2000 ( ei sentään 2080-luvulla)

2000 ( ei sentään 2080-luvulla)

Lasi

 

kaunis elementti

niin kuin ihminen

 

rikkoutuu helposti

tahtomattaan

 

Tuhoutuuko se?

 

Kasvaako rikotusta vahvempi?

 

Haluaako se edes parantua?

 

Onko helppoa antaa periksi, unohtaa rakkaus?

 

Miksi me elämme?

 

Rakkauden vuoksi

 

Rikotun osa on parantua.

 

Sitä eivät kaikki tiedä

 

Onni tulee tekemällä

 

Rakkaus ei

 

haihdu.

 

 

 

Ei saa rikkoa lasia enää.

 

 

 

 

Tällainen löytyi vanhasta  kansiosta v.2000 kirjoitettu…  Laitetaanpa tänne, vaikka en varmaan tällaista nykyisin kirjoittaisikaan… )

Tai kukapa tietää.

Mainokset

ei otsikkoa

katselin tekstiä hiljalleen
 kuuntelin veden solinaa
 liikenteen huminaa
 Kerran, mietin sitä  itsekin
 kohdatessani
 kesän vihreän nurmen
 talven valkoisen hangen kynttilämeressä
Ja sen hetken kun ääntä ei voi enää muistaa
 Kerran  sielläkin   tuuli  puhui omalla kielellä
 Kuule kaikki me tehdään tämä
 Kun se tytär oli kuin äitinsä
 Eikä edes ollut aie menettää
 Kaikki oli leikkiä  kunnes vakavoiduttiin.
 Sen kirjoituksen nimi oli äiti ja niin se kertoi henkäisten
Löysin arkistojen uumenista tällaisen pikkurikkisen  kirjoituksen. Innoittajana on ollut eräs historiaan vaipunut  blogi, jossa nuori  kirjoittaja kertoi äidistään. Eksyin joskus sinne nuorta itseänikin muistelemaan.

Jotain vanhaa

Joku elää

joku kuolee

joku sairastaa

joku on terve

joku miettii

joku katselee katonreunaa

joku katselee ikkunasta elämää

joku kampaa hiuksiaan,

joku vaivaa pullataikinaa,

joku näpyttelee tietokonetta,

joku tanssii alasti,

joku kiipeää tikapuita,

joku rääkkää eläimiä,

joku oksentaa

joku syö lääkkeitä

joku opettaa

joku pakenee

joku jää kiinni ylinopeudesta

joku purjehtii

joku hyppää ruutua

joku kerää elämänsä jäljet

joku muuttaa

joku kehittyy

joku kävelee metsässä

joku syö lihapiirakan

joku vetää lärvit

joku selittelee tekojaan

joku pitkästyy

joku ymmärtää

joku ei ymmärrä

joku istuttaa puun taimen

joku tanssii yöhän asti

joku lennättää leijaa

joku kirjoittaa kirjeen

joku tulee kuuluisaksi

joku ottaa tatuoinnin

joku käy vessassa

joku ei halua kuulla enempää

joku soittaa kitaraa

joku hukkaa avaimet

joku löytää aarteen

joku menee luostariin

joku tekee tämän kaiken yhden ainoan elämänsä aikana ja lukee Charles Bukowskin runosta, ”parvekkeella nalkuttava nainen on enemmän kuin mies voi kestää.”

 

(tämä on kauan sitten kirjoitettu, löytyipä arkistoista. Varmaan samanlaisella teemalla on muuallakin kirjoituksia, mutta hauskaa tällaista on kirjoittaa, antaa sanojen viedä vaan minnte tahtovat, minne tuuli kuljettaa tai jotain Katri Helenan tapaista…)

ei otsikkoa

Näkee
  Suree
                 murtuu
          kuun valossa
Vaan tavallinen  ohut kulkija jatkaa.
 OMENANKUKKA
 Katselen kevään   valossa sädehtiviä pilviä
 Kuuntelen tuulen liikettä puissa ja lintujen laulua keväässä
 Katselen  vielä   näkymättömiä omenankukkia
 Odotan
 kauneuden tiivistettyä ilmaisua
– Onko Tsernobylissa pillerinpyörittäjiä?
               Kysyy nelivuotias
                                                (sorvatar muistaa lapsuudestaan, kun Tsernobyl räjähti, ja seuraavina päivinä mietimme, kuka meistä                                                        uskaltaa    juosta sateessa pihassa. Se oli rohkea, joka uskalsi.)

Möttönen

Möttösen koira ulvoo

isäntänsä  surua

Möttönen itkee miehenitkua

Tähdet loistavat taivaalla

Kuu valaisee Möttösenkin pihaa

Välillä valot sammuvat pirtissä
Koiran on saatava levätä
Kun ei minulla muita ole
Sanoo Möttönen  anteeksi pyytäen koiralleen.
Möttösen koira tepastelee narussaan
Istuu lumihankeen ja katsoo  isäntäänsä
Taasko sinä haluat sisään, tuhahtaa Möttönen
Heltyy koiralleen
Sisällä on punasiniraidallinen maton jäännös, jonka Möttösen koira puri pentuna  riekaleiksi
En minä enää siitä vihoittele lupaa Möttönen
Uskollisesti  koira kuuntelee
Yöllä se nukkuu untaan Möttösen vieressä
Millä sitä  surua mitataan
Kysyy Möttönen ja jää vastausta vaille
Kun ei minulla muita ole
Sanoo   Möttönen anteeksi pyytäen koiralleen

Toinen ja sinä

Kyllä se  tietää, se ihminen

Kyllä se   ymmärtää, se ihminen

Kyllä se  huomaa,  se ihminen
                                                             Kyllä se suree, se ihminen
Kyllä se antaa tuulisena päivänä kyyneliensä kuivua, se ihminen
                                                             Kyllä se mielensä pahoittaa, sekin ihminen
Kyllä se itkeä osaa
                                                              Kyllä se niin paljon ymmärtää, se ihminen
 Vaikka Sinä et kertoisikaan sitä sinun sanoillasi

Ykkönen ja kakkonen

katselen kukkivia kukkia
 tuulessa lenteleviä lehtiä
 mietin kyynisyyttä,
 kuinka helppoa on kirjoittaa tekstinkäsittelyllä runo
 Yön pimeys tulee läpi
 haluaisi hymyillä
 Hymy ei tule
 haluaisi puhua.
 puhe ei tule
 Sanat eivät  kirpoa huulilta
 Ei selvin päin, ei humalassa
 Loskasateessa tiellä on liukasta
 Liikennevaloissa on tuhat tuntia aikaa miettiä
 Sitä kuinka arvokas tai arvoton on:
 ihmiskunnan vanha kirous,
 Villieläin  on koko elämänsä ilman muuta,
 Syntyy, saalistaa, kuolee, tulee syödyksi
 Ihmisen lapsi ehkä on, jos saa
 Ja yhä se hakee hyväksyntää
 Aikuisena
 Kiikkustuolissa
Eristyyköhän sitä silloin
                         Jos on kuulovammainen
Mitä luulet
Onkohan se helppoa
Sille joka sen kokee
 Vai eristyyköhän se hiljalleen
Ja löytää oman tapansa selvitä
Helen Keller sanoi   kuulovammastaan, että se  eristää, ajatuksena muistaakseni, että kuulovamma eristää jopa enemmän kuin näkövamma.  Jo lievänä näin tapahtuu.  Muistelen, että hän olisi valinnut tilanteessaan kuulon. Silloin saa ihmiset takaisin. Sellainen tutkimus on toisaalta tehty, että ihmiset valitsisivat kuuron lapsen, jos ikään kuin olisi pakko valita. Kuurous hyväksytään.
Näkövamma rajoittaa itsenäisyyttä  enemmän. Joskus tapasin ihmisen, joka ei maistanut mitään onnettomuuden seurauksena. Hän tarjosi minulle leivonnaisen, sitten minun piti kuvailla, miltä se maistui… Erityispiirre sekin. Yhtäkkiä oli vaikea kuvailla hänelle makuja ja vivahteita.
Olen tuntenut kaksi ihmistä, jotka eivät haista mitään. Toinen menetti hajuaistinsa onnettomuudessa, toinen  ollut sellainen syntymästään asti.

Unohdettu

 

Rakkaus on tänään kaunista,
rakkaus on huomenna kuihtunutta.
Rakkautta kuolevaan ihmiseen
on kostuttaa vedellä nenäliina,
 ja pyyhkiä tuskan karpalot hänen otsaltaan.
 Hymyillä,
luvata valvoa, kun hän on nukahtanut.
Vähän aikaa sen  jälkeen, kun häntä ei enää ole
Paitsi rauhallinen, viisas ilme kuin hän kuulisi vielä jotain:
Silloin voi vielä puhua.
Rakkautta on kulkea korkeiden puiden välistä
kaikessa rauhassa.
Rakkaus on puhelinsoiton päässä.
Rakkaus on pettymystä
 Vihaa ja katkeraa itkua,
yksinäisyyttä toisen lähellä.
Rakkaus on sen näyttämistä, että ei ole jäänyt yksin.
Rakkaus on vauvan sylissä pitämistä,
hiljaisena tuoksuvana hetkenä viileässä makuuhuoneessa.
kun kaikki muut ovat jossain kaukana
Rakkaus on sinun löytämisesi vuosien jälkeen
Vaikka olisit ollut koko ajan siinä
”JOULUKORTTI”
Lähettät  kortin jostain kaukaa,
 Hyvin täällä menee.
Illalla nukkumaan mennessä sen huomaa.
(Nämä runot ovat blogissa jo olemassa, mutta laitan nyt tähän, koska olin itse unohtanut kirjoittaneeni tällaisia, ja nämä eivät ole olleet blogissa  erillisesti esillä aikaisemmin vaan toisten seassa)

Ei otsikkoa

lokit ja varikset

 pimeä, liukas tie
 masentuneet ihmiset
 yksinäisyys
 vanhan rakennuksen ummehtunut haju
 historialliset  nähtävyydet
 vesi
 jäätyneet kesäkissat
 Huomisen pohjaton itku
 liikenteen melu
 Hyvää päivää elämä

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa…

 

 rakastan sinua hyvin paljon
 ei minulla ole sanoja kertoa sitä
 eikä  rohkeutta myöntää sitä
 moni kävelee sateessa
 sateenkaari välkkyy hetken taivaalla
 kirjoituskoneesta loppui väri
 sähkökatko velloi ylitse kaupungin
 melontaretki onnistui
 maailma on täynnä murhetta ja olemattomuutta
 laulajat laulavat suurista tunteista
 joku  tavallinen sanoittaa kovalla äänellä
 ei kuitenkaan mistään tule valmista
 Ei vaikka osaisi kirjoittaa raastaen ja repien
 kilpavarustelua jatketaan maailmassa
 onko tämä vain biologiaa tai
 sosiologian luentoja
 ihminen on yhteisöllinen
 paitsi silloin, kun se on Yksi
 ja kaipaa rakkaansa luo
 kuule rakkaani, rakastan sinua.