  Seuraavassa junassa onkin viisikymmentäviisi vaunua…

 

 

Ruotsin häiden” innoittamana” kysyin kymmenenvuotiaalta:

 

– tiedätkö muuten, kuka on Silvia?

– onks se lehmä?

– no ei!

 

 

 

Kerrottakoon tausta, telkkarista tuli ohjelmaa, jossa Silvia oli tutustumassa johonkin historialliseen paikkaan, ja siellä todellakin oli myös karjaa, kuvassa sattui juuri olemaan lehmä, Silvia taustalla, kun esitin kysymykseni. Ehkäpä maailmassa on Silvia-lehmäkin. Minun lapsuudessani meillä oli vasikat nimeltään Urpo ja Ana, se oli sitä aikaa, kun he seukkasivat, ja menivätkö sitten naimisiinkin.  Victorian häitä ei pysty seuraamaan kyllä yhtään, vaikka he ovatkin sympaattinen kuninkaallinen perhe. Ähky tuli heti ensimmäisten uutisten jälkeen.

 

 

Kolmevuotiaan small talk:

– Olenpas minä TYHMÄ! ( isoveli sanoo tehtyään virheen)

– Niin sinä oletkin! (kolmevuotias kannustaa yrittämään uudelleen)

 

 

 

(kolmevuotias kysyy ja äiti lukee lehteä)

 

– jaa mitä sanoit?

kolmevuotias toistaa kärsivällisesti kysymystään,  saa äitinsä havahtumaan:

 

– jaa, mitä junia lähtee asemalta ? No, monenlaisiahan niitä, tavarajunia, paikallisjunia, inter city…

– EI, KUN, mitä muurahaiset käyttävät aseenaan?!!

– JAA SITÄ kysyit,  no tuota ne taitaa pissata ainakin…

 

Jälkinäytös:

Naureskelin kommunikointiamme kotona, jolloin kolmevuotias  vielä kerran korjasi: MINÄ KYSYIN MUREENAN ASEISTA. Nyt olemme  sitten vihdoin toistemme tasolla vuorovaikutuksessa. Kolmevuotias tosin itse tietää yleensä vastaukset kysymyksiinsä. Huomaa, että hän katselee mielellään luonto-ohjelmia, koska eräänkin kerran kuului nurkasta, ”nämä tässä nyt parittelevat”, tai ”tämä taistelee elintilasta”, ”nyt tää ahma söi tässä, ja sitten se kuoli ja muuttui fossiiliksi”

Sympaattisin taistelu joku päivä oli se, että ahma ajoi takaa hepokattia, hepokatti tosin kuoli, mutta ei kuulostanut niin veriseltä meiningiltä.  Korkeasaaren flamingoista, joista joskus uutisoitiin, kaksi oli oikeasti ketun raatelemaa, ja loput 14 kuolivat järkytykseen.

 

 

Sohvamme on täynnä tavaraa, leluja, ja kysyin huvikseni kolmevuotiaalta, kuka on SYYLLINEN: kolmevuotias vastaa epäröimättä veljensä nimen ja huomauttaa, että veli on jättänyt Harry Potterinsa sohvalle. Niin kuin onkin, sadan muun kolmevuotiaan lelun lisäksi.  Kolmevuotias kantaa vastuunsa ja vie kirjan veljensä huoneeseen.  Meillä on taas siistiä.

 

Kolmevuotias kysyy, voiko ihmisellä olla lyhyt ja pitkä käsi. Vastaan, että yleensä ne ovat suunnilleen samanpituisia, koska olisi hankalaa, kun toinen roikkuisi lattiaan asti, ja toinen ylettyisi kattoon. Heh, heh.

 

Jakin maito on tylsän maukuista ja tekee sairaaksi, kertoo kolmevuotias. Onneksi harrastamme lehmän maitoa. Kolmevuotias on kasvissyöjä kertomansa mukaan, tosin lihapullat maistuvat.  Kymmenenvuotias halusi aikoinaan käärmeen lemmikiksi. Totesin, että on niissä se hyvä puoli, että kakkaavat kerran viikossa (tai jotain sinne päin). Pitkä hiljaisuus ja toteamus: olin unohtanut kokonaan, että ne kakkaavat.  Äiti kestäisi sinänsä käärmeet, mutta hiiren raatojen säilyttäminen pakastimessa olisi liikaa, jos kasvissyöjäkäärme ilmoittautuu, niin ok.  periaatteessa… Lihapullien ja nakkien kohdalla voi unohtaa paremmin, mitä ne ovat olleet kuin hiirien pakastimessa.

 

Kolmevuotias ei alistu ylhäältä tulevaan tahtoon vaan ilmoittaa napakasti ohjaavalle asahi-sedälle telkkarissa, että hän ei suinkaan ole huojuva palmu vaan MÄNTY, koska mänty on huomattavasti KIVEMPI. Asahi vaikutti kivalta, samoin lempeä jooga. Pilates-dvd on vielä kokeilematta.

Stand up-komiiikkaa kolmevuotiaan tyyliin:

– hei herra sade, yritäpäs sataa sisään, hei herra sade, yritäpäs sataa sisään…

(Huutaa tuuletusluukusta sateelle, kymmenenvuotias  taas juoksee kaatosateessa omenapuun ympäri, hupia kotona, ei tarvitse lähteä mihinkään.)

Kolmevuotias pohti autossa: jos hammaspeikko on mennyt isoveljen korvaan. (Ei mikään ole yksiselitteistä tässä maailmassa)

 

Kolmevuotias rakentaa hiekkalinnaa uimarannassa, veli haluaa hänen huomionsa ja kutsuu kolmevuotiasta. Totean sivusta, ”se tekee nyt linnaa. ” Kolmevuotias korjaa samantien, ”TIETEELLISTÄ PROJEKTIA”, hän ei siis rakenna linnaa vaan tekee tieteellistä projektia. Mikään ei ole helppoa enää, miettii äiti.  Kolmevuotias leikkii myös Pokemoneilla, joka ahdistaa vähän äitiä. Mieluummin, hei herra sade… Tai  biologi Nigel Marven, kolmevuotiaan pitkäaikainen idoli, joka on opettanut lapselleni ehkä vähän liikaakin elämän tosiasioista sukupuutoista ja muista.

 

Kysyin kolmevuotiaalta: oletko huomannut, että asiat loppuvat joskus (viittasin jäätelöön). Minä olen huomannut vain kärpäsen, vastasi kolmevuotias.

 

Kolmevuotias pyyhkii kosteuspyyhkeellä juniaan: hän kehottaa kysymään itseltään ”miten sujuu”, kysymykseen hän vastaa tyytyväisenä: HYVIN PYYHKII.

 

Kolmevuotias on uhmaikäinen, ei ota asioita itsestäänselvyytenä: isoveli kysyi opettavaisesti, millä kirjaimella  kolmevuotiaan nimi alkaa. Kolmevuotias lysähti traagisesti kasaan, ja voihkaisi, olisin halunnut, sanoa sen kirjaimen, mikä on KESKELLÄ. (Mitenkähän tämä lapsi pärjää neuvolassaan, hmmm. ) Myöhemmin päivällä hän totes: tiedätkös, että minä olen sellainen hiljainen kaveri. Kyse on erittäin puheliaasta lapsesta.

 

Kolmevuotias halusi kuulosuojaimet, hän saikin ne, ostimme kahdet, ja jalomielisyyden puuskassaan hän sanoi kymmenenvuotiaalle: nyt sun korviin ei enää satu, kun minä huudan kovaa.

Vanhat pingviinit ovat tyhmiä kertoi kolmevuotias.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: