Blogi heräsi: hoitotahto

Pitkästä aikaa blogi herää kesäloman kunniaksi:

Ajatuksena kirjoittaa hoitotahto. Olen usein miettinyt hoitotahdon kirjoittamista ja sellainen on ehkä joskus  ollutkin.   Itsekään en tiedä, mitä kirjoittaisin eli jännityksellä tajunnanvirta käyntiin. Tiedän vain, mitä haluan.

Tämän hoitotahdon julkaiseminen on tietysti rohkaisuksi kaikille, joilta se puuttuu. Omakannassa on paras paikka, sinne luon lyhyemmän version tämän leppoisan jutustelun lisäksi.

Niin kuin tiedämme, onnettomuudet ja sairastumiset yllättävät. Eletään pitkä elämä hoitotahtomme kanssa, se luultavasti pidentää ikää.   Näin terveenä voi unelmoida siitä, ettei joudu hoitokoteihin ja vuodeosastoille. Sitten eräänä päivänä kohtalo tekeekin ratkaisut puolesta, ei odottele tai kysele.  Tekstini käsittelee ehkä enemmän hoivakodissa asumista kuin äkkikuolemaa tai onnettomuuden jälkeistä tilaa. En tässä vaiheessa toivo päätyväni asumaan muualle kuin kotiin,  mutta pidän sitä tavallisena vaihtoehtona. Niin käy useille ihmisille. Toivon, että minua ei pidetä kotona velvollisuudentunnosta silloin kun hoitamiseni tuntuu kohtuuttomalta taakalta.  (Seuraavat jutut voivat palvella hyvinkin kotihoitoa.)

Omainen: sinä voit väsyä minuun. Voit kokea vihan tunteita, ahdistusta, katkeruutta, pelkoa, sanattomuutta minua katsoessasi. En ole sinulle kiitollinen, huudan ja haisen hoitopaikalleni. Saatat ahdistua hoitopaikkani hajuista ja äänistä, asuintovereistani, jos asustelen hoivakodissa.  Haluan tässä vaiheessa sanoa, että saat  huonoa omatuntoa tuntematta väsyneenä ajatella: kuolisitpa pian, olisitpa hiljaa. Näitä ajatuksia tulee silloin kun tilanne on vaikea ja niitä pahimmillaan katuu ja suree pitkään. Olen seurannut äitini kuolemista alsiin ja isäni kuolemista syöpään. Muitakin kokemuksia on, niitä en turhaan erittele. Ajatus vain:  ymmärrän. Parantumattomasti sairaan, kärsivän ihmisen kanssa oleminen, käy joskus raskaaksi. Haluaisi paeta sieltä, missä ahdistaa. Ajattele kaikessa rauhassa näitä ajatuksia ja puhu tai kirjoita niistä. Ei välttämättä minulle suoraan.  Älä taivu kohtuuttomiin pyyntöihin, joita ymmärtämättömyydessäni latelen. Yritä kuitenkin kääntää aggressioitani myönteiseen. Monestihan kiukuttelemme yksinäisyyttämme, vierasta paikkaa, kipuja tai oman elämänhallinnan menetystä. Kun mitään ei voi päättää. Mihinkään ei pääse ja ikävä on.

Toivon, että kohdallani kiinnitetään erityisesti huomiota kosketukseen ja otteisin. Olen jo nyt herkkä kärsimättömyydelle ja vihaisuudelle. Kiinnitä huomiota ympäristöni äänimaailmaan.  En halua olla kovien äänien ympäröimänä.  Haluan, että äänet suojelevat minua.  Pelkään äkkipikaisuutta minua hoidettaessa.  Kuulovamman takia väsyn ehkä nopeammin taustameluun ja säpsähtelen helposti.

Haluan syödä silloin kun syön. Hoitopaikka/kotihoito voi vapaasti jättää minulta lämpimiä ruokia väliin, jos syöminen on hankalaa. Olen aina ollut pienten annosten syöjä. Pelkään syöttämistä. Toivon, että minulle annetaan mieleisiä syömisiä ja juomia. Pelkään, että joku sortuu kanssani sellaiseen ”juhlapäivinä tai viikonloppuna sitten, kyllä pitää syödä kunnon ruokaa.  Ei erivapauksia-ajatteluun. ”

Ei. Haluan avuttomassa tilassa ollessani syödä herkullisia juttuja joka päivä. Toivon, että minulla on sen verran säästöjä, että minulle voi tuoda esimerkiksi ravinnejuomia ja hedelmiä, korvaa surutta minulle epämieluisia ruokia näillä. Olen aina pitänyt ruisleivästä, ruokaa voi huiputtaa minulle, laittamalla sitä leivän päälle, vaikkapa kastiketta ja salaattia. Pidän pitsasta, lämpimistä voileivistä, fajitaksista, smoothieista, juustosalaateista, vähärasvaisesta AB-piimästä, rasvattomalle yökkään. Luultavasti syön mielelläni marjaisia jälkiruokia, jogurtteja  ja hedelmiä.  Juon  mielelläni Vichyä, haluan usein punaviiniä: Laita siihen loraus vettä. Juon myös alkoholitonta viiniä ja alkoholittomia siidereitä.  Voi olla, että nämä ovat vaikeita ruokia, sovella, keksi  jotain, miten syömiseni sujuu vauhdikkaammin kuin ison peruna-annoksen syöttäminen.  Älä syötä vauhdilla ja unohda peruna ja riisi ja valtaosa puuroista. Seuraa, mitä syön mielelläni. Omaiselta toivon: kysy, miten syön.  Jos vastaus on, että olen hankala, toivon, että mietit, miten tilannetta voi muuttaa. Tiedän, että tilanteita voi useinkin muuttaa hoitopaikassa, kiireessäkin.  Silloin kun on kiire kannattaa pysähtyä.  Toivon, että annat omaisena positiivista  palautetta hoitopaikalleni, älä kaada omaa turhautumista henkilökunnan niskaan. Inhimilliset tekijät vaikuttavat, mutta toivon, että heihin suhtaudutaan hyvin.  Jotain voi tehdä.  Jos se on mahdollista, toivon, että minulle hankitaan jotain kautta ulkoilumahdollisuutta. Ei niin, että tämä kaatuu lähiomaisten niskaan kuitenkaan.

Kontrolloikaa usein, vaikutanko surulliselta syödessäni. Haluan olla onnellinen syödessäni.  Minulla on historiani.  Sairaana haluan syödä paineetta. Herkuttelija olen. Napostelija olen.

Anna minun torkkua aamuisin pitkään, jos haluan. Pidän hiusten laittamisesta, hieronnoista, jalkahoidosta, mekoista. Järjestä minulle olosuhteiden salliessa näitä jopa viikottain, joka päivä jotain. En tässä vaiheessa pysty arvioimaan, minkälainen taloudellinen tilanteeni on, mutta jotain voi varmasti tehdä esim. jalkahoitoja/hiusten laittamista kohtalaisen usein. Enemmän  AB-piimää  ja smoothieita,  vähemmän perunoita, olkoon kirkas ohjenuora. Rauhallista ja lempeää kohtelua, erityisesti silloin kun minua hoitavalla on huono päivä. Hidasta silloin kun sinua hermostuttaa. Epäilen olevani perso kehuille. Hyödynnä tätä ja hengittele syvään.  Yritä hymyillä minulle.

Tykkään paljon pitää jalkoja ylhäällä. Tutkailkaa, elääkö minussa sohvamakoilija, jollainen olen ollut. Hyviä, mukavia kalusteita toivon, jos istun päivät. Jalat pitää saada nostettua. En ole istunut koskaan jalat alhaalla kotioloissa eli epäilen sen  olevan kauhun paikka loppuun asti. Pyörätuolissa kiinnitä huomiota jalkatyynyihin, teemana on, jalat vähän ylös.  Olen loikoilija. Pelkään pöydän vieressä istuttamista. Tarkista, pidänkö edelleen automatkoista ymmärryksen vähetessä. Haluaisin tuoksua hyvältä. Ei hajusteita, mutta vaikka Vitalis-rasvaa ranteisiin, erityisesti, jos asun kotona, tuoksu ei varmaan haittaa. Hoivakoti- olosuhteissa haluaisin tuoksua hiukan jollekin, jos se ympäristölleni on mahdollista. Ehkä yöksi voi laittaa hieman Bepanthenia tai mitä vaan, jossa pieni tuoksu, joka tarttuu minuun.  Haluaisin tuoksua ihan vähän saattohoidettavanakin.  En välitä hajuvesistä. En kuitenkaan haluaisi olla laitostuoksuinen.

Kuuntelen mielelläni pitkiä radio-ohjelmia, kirjojakin, musiikkia. Varmista, että tämä on mahdollista, kuunteleminen.  Olen tykännyt vesijuosta ja kävellä. Jos mahdollista, niin vie minua kävelemään metsään tai jos olen toimintakykyinen, jonkinlaista vesikävelyä voisi järjestää.   Pidän museoista.  Saatan olla tyytyväinen pyörätuolissa museoreissulla. Kokeile, viihdynkö bussissa tai junassa. Määränpäällä ei ole väliä.

Puhu minulle kuin ymmärtäisin.  Kosketa minua kuin ymmärtäisin.  Älä ota painetta minun luonani käymisestä. Soita, jos tuntuu siltä tai kirjoita viesti. Hoitohenkilökunta varmaan lukee. Lähetä haluamallasi tavalla videoita tai vaikka kodin ääniä.   Toivon, että  läheiset eivät  ota paineita käymisestä.  Ihan yksin en välttämättä haluaisi olla, mutta epäilen nauttivani saadessani kuunnella kevyttä jutustelua huoneessani.  Arvioikaa sitten erikseen, ahdistunko.  Olen koko elämäni arvostanut kirjoittamista kommunikoinnin välineenä, niin epäilen nauttivani viesteistä loppuun asti.

Kipulääkettä toivon käytettävän niin että varmasti riittää.  Toivottomassa tilanteessa toivon  oloni tekemistä mahdollisimman hyväksi. Lääkärit päättäkööt. Elämää ei tarvitse pitkittää keinotekoisesti, jos toivoa ei ole.  Jos tilani korjaantumiseen on perusteita, saa kokeilla mitä vaan. Jos kokeilu ei tuota tulosta, luopukaa hyvillä mielin. Lyhytaikainen elämäni piteneminen ei kiinnosta minua, ei toimenpiteitä, joilla saadaan lyhytaikaista elämän pidennystä.  Toivon, että en ole peloissani.  Tähän toivon kiinnitettävän huomiota lopussa.

Hautajaisista minulle ei ole mielipidettä. Niitä ei tarvitse pitää lainkaan. Jos niitä halutaan pitää, käy sekin. Loistavasti käy  sekin, että ei ole minkäänlaista tilaisuutta. En kuulu kirkkoon. En välitä kuitenkaan siitäkään, jos joku haluaa rukoilla puolestani. Tärkeää on kuitenkin, ettei kukaan rukoile sänkyni vieressä kuolemaa tehdessäni. En halua olla samassa tilassa, jossa seurakunnan tilaisuuksia.

Epäilen, että läheiseni kokevat kirkko-hommat vaivaannuttavina, joten  mukavasti sopii, ettei siunata eikä lauleta virsejä. Ei myöskään addresseja. Minua saa mieluusti muistella kuuntelemalla vaikka kotona musiikkia. En kiellä tilaisuuden järjestämistä, jos sellainen tahtotila on.  Minut saa haudata, mihin haluaa. Joudun myöntämään, että tässä vaiheessa en ole ihan varma, haluanko tuhkauksen vai arkkuhautauksen. Tuhkaus sopii hyvin. Olkoon se lähtökohta. Tuhkiani  ei saa sijoittaa omistamalleen tontille. En halua myöskään sotkemaan meriä tai vesistöjä.  Joku yleinen paikka käy hyvin tai jos kokee yksityisemmän paikan kivaksi, antaa mennä vaan.  Haudallani ei tarvitse käydä, jos ei halua. Ei tarvitse miettiä, onko vienyt kynttilöitä tai kukkia.  Mikä tahansa hautausmaa sopii muisteluuni, itse pidän hautausmaista ja toivon tänäkin kesänä pääseväni hautausmaalle kävelemään. Voin hyvin muistella läheisiäni millä tahansa hautausmaalla, niin voi myös minua muistella missä vain. Tai olla muistelematta.

Jos minulta halutaan elimiä, käy sekin.

Tuskinpa  perintöä jää, mutta isäni aina toivoi, että kunpa jälkipolvet eivät riitelisi mistään ja hän oli hyvin tyytyväinen, kun asiat menivät vielä hänen eläessään sovussa.  Tiedämme, että pienetkin asiat voivat aiheuttaa suvuissa  riitaa. Mistäpä voi tietää, jos saa vaikka lottovoiton? Lupaan näin tapahtuessa jakaa sen jo eläessäni, jos en sitten kuole matkalla Veikkaukseen.

Tätä kirjoittaessani en ole pohtinut resursseja tai kaikkia mahdollisia esteitä. Onneksi en tiedä tulevaa.

Miten ne kalat oikeastaan tapetaan? (2016)

Miten ne kalat oikeastaan tapetaan?

–  Kun  kala saadaan, niin miten se tarkkaan  ottaen tapetaan?  (9v.)

 

 

 

Joskushan on luultu, että kala ei tunne  kipua  tai että sillä  ei ole väliä.  Joskus luultiin myös, että pikkuvauva ei tunne kipua…     Tuotakin vastausta joutui  vähän miettimään.   Joutuu nyt itsekin vähän selvittelemään tätä kalan  lopetusteemaa,  keksin  nopeasti, että  kalanviljelijät varmaankin  (toivottavasti) välttelevät tarpeetonta kipua, mutta meistä harrastelijoista en ole ihan varma…  Kyllähän niitä  ongitaan  ”turhan  päiten”  onkimisen riemusta.   Ei pelkästään välittömästi  ravinnoksi.

 

Zz Topin  keikka odottaa…

 

 

9v.  Käyttää  Wikipediaa  ahkerasti.  Hakee  esim.kirjailijoiden/ muusikoiden  kotikaupungit.  Ja  muistaa  kaiken.

Ja  arvioi  itseään  hyvin  kriittisesti  jalkapallossa.  ” Hyökkääjänä  mä  vasta  huono  olenkin…”

 

 

–  Missähän  se  mun  hattu  on?

–   Onhan  sulla  se  lippiskin.

 

Säälivä  katse

 

– Diablon  lippiksen  voi  laittaa  Diablon  keikalle,  Zz Topin  keikalla  käytetään  Zz Topin  lippistä.

Kenraaliharjoitus

 

9v.  On  jo  vähän   jännittynyt,  kenraaliharjoitus  huomenna,  ja   itse  esitys  ylihuomenna. Liput  2e. 🙂

 

 

–  Se  meidän  draamaohjaaja  muistuttaa  sua  ( 9v.)

 

Hmmm.  Kai  tämä  oli  kohteliaisuus.  Pitäisiköhän   vaihtaa alaa?

 

Teatteri  Siperia  hyväksi   taas  kerran  todettiin…

( Toinen  katse)

 

Mukana  oli  myös kehitysvammaisia  näyttelijöitä.  Tätä ei  kerrottu  etukäteen

Ja  hyvä  niin.

 

Näyelijät

Kulkivat  yleisössä  ja  kehuivat   ihmisten   vaatteita…

”  Sulla  on   kiva  paita”

 

Eräs  näyttelijä   oli  lapsena  miettinyt,  miksi   downin  syndroomaiselle  tädille  puhuttiin  aina  kuten  lapselle.  En  tiedä,  oliko  tositarina,   mutta  näytelmässä  kuvattu  vaikeasti  reumaattinen  ihminen  oli  kokenut  ärtynyttä  kohtelua   julkisissa  liikennevälineissä,  kun  hän    taas  teeskenteli   vaikeaa  cp-vammaa,  hän  muuttuikin   tyystin   näkymättömäksi kanssaihmisille.

 

 

 

 

ja  Fedja  setä – esitys  oli loistava…

Ahmed Ahneen jäljillä

 

 

 

Ei mulla  tänään ollut  mitään  draamaohjausta koulussa.  (9v.)

 

– ai, mä luulin (äiti)

 

– mullahan oli tänään sanataidepaja

– Mikäs eilen sitten oli?

 

– no tietysti sitä animaation tekemistä.

 

Draamapaja oli  jo  sitä edeltävänä päivänä.

 

– Oliko näissä kaikissa eri tyypit ohjaamassa?

 

– Oli.

 

 

Hyvä, Suomen peruskoulu!  9v. on ollut aivan liekeissä ja äitikin kuunnnellut niin pitkiä  tarinoita  liittyen tähän sanataidejuttuun, animaatioon  ja näytelmäharkkoihin.

 

9v. on posteljooni  Fedja-setä näytelmässä ja tykkää.  Itse kirjahan  oli hänen mielestään    tooosi tylsä.  Avautuu näköjään näytelmänä.

 

9v.  on näytelmässä  ja   animaatiossa  posteljooni  Petskin.

 

 

Sanataide: oli ihmiskettu, jonka nimi oli Hopkot-porkkana.  Sen luokse tuli elävä Tupsutin,  joka kertoo, että Karkkikäärme on vahingossa tuhonnut  yöpäivämetsän auringon.  Siellä on aina yö, koska päivä ja yö ovat samaan aikaan.  Hopkot-porkkana lähtee Tupsuttimen  kanssa uimarannalle päin.  He tapaavat Popparikeijun  vesiputouksen luona.  Popparikeiju kertoo, että heidän pitää  mennä Mansikkavuorelle ja herättää Lakritsi-lohikäärme.  He tapaavat mansikkavuorella  Quix-menninkäisen,  joka kertoo,  että Lakritsi-lohikäärme on nukahtanut  ja että heidän pitää löytää Lumottu  Herätyskello…

 

 

Jokainen kirjoittaa tästä lisäksi omat pidennetyt versionsa, jossa esiintyy sitten  jokaisen keksimä hahmo.  Sellaista Sanataidetta.

 

Kirjastosta  lainasimme  Sherlock  Holmesia   9v.lle  sekä  ”Älä koskaan  pyyhi kyyneleitä  paljain  käsin”  äidille.

 

Pakko kai vetää pari  Sherlockia itsekin, jotta poistuu omalta  aikuisen  lukemismukavuusalueelta  kuten Ahmed Ahnettakin.

Mies hukassa ym. (2016)

–  koulussa  piti kertoa  kolme  asiaa  joululomasta ( 9v.)

– no, mitä  sä  kerroit?

 

–  noo,  ensinnäkin,  että  korvat  särkyivät, kun  mun isä  katsoi  jääkiekkoa, uutenavuotena  naapuri  hukkas  miehensä  ja  sain  joululahjaksi  sellaisen  buldogin.

 

Hyvä,  kun jää näitä lämpimiä, jouluisia  muistoja♡

 

Ja  mitä  niistä  raketeista.

 

 

(Naapurikin  löysi  ukkonsa)

 

 

Elämäni  paras  uusivuosi( 9v.)

 

Oli  sellainen,  kun  mökillä  tuli  putkirikko ja  vettä pulppusi  sisään… Sitä  on  muisteltu  monet   kerrat.  Ja  hyvin  se  uusivuosi  silloin   menikin.

Jokaiselle hyvää uutta vuotta… Parempaa kuin viime vuosi… (tammikuu 2016)

 

 

vuoden ensimmäinen kulttuurielämys  tulossa  Star Wars- elokuva... (on varmaan sulle vähän liian rankka kommentoi  muu perhe niin kuin varmasti onkin, olosuhteiden pakosta lähden mukaan ja kyllä hieman kiinnostaakin toteutus, miekkahommat eivät kyllä ole sorvattaren juttuja)

 

-älä kasva tosta enempää, pysy aina tollasena 9-vuotiaana…  (isi)

– se on luonnonlaki, että ihmiset kasvaa (9v.)

 

– pese munkin hampaat  (isi)

–  mä en tienytkään, että munkilla on hampaat (9v.)

 

hahhah hohhoh  hehehehe  hihihihhih  hohohhohhoh huhuhuhuh, höhhöhhöh..

 

 

 

 

JA STAR WARS  oli HYVÄ  JA MUKAANSATEMPAAVA. 

 

Meni tunteisiin, vaikka aihepiiri hyvin kaukana siitä , mikä periaatteessa kiinnostaa… Miekkakohtaukset inhimillisen pituisia, ei tullut uni tai muussakaan taistelu/tappamishommassa… Sopivasti kaikkea.  Elokuvateatterissa oli hiljaista.   Viimeinen pari minuuttia olisi voinut olla vielä parempi, mutta annettakoon anteeksi.   Harvoin tempaudun mukaan, mutta nyt kävi niin, samantasoisesti kuin Poikateatteri Sällit suhteen viime kesänä…

 

 

Jouluna

 

 

 

on hyvä olla  korkeassa kuumeessa…

 

Tai paria päivää ennen…

 

kuten blogin kirjoittaja.

 

Voi katsoa ympärilleen ja todeta ohhoh

 

kylläpäs palelee ja särkee.

 

Burana on hyvä kaveri.

 

Burana-tonttu ja huopatonttu  johdattelevat joulun tunnelmaan

 

9v. toteaa, onpas kivaa, kun kohta on jouluaatto…

 

 

 

On se kivaa. Hyvää joulua kaikille!

 

Ohhoh , ja hups hups  kaikille niille asioille, joita piti tänään tehdä. 

 

(Hanskat kädessä  ja  suusuojus naamassa voi tehdä hyvin  piparkakkutaloa, vaikka huomenna tai joulun jälkeen… )

 

 

 

 

– kyllä sä voit paistaa niitä kalapuikkoja mulle myöhemminkin, jos et nyt jaksa.  Mulla on kyllä kova nälkä, mutta vähän ajan päästä käy hyvin. ( empaattinen 9v, joka toivoi kalapuikkoja iltapalaksi, omasta sairaudesta/paastoamisesta  selvittyään, onkin maistunut monenlainen syötävä.  9v.sai  kyllä kalapuikkonsa )

 

– noi pojat kiroili  kyllä  aika paljon (9v. bussissa, takana kaksi nuorta henkilöä käytti ”vittu”-sanaa kiitettäväst)

 SE  NUORISO, voivoivoivoi

9v. näkisi mielellään myös ”spagaattimiehen” bussissa, mutta niin hyvä tuuri ei ollut.

 

tehkää ihmiset spagaatteja bussissa, se on hauskaa. ja hienoa..  (Varsinkin kun tekijänä on keski-ikäinen, farkut jalassa oleva mies)

Joulutarina

 

 

– Mitä ihmettä teette täällä?

 

Olette olleet jo neljä  tai viisi tuntia tuntia ja tulostatte vielä paperia!   Menkää kotiinne tulostamaan.  Työvoimatoimiston koneet ovat kaikille yhteisiä.   Niillä haetaan töitä!  Oletteko edes työtön? Näyttäkää todistus.

Lämmittely-ja ajanviettopaikkoja on muuallakin!  Jos ette ole sattuneet huomaamaan…

 

 

– En minä ole työtön.

 

Ette ole työtön? Anteeksi  nyt,  oletteko sattuneet seuraamaan kaupungin ja koko Suomen työllisyystilannetta ja kuinka meitä työvoimatoimistojen virkailijoita haukutaan. Täällä pitäisi auttaa cv: n  teossa  ja vastata puhelimeen, taikoa ihmisille työpaikkoja ja rahaa, suit sait sukkelaan, jos pitää odottaa kymmenen minuuttia  puhelinaikaa, niin huudetaan, ja sitä henkilökohtaista palvelua, sitä peräänkuulutetaan…  Jokaisen pitäisi saada henkilökohtaista palvelua, tosin jos sitä saa, sekään ei kelpaa!  Ja te, Te olette täällä, roikutte koneella ilmaiseksi ja tulostatte sivutolkulla paperiakin,   ilmaiseksi  tietenkin, kuinkas muuten!  Saatte maksaa nuo tulosteet.  Kutsun vartijan, jos ette lähde. Luulin, että olette kunniallinen ihminen ja haette töitä tai vaihtoehtoisesti joku tänne pakotettu onneton  pitkäaikaistyötön  tai pitkämatkalainen.  Siksi en puuttunut asiaan.

 

 

Mitä, hyvänen aika,   nuo   sitten  edes  ovat?!  Tuossahan on jo valtava pino paperia.  Anteeksi nyt!

 

– Niin on.

 

– Ei mitään muuta sanottavaa siis?

 

”Niin on”, sekö riittää teidän mielestänne selitykseksi notkua täällä ja tulostaa… Minä vielä ymmärrän, kun  joku huijaa yhteiskuntaa sen verran, että tulostaa yhden tai kaksi paperia.   Nauraa tyytyväisenä, kun sai varastettua ilkeältä työvoimatoimistolta paperia ja mustetta. Voi mennä kotiinsa syömään roiskeläppäpitsaa tyytyväisin mielin.   Voitti yhteiskunnan!   Kukaan ei huomannut, pölli vielä kynänkin kaupan päälle ja vessapaperirullan vessasta! Sen minä vielä ymmärrän.   Tajuan katkeruuden, kaikki vihaavat tänne tulemista,   jos joku lentää ulos 10 vuoden jälkeen, harmittaahan se.  Tai sitten, jos haluaa viettää laatuaikaa kotona, nostaa sitä korvausta kaksi vuotta ja täältä meiltä häiritään, esitellään tyhmiä ratkaisuja.  Sanokaa nyt jotain ennen kuin kutsun vartijan!  Saatte kaivaa kolikoitanne.

 

 

– Tämä ensimmäinen on kirje yksinhuoltajaäidille,  kirjoitin sitä monta sivua, koska halusin kertoa hänelle paljon:  hän on yksin nyt ja lapset ovat pieniä. Miettii, miksi erosi ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin… Missä voisi säästää?  Kirjoitin hänelle, että ei ennenkään onnellisia oltu, silloin ei vain erottu, siinä on suuri ero.  Ei kenenkään tarvitse olla onneton koko elämäänsä.

Ja hän on hyvä sellaisenaan.  Hän osaa hoitaa lapsiaan paremmin kuin kukaan muu sillä hetkellä. Ja hän on kaunis. En tunne häntä, mutta tiedän sen.  Hän, ja se hänen vihaamansa exä ovat hienoja ihmisiä, ei heidän tarvitse sitä toisilleen koskaan sanoa, mutta niin se on tässä elämän kulussa.

 

Sitten tässä on kirje yksinäiselle vanhukselle vanhainkotiin. Sellaiselle, jota kukaan ei käy katsomassa.  Paitsi ehkä jouluna, joku tuo joulukukan ja suklaarasian, joulukorttikin voi tulla edullisella postimerkillä. Kirjoitin hänelle, että ne hänen muistonsa ovat tärkeitä ja  varsinkin  se on tärkeää, mitä hän ei muista ja mitä muut eivät jaksa kuunnella.  Kirjoitin hänellekin, että hän on kaunis. Näen hänet  kohdussa,  vauvana,  lapsena, nuorena, aikuisena ja vanhuksena… Ja aina hän on ollut kaunis, oli hän sitten mies tai nainen.   Ne, jotka eivät käy katsomassa, haluaisivat   sisimmässään, mutta eivät osaa.   Eniten ihmiset jättävät käymättä, koska eivät osaa olla sellaisissa paikoissa, haistaa sellaisia hajuja, kohdata  vanhuutta, ymmärtää olevansa kohta  samassa jamassa, marssimassa kohti kuolemaa päivä päivältä ja sitä ennen laitoshoitoa…   Ihmiset eivät osaa puhua luontevasti varsinkaan muistisairaalle, kivuliaalle  tai katkeralle.  SIksi he eivät käy.

 

Tässä on kirjeitä muillekin yksinäisille.  Useita niitä varten, jotka tuntevat olevansa ulkopuolisia ja yksinäisiä omassa elämässään.   Niille, jotka ovat yksin jouluna.   Joko yksin ison porukan keskellä tai sitten ihan konkreettisesti yksin.

 

Kirjoitin myös pitkäaikaissairaalle. Hänelle, joka makaa kahlittuna sairaalasänkyyn vuodeosastolla ja odottaa, milloin joku vaihtaa vaipan tai syöttää mitäänsanomattoman vellin, juottaa kahvin nopeasti.  Arvaat varmaan, että kerroin hänellekin, että hän on onnistunut elämässään riippumatta siitä, mitä hän on työkseen tehnyt. Sairaanakin hän on kaunis,  jos hän haluaa, hänen pitäisi saada joka päivä kirje.  Pitkä kirje, jossa käsitellään kaikkea maan ja taivaan väliltä.  Tai sitten yksia asia.  Sehän meille on tärkeää, yksi asia.

 

Tässä on myös kirje koulukiusatulle. Sellaiselle, jota on kiusattu rankasti ja joka kärsii siitä vielä aikuisena. Ja erityisesti sellaiselle, joka ymmärtäää  vasta aikuisena olleensa koulukiusattu tai  missä muussa tahansa paikassa  kiusattu.  Hänelle, joka kesti lapsuutensa tai nuoruutensa pystypäin.  Tai sitten vähemmän pystypäin.  Hänelle, jonka reppu sotkettiin ja bussissa ei voinut mennä kenenkään viereen.  Kukaan ei halunnut parikseen.

 

Kirjoitin myös kaikille kiireisille. Niille, joilla on aina kiire. Voi olla, että he eivät ehdi lukemaan kirjettä, mutta ei se mitään. He saavat sen kuitenkin.  He saavat lukea rivi kerrallaan, päivässä yksi rivi. Jos on liian tylsää, voi hypätä suoraan viimeiselle riville tai käskeä sihteerin lukea.  Tai silmäillä pääkohdat.   Tehdä tiivistelmä ja pitää siitä puhe: Hei, minä sain kirjeen tuntemattomalta.

 

Kirjoitin kaikille työttömillekin.  Se sopii tämän paikan ilmapiiriin.  Luulen, että heitä harva lohduttaa tai kannustaa.  Kirjoitin niille, jotka ovat ollet kauan työttöminä ja niille, jotka ovat olleet vasta hetken.  Kirjoitin niille, jotka ovat saaneet potkut, jostain missä olivat kauan töissä.    Ja niille, joilla on potkujen uhka koko ajan. Heille, jotka ymmärtävät olevansa työuransa päätteeksi rasite.   He arvostivat omaa työtään ja sitten sitä ei enää tarvita.

 

Kirjoitin kaikille lapsille.  Erityisesti heille, joita kirjeet eivät kiinnosta yhtään.   Heille, jotka pettyvät, kun kirjeessä ei ole rahaa tai elokuvalippuja.

 

Kirjoitin kaikille narsisteille.  Heidät vain tuomitaan.  Ehkä he nauttivat kirjeestä, koska se saa heidät tuntemaan itsensä tärkeäksi. He tietävät sen jo, mutta ei se mitään.  He voivat tuntea olonsa vielä tärkeämmäksi.  Sitä minä toivon.   Lisää tärkeyttä heidän elämäänsä.

 

Kirjoitin kaikille heille, jotka kokevat, että heidän työtään tai kotonaoloaan ei arvosteta.  Kirjoitin omaishoitajille, kotiäideille ja koti-isille, sukupuolensa vaihtaneille ja sitä suunnitteleville.

 

Kirjoitin myös kaikille menestyjille. Millä mittarilla tahansa menestyjille.  Kirjoitin kaikille turhautuneille.  Tässä elämässä turhautuu.   Kirjoitin kaikille miehille, jotka luulevat, että miehet eivät nalkuta tai puhu selän takana pahaa. Kirjoitin kaikille naisille, jotka eivät ylene urallaan.

 

Kirjoitin kaikille kalastajille. heille, jotka kalastavat  päivästä päivään.   Kirjoitin kaikille värityskirjojen värittäjille, jotka värittävät zeniä elämään.   Kirjoitin kaikille parvekkeella tupakoiville.  Kirjoitin kaikille kielenhuoltajille, jotka itkisivät näitä lukiessaan välimerkkien käyttöä ja kömpelöitä lauserakenteita.  Minulle opetettiin koulussa, että lähitulevaisuudessa pitää kovata sanalla pian. Kirjoitin joka kirjeeseen pian.  Se on hyvä sana, pian. 

 

Siksi minulla on paljon kirjoitettavaa ja tulostettavaa.  Luulen, että en saa tänään kaikkea kirjoitettua.   Minun pitää lukea nämä vielä uudestaan ja miettiä, mitä voisin lisätä. Voihan olla, että kiireessä unohdan jonkun tai unohdan kirjoittaa jollekin tärkeän asian…  Ei ole helppoa löytää  oikeita sanoja jokaisesta asiasta. Minä yritän kuitenkin.   Tulin tänne työvoimatoimistoon, koska täällä saa tulostaa ilmaiseksi ja hyvät koneet.  Saan olla rauhassa ja katsella ihmisiä ohimennen. Muuten olisin mennyt kirjastoon.    Kirjastossa ei näe kuitenkaan sellaista kiirettä ja stressiä kuin täällä.   Voisin kirjoittaa myös rautatieasemalla, mutta  käsialani yksilöisi minua.  Tekisi minusta ihmisen jonkun silmissä. En olisi tuntematon.

 

– Miten ihmeessä te löydätte ihmiset? Mistä saatte osoitteet?

 

–   Minä jaan nämä vastaantulijoille. Pyydän jokaista viemään kirjeen sellaiselle, joka sitä tarvitsee.

 

–  Miten muka tiedätte, että niitä ei heitetä roskiin?

 

– Ei sillä ole väliä.

 

– Hirveä työ, ja sillä ei ole väliä?

 

– Todellakin.

 

–  Aiotte siis kirjoittaa näitä kirjeitänne täällä meidän koneellamme ja tulostaa yhä edelleen?   Mistä tiedätte, mitä  ventovieras haluaa kuulla?  Eikö sitä paitsi ole naurettavaa väittää jokaista  kauniiksi ja viisaaksi, menestyneeksi ja ties mitä? Eikö hän pidä sitä loukkauksena?   Tai imarteluna.  Kai nyt jokainen tajuaa, jos saa silmiensä eteen valhetta.     Jokainen epäilee kirjettä jonkinlaiseksi rahanpyyntökeinoksi.

 

–   Ei.  Kun hän avaa kirjeen, hän huomaa, että edessä on pitkä kirje, jossa ei pyydetä mitään.  Hän luulee saavansa sen tuojalta.   Vaikka tuoja kertoisi olevansa välikäsi , saaja  rinnastaa kirjeen sen hänelle tuoneeseen henkilöön. Ja kun hän lukee jotain  kaunista itsestään, hän alkaa hymyillä.  Silloin hänestä tulee kaunis. Ja menestynyt.  Koko päiväksi.   Kirjeessä ei ole mitään yhteystietoja. Ei hän saa koskaan tietää, kuka  kirjeen kirjoitti.   Hän muistaa henkilön, joka kirjeen toi. Se on tärkeää.  Jos henkilö jättää toimittamatta kirjeen ja heittää sen roskiin, hänessä jää elämään ajatus kirjeestä tarvitsevalle.  Silloin riittää se ajatus.  Roskiinheittäjän ajatus.  Hän miettii seuraavat kerrat roskia viedessään sitä kirjettä, olisiko se kuitenkin pitänyt viedä perille.  Ja lopulta hän menee katsomaan  jotakuta.

 

– Minä en ymmärrä teitä kunnolla, mutta viehätätte minua.   Jatkakaa sitten kirjoittamistanne, olen kuin en olisi huomannut teitä.   Vaihtakaa huomenna työvoimatoimistoa, niin teitä ei tunnisteta.   En voi päivästä päivään katsoa sormien läpi tolkutonta paperinkäyttöä.  En osaa tuomita toimintaanne täysin turhaksi. Se on vain sellaista, mitä ei tehdä. Ei kukaan tee tuollaista.  Poikkeatte normista.

 

–  Olen ajatellut kirjoittaa näitä kirjeitä joka kaupungissa.

 

– Koska te oikein lopetatte tuon kirjoittamisen?

 

– En tiedä.  Sitten, kun olen valmis.

 

 

Henkilö kerää kirjeet kassiinsa ja kävelee ulos työvoimatoimiston ovista.

 

Virkailija katsoo miettien hänen peräänsä.  Tässä maailmassa on paljon irrationaalista. Kai tuo sitten on lievimmästä päästä hän pohtii.  Sitten hän huomaa kirjeen pöydän reunalla, joka on osoitettu työvoimatoimiston virkailijalle.

 

 

Hän avaa kuoren ja alkaa lukea.  Hän lukee ensimmäisen, toisen ja vielä kolmannen kerran.   Ihmettelee, miten ventovieras tiesi kaiken hänen elämästään.  Sen kaiken, mikä on tärkeää.   Sen, miltä hänestä tuntuu.   Mitään pois jättämättä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

No niin,  jouluksi vähän hempeää… 

Jossain päin oli sellainen kampanja syksyllä, että kerättiin kirjeitä yksinäisille. Muistaakseni kotihoito toimitti niitä  kohteisiin  ja arvioi tarvitsevat henkilöt.  Se oli mielestäni kaunis ajatus.  Kirjeet  kirjoitettiin nimenomaan  ilman mitään yhteystietoja.