Piha on täynnä autoja.

 

– Kyllä me lähdettiin nopeasti. Ei siinä ehtinyt ovia laittaa lukkoon. Lähdettiin juosten.

 

Jos vielä ehtisi.  Jos olisi jotain toivoa.

 

Miia kokee unenomaisen tunteen auton takapenkillä. Ihan kuin satua. Mitä tapahtuu?!! Mitä pitää sanoa?

 

Mummo itkee pyörätuolissa. Mummolla on vain yksi jalka. Huivi päässä. Ei Miia muista nähneensä mummon itkevän. Häntäkö se itkee?

 

Mummo oli loukkaantunut, kun joku politiikko ei kätellyt. Miksi se ei kätellyt mummoa? Mummo oli sentään 1800-luvulla syntynyt ja pyörätuolissa.  Kyllä sellaista ihmistä pitää kätellä. Ei mummo äänestänyt sitä ehdokasta, kun ei kätellyt. Sanoiko se edes terve, kysyy Miia?

 

Sitä jalkaa ei katkaista, oli mummo sanonut lääkärille. Mitä te tuollaisella jalalla teette, oli lääkäri kysynyt?  Mummon jalka oli ollut mätä. Mihinkähän se  laitettiin, kun se oli katkaistu? Olisiko sen saanut mukaan?

 

Miialta oli lopetettu tutti jo ihan pienenä, kun mummo ei muistanut pestä käsiään jalkaansa koskettuaan. Mummolla oli ollut säärihaava. Ja sokeritauti. Nyt enää yksi jalka, mutta sokeritauti edelleen. Tulikohan säärihaavasta verta? Olisihan Miiakin voinut sitä hoitaa, kyllä hän haavoja osaa hoitaa. Harmittikohan mummoa, kun se ei voinut kävellä?  Miia lähtisi mummon kanssa vaikka minne. Äiti oli käynyt asioilla ja saanut täytekakkua. Eikä Miia päässyt mukaan. Hänkin olisi halunnut kakkua. Minä lähden sun kanssa, lupasi mummo. Mennään yhdessä. Hän lähtisi mummon kanssa.

 

Sukulaistäti  kertoi, että mummo oli aina antanut sokeripalan, jos ei muuta ollut. Silloin joskus ennen vanhaan. Mummo sanoi, että rippikoulun käytyään saa juoda kaksi kuppia kahvia.  Senköhän takia sille tuli sokeritauti, kun  se söi sokeria? Oli mummolla kyllä tekohampaatkin. Mummo pääsi itse yläkertaan, vaikka sillä oli vaan yksi jalka. Hyvää jumppaa, sanoi terveydenhoitaja. Miia meni mummon kanssa mielellään. Toista jalkaa ei saanut käyttää. Piti olla reilu peli. Hän oli paljon nopeampi kuin mummo.  Häntä nauratti, kun mummo jäi jälkeen.  Välillä hän odotti, antoi tasoitusta.

 

-Minä ostan Miialle ison nuken ennen kuin kuolen, lupasi mummo. Kuinkahan ison nuken se oikein ostaa, mietti Miia. Sellaisen aikuisen kokoisenko. Hän oli nähnyt  ison tytön kokoisia nukkeja, sellaisia, jotka istuivat, kun ne laittoi tuolille.  Mitä mummo ostaa muille? Tuvassa oli seinäkello, sen mummo oli ostanutkin. Se piti vetää aina välillä.  Poing, poing, poing, silloin kaksitoista kertaa, kun kello oli kaksitoista. Se oli kuulemma mummon muisto.  Nukkekin on sitten muisto, miettii Miia. Ei hän halua, että mummo kuolee. Salaa Miia miettii, että haluaisi yksjialkaisen nuken. Ei sellaisia saa puhua, sanoo äiti. Miia miettii salaa. Heidi on sen nuken nimi. Sitten, kun hän sen saa.  Sillläkin voi olla diabetes. Hän voi irrottaa jalan. Laittaa sen sitten takaisin. Jos mummokin saa joskus jalkansa takaisin. Valokuvassa näkyy, kun mummolla on ollut kaksi jalkaa.

 

Hän työntää mummoa pyörätuolissa. Mummo on jo rauhallinen, ihan hiljainen. Mummo säikähti. Onneksi se ei kuollut. Sillä on sydänvika.

 

Ihmiset hymyilevät ja naureskelevat, menevät autoihinsa ja lähtevät koteihinsa. Tunnelma vapautuu pihassa. Ei kukaan ainakaan ole vihainen. Miia ei oikein ymmärrä koko asiaa. Mitä tässä tapahtui?  Oliko tämä hänen syynsä? Kun häntä ei löytynyt. Täti on mummon tyttö. Ei se varmaan niin paljon haitannut, kun hän oli mummon tytön luona. Ei hän ollut piilossa. Hän söi kovia pullia siellä. Mutta ne olivat hyviä. Pakastimessa oli joskus täytekakkua.

 

Pelkäsitkö sinä, että susi oli vienyt minut, Miia kysyy?  Susi oli vienyt heiltä vasikoita.

 

-Pekäsin, sitä minä pelkäsin. Mummo vastasi.

 

Miia on tohkeissaan. Jos susi olisi vienyt hänet, olisiko se katkaissut häneltä henkitorven. Poliisit tulisivat ja sitten löytyisi Miia. Makaamassa niin kuin vasikka. Ruumis jäisi jäljelle, kun susi ei välittäisi syödä häntä kokonaan. Ottaisi vaan verta. Loppu jäisi,  sen voisi sitten haudata.  Mummoa varmaan itkettäisi, jos hän kuolisi. Vai tappaako susi vaan vasikoita, mutta erottaako se, mikä on ihminen. Aikuinen on helppo erottaa, mutta jos on lapsi. Jos lasta on helpompi juoksuttaa, lapsi väsyy nopeammin.

 

Ei susi häntä vienyt. Niin hän sanoo mummollekin.

 

Miia oli käynyt kummitädillä. Isä oli ottanut hänet auton kyytiin. Sellaiseen autoon, jossa ei ollut takapenkillä turvavöitä. Peräkonttiin mahtui monta lasta. Joskus heitä oli paljon. Silloin kun mentiin uimarannalle, ja helsinkiläislapsia tuli kyytiin.

 

Mummo ei huomannut, minne  pieni tyttö katosi.

 

Oli soittanut puhelimella kylille.

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

 

Muistikuva kaukaa. Olen ollut 3- vuotias ehkä, kun isä tosiaan otti minut kyytiiin lähtiessään siskonsa luokse käymään. Olisiko ollut kiire vai hajamielisyyttä,  kun hän ei kertonut mummolle… Piha oli tosiaan täynnä autoja, kun palasimme. Kesämökkiläinen kertoi, kuinka he olivat lähteneet  juoksemaan ja tarkkailleet ojanpohjia,  kun naapuri tuli kertomaan, että

” Miia” on hävinnyt… Eikä löydy mistään.  Olin aikuinen, kun hän tätä kertoi, mieleen on jäänyt.

 

Mummo oli pienelle  tytölle rakas ja hänen hyvästeistään, kerron tarinassa ” Prinsessa”.  Susista on joku juttu jossakin myös, susi tosiaan vei meiltä vasikoita ja se oli pienelle tytölle iso juttu. Ja juuri tuo: miksi susi ei voinut syödä kokonaan, kun kerran tappoi. Juoksuttiko se niitä vasikoita, paljonko ne pelkäsivät? Tätä pohti surullinen pieni ihminen,  onko koira turvassa?

 

Tuo täytekakkujuttukin on totta, muistan pahan mielen, kun äidille oli tarjottu kylässä täytekakkua.  En muista, oliko veli ollut mukana. Kuvittelin oikein, miten yksijalkaisen mummon kanssa päästäisiin…   Kumpikaan kun ei ajanut  autoa.Tässä

” täytekakkupaikassa” oli myös sininen kupla:)

 

 

Piha on täynnä autoja.

 

– Kyllä me lähdettiin nopeasti. Ei siinä ehtinyt ovia laittaa lukkoon. Lähdettiin juosten.

 

Jos vielä ehtisi.  Jos olisi jotain toivoa.

 

Miia kokee unenomaisen tunteen auton takapenkillä. Ihan kuin satua. Mitä tapahtuu?!! Mitä pitää sanoa?

 

Mummo itkee pyörätuolissa. Mummolla on vain yksi jalka. Huivi päässä. Ei Miia muista nähneensä mummon itkevän. Häntäkö se itkee?

 

Mummo oli loukkaantunut, kun joku politiikko ei kätellyt. Miksi se ei kätellyt mummoa? Mummo oli sentään 1800-luvulla syntynyt ja pyörätuolissa.  Kyllä sellaista ihmistä pitää kätellä. Ei mummo äänestänyt sitä ehdokasta, kun ei kätellyt. Sanoiko se edes terve, kysyy Miia?

 

Sitä jalkaa ei katkaista, oli mummo sanonut lääkärille. Mitä te tuollaisella jalalla teette, oli lääkäri kysynyt?  Mummon jalka oli ollut mätä. Mihinkähän se  laitettiin, kun se oli katkaistu? Olisiko sen saanut mukaan?

 

Miialta oli lopetettu tutti jo ihan pienenä, kun mummo ei muistanut pestä käsiään jalkaansa koskettuaan. Mummolla oli ollut säärihaava. Ja sokeritauti. Nyt enää yksi jalka, mutta sokeritauti edelleen. Tulikohan säärihaavasta verta? Olisihan Miiakin voinut sitä hoitaa, kyllä hän haavoja osaa hoitaa. Harmittikohan mummoa, kun se ei voinut kävellä?  Miia lähtisi mummon kanssa vaikka minne. Äiti oli käynyt asioilla ja saanut täytekakkua. Eikä Miia päässyt mukaan. Hänkin olisi halunnut kakkua. Minä lähden sun kanssa, lupasi mummo. Mennään yhdessä. Hän lähtisi mummon kanssa.

 

Sukulaistäti  kertoi, että mummo oli aina antanut sokeripalan, jos ei muuta ollut. Silloin joskus ennen vanhaan. Mummo sanoi, että rippikoulun käytyään saa juoda kaksi kuppia kahvia.  Senköhän takia sille tuli sokeritauti, kun  se söi sokeria? Oli mummolla kyllä tekohampaatkin. Mummo pääsi itse yläkertaan, vaikka sillä oli vaan yksi jalka. Hyvää jumppaa, sanoi terveydenhoitaja. Miia meni mummon kanssa mielellään. Toista jalkaa ei saanut käyttää. Piti olla reilu peli. Hän oli paljon nopeampi kuin mummo.  Häntä nauratti, kun mummo jäi jälkeen.  Välillä hän odotti, antoi tasoitusta.

 

-Minä ostan Miialle ison nuken ennen kuin kuolen, lupasi mummo. Kuinkahan ison nuken se oikein ostaa, mietti Miia. Sellaisen aikuisen kokoisenko. Hän oli nähnyt  ison tytön kokoisia nukkeja, sellaisia, jotka istuivat, kun ne laittoi tuolille.  Mitä mummo ostaa muille? Tuvassa oli seinäkello, sen mummo oli ostanutkin. Se piti vetää aina välillä.  Poing, poing, poing, silloin kaksitoista kertaa, kun kello oli kaksitoista. Se oli kuulemma mummon muisto.  Nukkekin on sitten muisto, miettii Miia. Ei hän halua, että mummo kuolee. Salaa Miia miettii, että haluaisi yksjialkaisen nuken. Ei sellaisia saa puhua, sanoo äiti. Miia miettii salaa. Heidi on sen nuken nimi. Sitten, kun hän sen saa.  Sillläkin voi olla diabetes. Hän voi irrottaa jalan. Laittaa sen sitten takaisin. Jos mummokin saa joskus jalkansa takaisin. Valokuvassa näkyy, kun mummolla on ollut kaksi jalkaa.

 

Hän työntää mummoa pyörätuolissa. Mummo on jo rauhallinen, ihan hiljainen. Mummo säikähti. Onneksi se ei kuollut. Sillä on sydänvika.

 

Ihmiset hymyilevät ja naureskelevat, menevät autoihinsa ja lähtevät koteihinsa. Tunnelma vapautuu pihassa. Ei kukaan ainakaan ole vihainen. Miia ei oikein ymmärrä koko asiaa. Mitä tässä tapahtui?  Oliko tämä hänen syynsä? Kun häntä ei löytynyt. Täti on mummon tyttö. Ei se varmaan niin paljon haitannut, kun hän oli mummon tytön luona. Ei hän ollut piilossa. Hän söi kovia pullia siellä. Mutta ne olivat hyviä. Pakastimessa oli joskus täytekakkua.

 

Pelkäsitkö sinä, että susi oli vienyt minut, Miia kysyy?  Susi oli vienyt heiltä vasikoita.

 

-Pekäsin, sitä minä pelkäsin. Mummo vastasi.

 

Miia on tohkeissaan. Jos susi olisi vienyt hänet, olisiko se katkaissut häneltä henkitorven. Poliisit tulisivat ja sitten löytyisi Miia. Makaamassa niin kuin vasikka. Ruumis jäisi jäljelle, kun susi ei välittäisi syödä häntä kokonaan. Ottaisi vaan verta. Loppu jäisi,  sen voisi sitten haudata.  Mummoa varmaan itkettäisi, jos hän kuolisi. Vai tappaako susi vaan vasikoita, mutta erottaako se, mikä on ihminen. Aikuinen on helppo erottaa, mutta jos on lapsi. Jos lasta on helpompi juoksuttaa, lapsi väsyy nopeammin.

 

Ei susi häntä vienyt. Niin hän sanoo mummollekin.

 

Miia oli käynyt kummitädillä. Isä oli ottanut hänet auton kyytiin. Sellaiseen autoon, jossa ei ollut takapenkillä turvavöitä. Peräkonttiin mahtui monta lasta. Joskus heitä oli paljon. Silloin kun mentiin uimarannalle, ja helsinkiläislapsia tuli kyytiin.

 

Mummo ei huomannut, minne  pieni tyttö katosi.

 

Oli soittanut puhelimella kylille.

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

 

Muistikuva kaukaa. Olen ollut 3- vuotias ehkä, kun isä tosiaan otti minut kyytiiin lähtiessään siskonsa luokse käymään. Olisiko ollut kiire vai hajamielisyyttä,  kun hän ei kertonut mummolle… Piha oli tosiaan täynnä autoja, kun palasimme. Kesämökkiläinen kertoi, kuinka he olivat lähteneet  juoksemaan ja tarkkailleet ojanpohjia,  kun naapuri tuli kertomaan, että

” Miia” on hävinnyt… Eikä löydy mistään.  Olin aikuinen, kun hän tätä kertoi, mieleen on jäänyt.

 

Mummo oli pienelle  tytölle rakas ja hänen hyvästeistään, kerron tarinassa ” Prinsessa”.  Susista on joku juttu jossakin myös, susi tosiaan vei meiltä vasikoita ja se oli pienelle tytölle iso juttu. Ja juuri tuo: miksi susi ei voinut syödä kokonaan, kun kerran tappoi. Juoksuttiko se niitä vasikoita, paljonko ne pelkäsivät? Tätä pohti surullinen pieni ihminen,  onko koira turvassa?

 

Tuo täytekakkujuttukin on totta, muistan pahan mielen, kun äidille oli tarjottu kylässä täytekakkua.  En muista, oliko veli ollut mukana. Kuvittelin oikein, miten yksijalkaisen mummon kanssa päästäisiin…   Kumpikaan kun ei ajanut  autoa.Tässä

” täytekakkupaikassa” oli myös sininen kupla:)

 

 

 

 

 

 

( …. ja mahdollisesti  väärällä asenteella,  nimenomaan  Oppilaan/ Oppilaidentunteita tavoitellen….

 

Ei objektiivisesti arvioiden tai asioita aikuisen järjellä  pehmentäen, tilanteet kuvattu niin kuin ne                                               olivat lapsen/lapsien eli ihmisten  mielestä

 

minkälainen  oli ilmapiiri siellä missä kaikki oli omalla tavallaan oikein hyvin)

 

 

 

Elämme   siis   1980-luvun loppua… LAKKAUTUSUHAN  ALLA.   Pikkuinen koulu ponnistaa.  Vuosi vuoden jälkeen, oppilaat vähentyvät…   Toimittajat käyvät joskus  kuvaamassa.  Vähän   ” Tankki  täyteen”-henkeen,  koko ajan  ollaan lopettamassa… Sinnitellään…

 

 

 

 

 

 

☆

 

 

 

 

 

 

 

–  Se vedetään uudestaan, ja nyt jokainen laulaa. Painostava hiljaisuus valtaa luokan. Vihreä liitutaulu luo rauhallista tunnelmaa. Opettaja on väsynyt, vaimo raskaana kotona, täällä saa kuitenkin hetken tehdä, mitä haluaa. Hän pyörittää karttakeppiä tympääntyneenä ja leikkii sormuksella. Miia katselee pulpettinsa kiemuroita, aistii tunnelman. Tänään on sellainen päivä, tänään ei ole hyvä tehdä virhettä. Tänään on parempi olla näkymätön, mutta sekin ärsyttää opettajaa. Miia tietää sen. Piiloutuminen kauluksiin on pahin virhe, mitä voi tehdä.

 

– Niin, se vedetään uudestaan,  ärtynyt ääni vaatii, JA niin että KUULUU!  Niin monta kertaa vedetään, että se kuuluu. Kalan silmät  opettajalla, miettii Miia. Virsi on uusi.  Toinen opettaja soittaa pianolla ja laulaa. Hyminä kovenee, Miiakin osallistuu, muistaen neuvon joulujuhlassa.  SInä ja veljesi, Te olette siellä mukana. Auotte suuta. Niin opasti naisopettaja. Kala tulee taas mieleen, auo suutasi, kuin kala kuivalla maalla, AVAA SITÄ SUUTA, kun sulla kerran sellainen on. Mutta älä päästä pihaustakaan.   Miia tietää,  että se pitää tehdä Uskottavasti, siitä on sanottu… Miksi vain ei voi soittaa huilua tai pianoa, hän miettii? Sun ääneshän kehittyy, minullakin oli kutonen, on naisopettaja todennut rohkaisevasti.  Laula vaan niin äänes kehittyy. Niin, miettii Miia, kehittyyhän se todella. Hän ei vain tiedä, mikä päivä Saa laulaa, sitä ei tiedä kukaan.  Se ei lue opetussuunnitelmassa, se on niitä asioita, jotka pitää arvata. Hiljaista peliä keltaisessa talossa, joka on paljon nähnyt, paljon kuullut, paljon kokenut.

 

Hänelle on sanottu, että ne, jotka eivät osaa, eivät laula. Hän muistaa, kun osasi kerran ainoana ulkoa virren, hän ei tiennyt, mitä tehdä. Hän lauloi luokan edessä,   toiset myötäilivät. Siitä miesopettaja ei pitänyt. Kalan silmät olivat haljun näköiset. Ne ovat hiljaa, jotka eivät osaa, kasvot olivat täynnä poimuja, silmät hukkuivat kasvoihin ja iho punehtui. Ne laulavat, jotka Osaavat, selvä, mutta mistä sen voi tietää! Toisella kertaa opettaja kysyy, mitä siihen jäit istumaan, jos Miia ei mene hyvien sekaan. Kirottua, hänellä on hyvä ulkomuisti, siitä tulee joskus sanomista, kun hän muistaa virsiä. Sä oot uskovainen…

Pojan kova ja selkeä ääni leikkaa läpi koko tilan. Murrosikäisen ääntä muistuttava möreä, epävireinen ääni. Hän laulaa rohkeasti, ei ehkä itse huomaa, että laulaa kovalla äänellä. Miia puree hammasta paikallaan. Hän tietää jo. Eikä hän voi auttaa. Tulee pala kurkkuun, ei voi auttaa, ei pysty. Kehittyvällä äänellään ei auta, vaikka laulaisi yhtä kovaa, ulos voisi juosta, jos uskaltaisi. Ei uskalla. Ottaisi huomion itseensä, veli unohtuisi. Juoksisiko opettaja perään? Kumpi? Vai toiset oppilaat. Ei ehtisi ottaa kenkiä, joku saisi kiinni. Kuka lähtisi perään? Ulkona on lunta, jos nappaisi kengät kainaloon… Vai antaisivatko mennä. Opettaja on lihava, tuskin lähtisi perään, mutta isot pojat saisivat kiinni helposti. Niitä kenkiä ei ehtisi laittaa. Kuinka pitkälle lumihangessa jaksaisi juosta. Unohtuisi veli. Se olisi tärkeintä.

 

He ovat sisaruksia, opettajaa  huvittaisi vielä enemmän, jos molemmat laulavat kovaa. Miia kuulee  jo ivallisen kommentin korvissaan,  ja se jatkuisi, no niin  NYT Miia ja Jani laulavat taas, hän osaa kuvitella, sitä jatkuisi koko vuoden. Hän lysähtää pulpettiinsa.

 

 

– Sunhan ei tarvii laulaa, oli opettaja todennut koulun isolle pojalle musiikkitunnilla. Sulla on tuo… äänenmurros alkamaisillaan. Miesopettaja ei itse laulanut. Koskaan. Hänellä oli yksi syy, miksi ei laulanut. Syytä hän ei kertonut. Hän soitti yhdellä kädellä pianoa, yhtä sormea käyttäen. Silloin harvoin kun soitti.

 

– No niin hyvä. Virsi on vihdoin lopussa. Tunnelma on käsinkosketeltava. Miia tietää kyllä:

 

– Sehän meni niin hienosti, että Jani laulaa VIELÄ KERRAN. YKSIN.  Opettaja pyörittelee karttakeppiä. SIIS VIELÄ KERRAN. Yksin.

 

Oppilaat istuvat uudestaan paikalle. Osa luuli, että farssi on jo ohi,  jokainen siirtyy luokkaansa.  Eihän se ole!  Miksi minä aina arvaan ja tiedän, vaikeroi Miia mielessään?!! Opettaja on tyytyväisen näköinen pöytänsä takana. Mieli on jo parantunut, alkaa hymyilyttää. Tämä on hauskaa.

 

Opettaja soittaa uudestaan virttä. Miia vilkaisee häntä syrjäkarein, ei tuokaan uskalla. Ymmärtääkö se edes?  Virsi soi taas iloisesti, sen tahdissa voisi vaikka marssia kadotukseen,  suoraan helvettiin  vaikka ei marssi olekaan… Historian tunti tulee mieleen.

 

Jani laulaa. Laulaisi nyt vähän hiljempaa edes, toivoo Miia. Ei, Jani laulaa yksin, koulu kuuntelee, miten kutosen laulaja laulaa, kovalla, epävireisellä äänellä, kai kaikki nyt kuulevat, ääni on epäpuhdas, ei pysytä nuotissa! Virttä, jota kukaan muukaan ei osaa. Muut pelastuivat  hymisemällä, Miialla on huono omatunto. Virsi kestää ikuisuuden. Miia miettii taas  historiaa, on käsitelty ihmisten alistamista… Onko lapsi ihminen?  Miksi tämän pitää mennä näin? Eletään jo uutta aikaa, Miia ymmärtää sen. 1930-luvulla oli erilaista. Mutta nyt!

 

No niin,  hyvä, toteaa opettaja. Häntä ei naurata enää niin paljon. Virsi kesti liian kauan. Vitsi vanheni, toisella kertaa oli sittenkin tylsää. Kaikki pysyivät hiljaisena, kukaan ei pidätellyt naurua. Kukaan ei ymmärtänyt. Kolme kertaa sama virsi. Kaksi kertaa niin, että yksi oli silmätikku.  Jani kerää myös tavaransa, kaikki muutkin siirtyvät luokkiinsa, ensimmäinen tunti on jo pitkällä aamunavauksen takia. Ei tätä varmaan kohta enää muisteta, miettii Miia. Toivottavasti kukaan ei naura sille. Mitä hän sanoo sitten, jos sitä kiusataan?  Ei se Janin syy ollut. Ei se halua apua, tietäähän  Miia sen eikä hän pysty. Laskee itsekseen, ketkä kaikki eivät osaa laulaa. Ei se yksikään, kuningas, osaa, jos se puolustaa Jania.

 

Miia kävelee rappusia ylös ja ymmärtää, mitä se on, kun jotain menee rikki. Aina vaan, pieniä asioita, pikkuisen kerrallaan, …Ymmärtää, miksi veli katselee alta kulmain tai tönäisee koulumatkalla, potkii tai lyö.   Ei Miia naura, ei ilku kotona. Eihän se  veljen syy ollut, luottaisi häneen, mutta kyllä hän ymmärtää.  Ei kenenkään pitäisi joutua koulun eteen laulamaan… Miia vielä miettii. Vaikka olisi kympin laulaja. Jos ei itse halua.  Vihaa omaa ” kehittyvää ääntään”, koskaan ei tiedä, milloin se kelpaa. Oma vuoro tulee kyllä, mutta tänään se oli veli. Ja se on vielä pahempaa

 

 

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

 

 

Lueskelin koulukiusaamisesta kertovaa blogia ja tuli mieleeni tämä, valitettavasti, tositarina tällaisesta näkökulmasta.  Tämän  tarinan kohdalla toivon, että olisin intoutunut värittämään kovastikin, mutta vain tuo, että opettajan vaimo oli raskaana juuri tuolloin  on mahdollisesti keksittyä,  ja tuo opettajan harmi/ilo on spekulaatiota, tämä  toki kuvaa herkän oppilaan tunteita, eiväthän kaikki näin voimakkaasti koe.  Osa  tottui tietyst paremmin. Sairas tilanne kyllä, näin ajattelen edelleen.  Ulkonäkökuvaus on silloisen pikkutytön mielikuvaa, punehtuneet kasvot ja iso olemus oli osa ahdistavuutta siihen aikaan. Joku pieni opettaja ei olisi ollut samalla tavoin

” pelottava.”   Muistan, että tuohon aikaan kylällä puhuttiinkin, että hän oli  kylän paras opettaja. Varmaan ajatuksena, että kuri ainakin säilyi. ( Isokokoinen opettaja) .

Oma isänikin ajatteli näin,  ja hämmennyin tästä  aikuisena, kun tuli puheeksi.

 

Toimintatapa   kuvauksessa oli koulussa  tyypillinen. Ei voinut tietää etukäteen, mikä

” virhe” milloinkin johti johonkin vastaavaan, eniten vaikutti oppilaan persoona ja opettajan mieliala.  Arkuus, hiljaisuus tai vastaan väittäminen olivat riskitekijöitä. Joskus saattoi saada  isonkin kämmin anteeksi olankohautuksella, joskus  hyvinkin Reilua Kohtelua. Toisena päivänä taas ei.  Hyviä juttuja  oli tässäkin koulussa, mutta ” tämäntyyppinen tapa kasvattaa” leimasi kyllä kaikkea, ja vei pohjaa  oppilaan varmuudelta olla sellainen kuin on. Jännitteet olivat iso osa kaikkea ja nolaamalla kasvattaminen, ehkä ajatus oli ” kasvattaa vahvoja ihmisiä”…Voittaa piti myöskin esim.koulujenvälisissä.

 

Tämäkin tapaus on pieni, näin ison ihmisen silmissä tai en tiedä, mitä ajatuksia herättää…Silloin ei naurattanut. Kuka haluaisi itsensä nolattavan yhteisönsä silmissä? Olen ollut paikalla  luokassa ja muistan tilanteen,  en tiedä, miltä itse uhrista tuntui ja on varmaan unohtanutkin toivottavasti… Ettei ole hypännyt jokeen. Laulaakohan hän tänä päivänä? Yksinlaulua.

 

Näitä tilannekuvauksia saattaa tulla lisää. Ettemme unohtaisi:)  Tositarinoita idyllistä. Moni ajattelee  hyvin pieniä kouluja ihanneympäristöinä, mutta niissä saattaa piillä monenlaista niin kuin muissakin suljetuissa yhteisöissä. Varmaan vielä tänäkin päivänä, vaikka toivottavasti ymmärrys on jo lisääntynyt.  Eikä tällaisia asioita ratkota helposti, on niin paljon näkymätöntä…

 

Tämä aika  tuli  hiljattain puheeksi  koulukaverin kanssa,   huomasimme, että  vaikka aikaa on kulunut, nämä muistot ovat  edelleen selkeitä  ja  tuli puheeksi  näiden kirjoittaminen, minua innostettiin.   Näitä tarinoita  nyt syntyy,  onko -80-luku jo tarpeeksi kaukana… Sodastakin kirjoitetaan, kun tietty aika on kulunut, terapeuttista varmaan. Nythän  ei kestäisi omien lasten kohdalla ajatustakaan  persoonan  nujertamisesta.  Herkän pitää saada olla herkkä.  Jokaista pitää arvostaa omana  itsenään. Ja toki, tällaisia pieniä kouluja syrjäkylillä on edelleen.  1940-50- luvun koululainen  ehkä samaistuu joihinkin juttuihin, jos on ollut syrjäkylän lapsi.

 

 

Toinen koulukiusaamisjuttu on

” Paskamaha”, tositarinoiden puolella. Siinä on perinteisempi oppilas kiusaa oppilasta-näkökulma. Keskeneräistä vihaa on opettaja kiusaa oppilasta-näkökulmalla. Jos nyt jotakuta kiinnostaa…

 

Ja anteeksi Suomen koululaitos:)  Omien lasten koulutaival on sujunut hyvin.  Isoissa kouluissa.

 

Vallankäyttö teemana ei kuitenkaan vanhene koskaan.  Heikommassa asemassa olevan alistaminen ei muutu reliikiksi.  Näinä aikoina pitäisi varmaan entistä enemmän puhua alistamisesta ja kiusaamisesta, henkisestä väkivallasta,  jos niitä polttopulloja lentäisi sitten  vähemmän… Joka tapauksessa tuo oli esimerkki 1980-  luvulta eli  tämän hetken aikuisilta laulujen laulajilta/ veisaajilta/ polttopullojen heittäjiltä/ ikkunoiden kivittäjiltä, ruusujen kasvattajilta…Osa jutuista menee 1990- luvullekin.

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

– Epärehellisyyttä!

 

Oppilaat valuvat luokkaan, aamuhartaus. Naisopettaja istuu pianon ääressä. Se on paperinkeräysrahoilla kerätty, piano, kylätoimikunta  hankkinut koululle. Siitä riideltiin, saiko sillä soittaa soittoläksyjä. Markan maksoi lukukausi. Mitähän sillä markalla tehdään, mietti Miia. Hän on tuonut markan, pikkuveli myös…

 

Siitä hyvästä sai soittaa viisitoista minuuttia lauantaisin. Piano oli pyhä, sitä ei juuri päässyt soittamaan muuten, soittoläksyjä. Ei kukaan oikein ymmärtänyt sääntöjä, oli lupa soittaa soittoläksy aamulla, mutta ei saanut soittaa kuin sen. Jos kotona ei ollut pianoa, sai soittaa, muuten ei.. Sun kotonahan on  piano huudettiin Miiallekin, kun meni kaverin kanssa ilosta soittamaan. Yksi vai kaksi kertaa, montako kertaa sai harjoitella….

– Kyllä se tytöt riittää jo, ulos, totesi miesopettaja ohikulkiessaan.

 

 

 

☆

Punehtuneet kasvot näkyvät opettajanpöydän luona. Tuoli on kuulemma vihreä sen takia, että se rauhoittaa. Puolimakaavassa asennossa opettaja makaa, tupakantuoksu leijailee ympärillä, hiukset jakauksella, niissä on hilsettä. Opettaja oli antanut tukanpesuohjeita yksi päivä.

 

– MEIDÄN KOULUSSAMME

 

– on ilmennyt EPÄREHELLISYYTTÄ!

 

Miia katselee silmiä. Niitä on usein vaikea löytää, harvoin ne näyttävät ystävällisiltä. Niissä ei oikein ole väriä. Ne eivät lohduta eivät sano: kuule, ei se mitään, tärkeintä, että olet täällä, kaikki järjestyy.  Ei, niissä on valju katse.

 

Opettaja on päässyt vauhtiin: Eilen koulussamme, ilmeni epärehellisyyden taimi!  Ja minä toivon. Hän nousee täyteen mittaansa seisomaan, iho punoittaa entistä enemmän, silmistä ei enää näe sitäkään vähää inhimillisyyttä. Hän on ehtinyt kotona miettiä ja nukkua yön yli, ajella autoa tunnin. Hän on iskussa. Asia oli käsitelty jo opettajien, vanhempien  ja asianomaisen kanssa edellisenä päivänä ja iltana.   Mutta nyt vasta on koko koulu koolla, kaikki kuusi luokkaa ja opettajat. Keittäjä puuttuu.

 

Hän avaa kätensä ja rutistaa sen yhtäkkiä nyrkkkiin.

 

– Minä toivon. Minä todella toivon, että tämä epärehellisyyden taimi nitistyisi alkuunsa.  Nuukahtaisi kokoon, liiskaantuisi, kuolisi!

 

Oppilaat pyörittelevät silmiään, joku kuiskaa, kuka, kuka… Kuka ristiinnaulitaan?

 

-Minä en sano, kuka se oli.

 

Minä toivon, että te yhteisönä nitistätte tämän epärehellisyyden taimen koulustamme. Ei anneta ravintoa sille yhtään enempää, julistaa opettaja.

 

– Ei se kukaan poika ainakaan ollut, pohtii  eräs . Ei kukaan pojista. Joku tyttö se on.

 

☆

 

Kuukauden päästä uskontotunnilla: Rehellisyys, Jumala on antanut meille omantunnon. Se kertoo, mikä on oikein ja mikä väärin. Omatunto kolkuttaa, kun tekee väärin. Sari muuten, kolkuttiko SINUN omatuntosi silloin kun lunttasit?  Miia yrittää pelastaa tilannetta ja kääntää huomiota itseensä, viittaa,  on minulla joskus kolkuttanut.

 

Miltä sinusta tuntui, kun huomasit, että Sari lunttasi?

 

Paikalla on  puolet koulusta.

 

-Että toi aina jaksaa tosta Jumalasta. Se lunttaaminenkin  on käsitelty asia!  Käsitelty asia, haloo!  ( välitunti)

 

Eikä se kuulu muille  oppilaille.

 

Ennen tapahtumaa:

 

– se koe on tosi vaikea. Kouluavustaja pitää tuntia ja antaa kertausohjeita. Näistä on tulossa tosi vaikea koe. Ravistelee päätään, tumma pitkä tukka, outo haju. Mitähän hajuvettä se käyttää?  Hevostalosta kotoisin.  Sitä vähän ihaillaan.

 

Tulossa on poikkeuksellisen vaikea koe.

 

☆

 

”Syyllinen”   jää kiinni.

 

Miia suree itsekseen: tätä ne ei kyllä osaa. Ei tässä koulussa. Naisopettajakaan ei ole paikalla. Hän potkii kiviä keinun takana ja on epävarma. Mitä nyt tapahtuu? Ei miesopettaja ole koskaan osannut hoitaa tällaisia. Siinä pitäisi olla aikuinen. Lapsihan Miiakin  on. Osaisi hän  silti paremmin. Ei hän löisi pesäpalloakaan täysillä, jos näkisi, että toinen pelkää.  Ei sillä väliä, mitä rangaistuksia, mutta toi ukko  hoitamassa asiaa.

 

– onko pakko kertoa  miesopettajalle?

 

-On, se on sun oma opettaja. Kouluavustaja tuhahtaa.

 

-Sä oisit hei selvinnyt tästä ihan noin vaan. Tää ois ollu helppo sulle. Meinasin keskeyttää sut heti, mutta päätin sitten antaa jatkaa loppuun asti.

 

(Miksi ihmeessä toi kirottu ämmä antoi jatkaa loppuun asti, kun kerran tiesi?)  Miia kiehuu.

Hoitaisi niitä hevosiaan vaan!

 

-Mä luulin, että se oli vaikee koe

 

– Niin mäkin, sanoo Miia.

 

– Enkun opehan se oma ope on.  Sehän meille englantia opettaa….

 

☆

 

Pihalla Miia miettii, että se on totta, enkun opehan se. Enkun ope on sellainen, Miian mielestä, aikuinen. Se voi suuttua, mutta ei ole ilkeä, ei se koskaan halua nolata ketään eikä kostaa.  Ja se hymyilee. Lämpimin silmin. Haroo pientä partaansa ja naureskelee. Säälii ekaluokkalaistakin, jolla on kaksi tuntia odotustuntia. Voihan se tulla meidän tunnille, vaikka piirtämään, hän aina ehdottaa, ei halua, että ekaluokkalainen on  yksin.  Kumpi  sinä olet mieluummin? Rikas ja varas vai köyhä ja rakas, mukailee enkun lorua naureskellen. Ei kukaan puhu Miialle sillä tavalla eikä koulussa  ainakaan sillä lailla puhuta. Lämpöisesti.  Se kestää vastustamistakin, ei sitä haittaa, jos joku väittää vastaan. Ei miesope koskaan kysy, miten ekaluokkalainen jaksaa.

☆

 

– Pyydä niin kauniisti  anteeksi kuin osaat, jyrisee miesope kansliassa. Pyydä anteeksi, omalta opettajalta, kouluavustajalta ja enkun opelta, kaikilta erikseen. Niin kauniisti kuin osaat.

 

Minkä helvetin takia sun täytyi pyytää niiltä anteeksi, kysyy Miia ulkona?

 

Mitä järkeä on pyytää opettajilta anteeksi?  Ja kouluavustajalta? Kas, kun ei Jumalalta. Teko on teko. Siitä tulee seurauksia, numero laskee, ja käytöksen numero, ehkä jälki-istuntoa. Mitä ikinä, mutta mitä varten opettajilta ja kouluavustajilta pitää pyytää anteeksi. Itseltään voi pyytää,  ja antaa anteeksi.  ( Jumalalta, jos haluaa, ilman opettajan painetta)

 

– Epärehellisyyden taimi. Käsi läiskähtää, kun sormet nitistävät sen.

 

-Kolkuttiko sun omatunto?

 

-Sulla ei ole  mitään hätää, kun rukoilet ja  pyydät Jumalalta anteeksi.

 

 

 

Mä niin  arvasin tän, miettii Miia. Ei se saa ikinä olla rauhassa. Enkunopettaja hiljenee sentään aiheesta, on vaivaantunut, kun taimi nitistyy alkuunsa aamunavauksessa. Ei taida oikein välittää hänkään.  Antaa olla jo.

 

– Se oli sellainen erreys, hän yrittää lohduttaa kokeita palauttaessaan.

 

Peli on alkanut.

 

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

– tämä  kuvaa myöskin edellä mainittua teemaa: asiat käsiteltiin aina  koko koulun kanssa ja niitä  käytettiin hyväksi heikoilla hetkillä. Ei ole tarkoitus teilata ketään vaan  kuvata  tosiaan jännitteitä ja ilmapiiriä. Miksi ihmeessä tuo koulu kehittyi sellaiseksi? Se on varmasti ollut ulospäin ideaali ympäristö, hyvin pärjäävä ja sieltä kasvanut upeita ihmisiä.  Kaikesta huolimatta, nyt en hae edelleenkään hyviä hetkiä vaan tuota läpileikkaavaa tunnelmaa… Oliko tarkoitus tehdä vahvoja ihmisiä? Spartalaisia…. Osa on varmasti sivuuttanut koulun helpostikin. Aikalaistodistajan kanssa huomasin, että muistamme asiat vaarallisen samalla tavalla…  Se oli vahvojen koulu. Ja tosiaan ” liian pieni koulu” , lakkautusuhan alla.  Ilmapiiri olisi varmaan ollut terveempi, jos luokilla olisi ollut 5-7 oppilasta.

 

Siksi nämäkin tarinat saavat syntyä. Joku näitä lukee… Ehkä. Sillä ei ole niin väliä.

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

Kirjasto on kellarissa.  Siellä ei oikeastaan saisi pitää kirjastoa. Maanantai-aamu on paras aamu, varsinkin, jos pakkasta on 20 astetta. Silloin voi olla sisällä.  Miia ei ymmärrä, miksi pitää palella niin hirveästi. Mitä lapset siitä oppivat?  Ei liikkuminenkaan auta silloin kun on jäätynyt tönköksi. Pitää hyppiä ja hyppiä, liikkua ja liikkua… Sen takia, että on lapsi.

 

– Opettaja seuraa, kun oppilaat valuvat luokkaan.

( pakkaspäivä)

 

Aamu on kulunut lämpimässä  kirjastossa, lapset ovat hyväntuulisia. Kirjastonhoitaja on ihana.

 

-Kaikki tuovat  kirjansa tänne näytille. Minulle, haluan nähdä, mitä te lainasitte. Olitte siellä koko aamun.

 

Jokainen kaivaa lainaamiaan kirjoja repusta.

 

– Sinäkö et lainannut mitään?

 

-Mikä se tämä tällainen on? Opettaja roikottaa Lucky Lukea. Katsoo pitkään ja sanoo  pojalle

 

 

-ei tällaisia

 

 

Poika ei ole hyvä lukija.  Se oli löytänyt jotain itseään  kiinnostavaa.

 

Miia ei onneksi ottanut lapsilta kiellettyä kirjaa tänään kirjastosta, salaa. Niin hän aikoo tehdä.  Danielle Steelkin saa halveksuntaa ja Denise Robins. Anni Polvakin on niin ja  näin.

 

Meidän reppujahan ne on,  Miia miettii.  Miksi kirjastosta ei saa lainata, mitä haluaa?

 

 

–  Ulkonakin pitää ehtiä  käydä!

 

– Pakkasraja ei ole -20.  Sitä on oltava enemmän.

 

( kovemmilla pakkasillakin piti käydä ulkona, koska siellä oli ”ihan hyvä ilma”)

 

 

Seuraavalla kertaa kielletty kirja on repussa.

 

 

-Oliko se hyvä, kysyy Sari?

 

☆

 

-Onko teillä kummallakin kirjat  kotona?!!

 

Lukujärjestys oli muuttunut. Tytöt ymmärsivät väärin  muutoksen   ja jättivät kirjat kotiin.

 

– Santtu lukee sitten.

 

 

– Vähän aikaa opettaja  jaksaa.

 

-ANNA se kirja  Miialle, hän äsähtää.

 

Miiaa hävettää.  Hän olisi jaksanut kaverinsa kanssa kuunnella änkyttävää lukijaa. Eikä Santtu koskaan saanut lukea ääneen. Aina vaan he kaksi. Ei kai hän odottanutkaan, että  huomioidaan lukijana.  Tyttö  ykkönen tai tyttö kakkonen lukee.

 

Miia hakee kirjan pojalta.

 

Voi paska.

 

☆

 

Tämä oli niitä tilanteita, jossa häpesin tosissani.   Anteeksi vielä sille pojalle. Sun  olisi pitänyt saada lukea loppuun♡  Muutenkin lukea vaikka joka  päivä….   Ihan yhtä usein  kuin mekin.  Ja ihan omaan tahtiin.

 

Näitähän nyt oli, kuului asiaan,  mutta…

 

□

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

– Siunaa Jeesus ruokamme

Pitkä pöytä on katettu.  Seinällä on kaksi  haalistunutta piirustusta tai maalausta. Kaikki ovat hakeutuneet paikoilleen, keittäjä tuo höyryävän kattilan pöytään. Oppilaat istuvat pitkillä penkeillä, opettajat pöydän päässä. Enkunopettajan paikka  on melko keskellä, keittäjä hänen lähellään. Molemmat hymyilevät paljon. Keittäjällä on kaunis hymykuoppa ja iloinen nauru. Englanninopettajalla tuikkivat silmät.

 

– Minä haluan sanoa

 

Miia nostaa katseensa. Kasvot ovat punehtuneet miesopettajalla. Silmät ovat kadonneet,  niin sille kiukkuisena käy. Mikähän sillä nyt on, miettii Miia. Ruokaa ei ole vielä jaettu. Nyt ei ole siitä kyse, että joku syö liian hitaasti tai ottaa liian vähän porkkanaraastetta.  Naama on aika pahan näköinen.

 

Koulussa on sellainen sisävessa, joka vedetään katosta roikkuvasta narusta. Se on opettajien vessa. Oppilaat käyvät pihalla ulkohuussissa. Keittäjä joskus pesee huusseja. Paljon tollakin on siivoamista, miettii Miia. Uusi poika oli pelännyt mennä ulkohuussia. Joku oli pelotellut, että siellä on hirviö. Ei se poika uskaltanut mennä ja lopulta sillä meni housuun. Keittäjä ehti pelastaa sen. Siitä ei tullut isompaa juttua. Ulkohuussi on iso, koulussa on joskus ollut paljon oppilaita.

 

Ruokasalissa opettaja ryhdistäytyy.

 

Pari päivää aikaisemmin Rebekka oli viitannut.  Hänellä on  ollut paljon virtsatietulehduksia. Rebekan äiti oli kehottanut Rebekkaa kysymään opettajalta, saavatko tytöt käyttää sisävessaa. Viime vuonnakin oli jo sama systeemi syksystä lähtien.

 

Opettaja meni  pahannäköiseksi, kun Rebekka kysyi asiaa. Miia kirjoitti tehtäväänsä. Tunnelma muuttui jäätäväksi. Hän vilkaisi salaa Rebekkaa. Mitä nyt? Opettaja oli juro koko tunnin. Marssi etukenossa omiin tiloihinsa.

 

-Niin saako sitä sisävessaa käyttää, Rebekka kysyi Miialta? Mä en ymmärtänyt, ei toi sanonut mitään siihen.

 

– En mä tiedä. Miia on hämillään.

-Ei se sanonut mitään.

-Ei sanonutkaan, vaikka sä kysyit.

– Se on hullu.

– No niin onkin.  En mä uudestaan kysy. Ei sitä sisävessaa uskalla käyttää vielä, vaikka äiti sanoi, että pitäs nyt aloittaa.

– Se pelkää, että me saastutetaan se vessa.

-Siellä on hirvee käydä, kun se kyylää. Opettajanhuoneesta.

 

-Miksei se voinut sanoa mitään?

 

-Hullu se on. Tosi hullu!

 

☆

Koulu on niin pieni, että kaikki oppilaat kokoontuvat ison pöydän äärelle.

 

–  Niin, siellä sisävessassa ei tarvitse vielä käydä.

 

Kaikki jähmettyvät. Enkunopettaja katsoo kysyvästi. Naisopettaja istuu ryhdikkäästi punainen neule päällä. Hän saattaa arvata, tietää, että juuri Rebekka kärsii virtsatietulehduksista. Rebekan äiti on puhunut niistä. Lääkäri on ollut sitä mieltä, että ulkovessassa ei saa käydä. Miialla taas ei ole ollut virtsatietulehduksia. Häntä ahdistaa se keskustelu: miksi Hän sitten käyttää sisävessaa? Se oikeus kuuluu Rebekalle.  Rebekan äiti on ajatellut heitä molempia. Hänkin on tyttö ja tytöt saavat niitä  helpommin.

 

– on sitten virtsatietulehduksia tai ei. Silmät porautuvat Rebekkaan. Siellä on hyvä ilma vielä. Antaa sen vessassa käymisen  vielä vaan  olla.

 

Rebekka lusikoi puuroaan, ei katso opettajaan.

 

Naisope istuu edelleen ryhdikkäänä ja totisena. Enkunopettaja haluaisi olla jossain muualla. Pojat tuijottavat, joku miettii, kumpi tytöistä on kysynyt,  ja KUMMALLA on niitä virtsatietulehduksia.

 

Onkohan tolla naisopella ollut, miettii Miia.

 

Opettaja jakaa lautasia. Useampi kauhallinen puuroa jokaiselle. Enkunopettaja yrittää jutella keittäjän kanssa. Tunnelma on aika kireä. Miesopettaja ei jaksa osallistua keskusteluun. Se ei lepy kovin helposti. Tämä asia on harmittanut.

 

– Kumpi teistä kysyi? Mika haluaa tietää välitunnilla

 

– Ei kumpikaan. Miia tiuskaisee.

 

– Kyllä se jompi kumpi oli. Ei pojilla ainakaan ole mitään virtsatulehduksia!

 

– Mitä ne edes on? Onko lääkäri muka kieltänyt?

 

-Minkä takia  Miian sitten pitää muka käydä sisävessassa, kun sillä ei ole virtsatulehduksia, häh? Vai onko muka.

Ei Miia halua kertoa. Ihan sama, hän voi käydä ulkovessassa koko talven.

 

-Sen nyt  ymmärtää, jos Rebekka sitä sisävessaa käyttää! Mutta Sinä!

 

– Minä en ole mitään pyytänyt

 

☆

 

Pari kuukautta myöhemmin Miia ja Rebekka käyvät sisävessassa. Miia pyrskähtää odottaessaan Rebekkaa vessasta.

 

-Mitä siellä tapahtuu?  MIKÄ SIINÄ VESSASSA KÄYNNISSÄ OIKEIN ON!!!

 

Ovi aukeaa, He  eivät huomanneet, että opettaja oli kansliassaan.

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

Joopa joo,  tositarinoilla mennään… Tässä oli jotain tosi irrationaalista ja sen ymmärsi jo siihen aikaan.  Miten tällaistakin voi tapahtua?  Siinä tilanteessa ei naurattanut asianomaista eikä minuakaan. Julkisuus oli toki kantava teema, tämä kuitenkin hämmensi, lapsikin ymmärsi yksityisasiaksi, toisen ihmisen virtsatietulehdukset… Nyt jo tuntuu koomiselta.  ”Uhrilta” on saatu lupa käyttää tätä tarinaa.

 

Jälkeen päin tullut mieleen, että noin pienessä koulussa olisi voinut antaa kaikkien käyttää sisävessaa talvella. Opettajanhuone oli vessaa vastapäätä, joten opettaja olisi varmasti huomannut, jos vessassa olisi rampattu tai oltu liian pitkään.  Itse ainakin kävin niin nopeasti kuin pystyin ja harvoin, en muista käyneeni juurikaan vessassa koulupäivän aikana, johtuiko sitten ulkovessasta vai mistä, Kotona käytiin vessassa…  Isommissa kouluissakin opettajien vessaa käyttää useampi opettaja ja  koulun muu henkilökunta, ja tässäkin tapauksessa siivooja varmaan pesi vessan joka päivä…  Eli ei olisi ollut mitään hätää.

 

Eikö yhtään pelottanut altistaa, lääkärin suosituksesta huolimatta, tyttöä toistuville virtsatietulehduksille?   Sepä jää mysteeriksi.

 

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

 

 

– Sun on pakko lukea!

 

Miia tuijottaa vihkoaan ahdistuneena. Jos sairastuisi, kuolisi,  pääsisi eroon. Jos vihko palaisi, kastuisi. Siisti, viivallinen ekaluokkalaisen vihko. Se oli kaunis vihko, se oli ollut Miialle rakas.

 

Nyt hän on pilannut kaiken. Joulu lähestyy.  Ainevihko oli siinä edessä.

 

– Ymmärrätkö sinä?

 

Kuka nyt ei ymmärtäisi? Hän oli tehnyt virheen.

 

Miia oli kirjoittanut  lähetyspiireistä. Heillä kotona  pidettiin sellaisia. Niihin tuli koko kylä. Se niissä olikin hauskaa. Ja niiden järjestely. Heillä kävi tuttu pitopalvelu-naapuri auttamassa. Heillä oli useita täytekakkuja, hienosti koristeltuja, voileipiä, keksejä, hienompaa pullaa… Ei Miia niitä välittänyt syödä. Hän halusi katsella ja ihailla. Voileipiä hän  voiteli avuksi. Naiset naureskelivat niitä tehdessään. Isällä oli imelää kaljaa, varmaan käynyttäkin. Imelä kalja oli hyvää.

 

Lähetyspiirejä pidettiin syrjäkylällä, kai siksi, että  oli pitkä matka. Silloin kun Miia syntyi, hänet kastettiin jo kaksiviikkoisena. Papilla oli muutakin asiaa kylälle. Hän halusi hoitaa asian samalla.

 

Tupa tuli täyteen iloisia  ihmisiä. Miia vakoili heitä, jännitti, kuka tuli ensin.  Kuka sanoisi hänelle jotain, tulisiko kummitäti? Minkälaisia ilmeitä ihmisillä? Miltä he tuoksuivat, minkälaiset vaatteet? Joskus sai kummitädiltä vitosen.

 

Tulihan pappikin  lopulta. Hän oli jonkin aikaa ja puhuttiin jostain,  ne jutut menivät vähän ohi, hauskaa oli seurata, kuka laittoi kädet ristiin, kun rukoiltiin . Miiasta oli hauska seurata aikuisia, ihan kaikkea.  Hän sai valita paikkansa. Uunin päällä oli hyvä paikka. Sieltä näki ja koki kaiken.

Pappi lähti, ja kyläläiset jäivät tupaan. Tunnelma vapautui ja Miia liikkui kuin kala vedessä. Osa hakeutui syrjään keskustelemaan, Miia hiippaili oven taakse ja yllätti välillä. Kakkua sai ottaa ja voileipiä, ässäkeksit olivat kiemuraisia.  Välillä hän katseli yhäkin täytekakkuja, koristeellisia pursotuksia ja voileipiä, jotka olivat taideteoksia.  Ilta jatkui pitkään.

 

 

– Tajuatko sä, mitä olet kirjoittanut?  Sua pidetään uskovaisena! Sä oot uskovainen!

 

Miia oli kirjoittanut aineeseen lähetyspiireistä. Oli pitänyt kirjoittaa, mistä pitää. Hän kirjoitti pitävänsä lähetyspiireistä.

 

– Tajuutko sä, että sua  pidetään uskovaisena?  Ja possuna. Jotain täytekakkujuttuja.

 

Ei Miia ymmärtänyt, että aineet otetaan pois ja ne on pakko lukea joulujuhlassa. Sinne tulisi koko kylä,  myös pappi. Hän kirjoitti, ei hän tiennyt. Ja nyt hän ei saa sanaa suustaan, häntä ahdistaa ja valvottaa. Aine on jo opettajalla eikä niitä saa takaisin. Lähetyspiireistä lukee koko sivu, hän ei pysty sivuuttamaan sitä. Pappi tulee kuuntelemaan! Ja kaikki kyläläiset! Koko koulu! Kukaan muu ei ole kirjoittanut lähetyspiireistä. Hän on yksin.  Entä, jos pappi kysyy jotain? Sittenhän sekin  tietää, että hän tykkää lähetyspiireistä!  Tulee heille, ja se on hänen syynsä.

 

Sitten kaikki tietävät, että hän on uskovainen. Veli kiusaa koko vuoden tai koko koulu. Uskovainen! Eikä hän tarkoittanut sitä. Hän rakasti sitä tunnelmaa, kun tupa oli täynnä kyläläisiä. Hän rakasti sitä hymyä ja lämpöä. Eikä hän oikeasti halunnut syödä. Ne olivat niin kauniita leivonnaisia.  Miia katseli ja unelmoi olevansa yhtä taitava.

 

– Sä haluat vaan syödä kakkua!

 

Ymmärtää Miia sen. Eihän kukaan usko. Ei kukaan ymmärrä, että hän ei ole Sellainen uskovainen. Ei hän käsittänyt, että aine on pakko lukea. Hän vain kirjoitti. Se oli ensimmäinen aine ja sivut täyttyivät kuin itsestään.  Vahingossa. Hän rakasti tarinoita. Luki Valittujen Palojen lääkärikirjaa, kun muuta ei ollut lukemisen nälkään. Ihmisen lisääntymisestä kertova sivu oli paras. Hän ei ikinä itse voisi,  kuvia oli jännä katsoa: synnytyskuvaa, raskauskuvaa… miltä naisen vartalo näyttää 20v., 30v., 40v, 50v…. Miehen vartalo oli Miian silmään rumempi. Kyllä Miia nekin tekstit luki.

 

 

Sanat jäävät kurkkuun. Nyt on harjoitukset, kuudennen luokan pojat kuuntelevat. Ääni tukahtuu kurkkuun. Hän lukee ihan hiljaa. Lähetyspiirikohdalla ääni häviää lähes kokonaan. Miia pakenee pulpettiin tukahtuneena, mykkänä, tuskaisena.

 

– Minä sanon erityisesti  Sinulle, että Sinä luet ääneen ja niin  että  kuuluu!  Onko se nyt selvä?  Joulujuhlassa äänen on kuuluttava. Nyt minäkään en kuullut, vaikka seisoin tässä lähellä!

 

Koulussa on uusi opettaja.  Vieras vielä, varsinkin ekaluokkalaiselle.  Yläluokkien opettaja, iso ja aika pelottava. Oma opettaja oli sijainen,  lempeänoloinen ihminen. Miia tykkäsi koulusta.

 

-Siellä joulujuhlassa sun äänen on kuuluttava!

 

Kun voisi repiä vihon palasiksi. Kun saisi tehdyn tekemättömäksi. Miia valvoo yöllä ennen joulujuhlaa.

 

-Muista mitä puhuttiin, opettaja sanoo hänelle antaessaan vihon.  Pappi on eturivissä.  Sali  täynnä ihmisiä.  Miia kävelee eteen ja lukee.

 

Papilla on ystävälliset silmät.

 

Yhtäkkiä rohkeus tulee. Hän lukee. Tuli mitä tuli.

 

Hyvä, sanoo lempeä opettaja ja taputtaa selkään.

 

Miialla on nujerrettu olo. Hän oppi, vaikka kaikki meni hyvin.  Koskaan hän ei kirjoita tunteistaan koulussa.

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

 

Muistan tämän ahdistuksen, tämä on ollut ekaluokkalaiselle vaikea tilanne, oli kauhea hetki, kun tajusin, mitä olin tehnyt.. Ehkä tässäkin olisi ollut mahdollisuuksia kysyä oppilaalta kahden kesken, mikä  on hätänä ja enkö halua lukea. Jotenkin avata prosessia. On varmasti näkynyt tunnetila ulospäin, koska mumisin tukahtuneesti edessä harjoituksissa,  ja siitä erikseen minulle sanottiin( ei huudettu, mutta painotettiin)… Toivottavasti nykyisin on vähän jo tekijänsuojaa,  ihan lapsen aineillakin.

 

Varmaan tämä on mennyt ujouden/ luonneheikkouden piikkiin tai jotain, en tiedä… Mielestäni luin muuten reippaasti noita aineitani eli lukkoon meno on viestittänyt jotain…  Papin eturivissä muistan vieläkin. Se  oli  kolkkoa, mutta  hän  oli lempeän näköinen.

 

 

 

 

 

 

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

 

 

 

–  Nukuitko hyvin ja rauhallisesti?

 

Ikkunan alla on penkki. Miia istuu ja katsoo puurolautasta. Ikkunasta voi katsella ulos ja siirtää itsensä tilanteen ulkopuolelle. Ei hän oikeastaan haluaisi olla täällä, koko luokkaretkellä. Yhtä hauskaa olisi kotonakin. Hän miettii itsekseen, miksi asiat pitää aina hoitaa näin, ei tämäkään niin  suuri asia ole. Onhan maailmassa tapahtunut vaikka mitä, jokaisessa koulussa sattuu. Voi olla tappeluita, voi mennä käsi poikki, joku on voinut melkein hukkua, joku särkenyt ikkunan, joku jäänyt luokalleen, joku tekee itsestään pellen. Sattuuhan tässäkin koulussa. Ainakin on sattunut. Miksi kaikesta tehdä numeroa?

 

Tekisikö hän, jos olisi opettaja tai keittäjä? Vai antaisiko olla vaan.  Ajattelisi, että toinen on kuitenkin lapsi. Ja luokkaretkellä. Että pitäisi olla hauskaa.

 

Jotenkin hänestä tuntuu, että hän suojelisi. Ei hän välitä kenenkään loukkaamisesta, vaikka olisi hyväkin juttu. Ei hän osaa kuvitella nauravansa lapselle tai kielivänsä kaikille, hän vaan olisi hiljaa, ajattelisi, että ei se haittaa, hymyilisi rohkaisevasti… Tässä maailmassa tapahtuu. Toisille enemmän, toisille vähemmän. Hänkään ei ollut voinut sille mitään. Oikeasti.   Muutenkin aina puhutaan, että joku ei voinut mitään. Vaikka olisi halunnut.  Sellaisia asioita tämä maailma on täynnä.   Ei voi mitään, vaikka haluaisi. Tai yrittäisi. Miia tulee vähän  surulliseksi, vaikka ei pitäisi. Mitä se auttaa? Tämä on pian ohi, kyllä hän sen ymmärtää. Loppujen lopuksi unohtuu. Jossakin jollakin on vielä vaikeampaa. Jollakin on aina pahempaa. Joka ikinen kerta.

 

On hän silti surullinen. Ei aina jaksa olla välittämättä, vaikka tietää selviävänsä. Puuroakin on paljon jäljellä. Hän oli tullut viimeisten joukossa. Ehkä se oli hyvä. Ei hän tiedä, olisiko ollut kurjempaa tulla ensimmäisten mukana, nyt juttu oli kerrottu ennen kuin hän tuli. Osa valuu jo ulos. Vai olisiko se hidastanut, jos Miia olisi ollut paikalla. Tuskin.

 

-Nukuitko rauhallisesti?

 

On se ivallisen näköinen, miettii Miia. Keittäjää  siivoilee jälkiä.

 

Miia oli puhunut unissaan. Luokkaretkellä nukuttiin leirintäalueella. Hän nukkui yläsängyssä. Hän oli puhunut unissaan ja noussut istumaan. Osasta puheesta ei saanut kuulemma selvää. Keittäjä oli säikähtänyt, putoaako hän sängystä.

 

Aamulla keittäjä ja opettaja kertoivat hänelle naureskellen. Miia petasi sänkyään ja hymähti. Kai sitä ihmisille sattuu. Vieraassa paikassa. Hänen mielestään unissapuhuminen oli aika yleistä. Ei kai se mitään. Harmi, että hän herätti. Ei hän olisi halunnut ketään herättää. Mutta kai ne olivat nukkuneet  uudestaan. Hän yrittäisi kovasti illalla, päättää ennen nukkumaanmenoa,  että ei puhu  unissaan. Sitä on vaan vaikea estää. Sitä puhuu vaan, jos puhuu, unessa on toisessa todellisuudessa. No, ei kai se mitään. Sänky tulee valmiiksi. Sitten pitää lähteä puurolle. Se on vaikea rasti aamuisin, mutta Miia yrittää olla ajattelematta. Hän ottaa ison lusikallisen kerrallaan ja ajattelee jotain muuta. Miksi puuro on joka kerta samaa puuroa?

 

Kyllä se  menisi, jos sitä saisi ottaa vähän. Ja paljon mehukeittoa. Nokareen syöminen on helppoa. Toiset kerkisivät mennä. Pojat ovat näköjään heränneet aikaisemmin ja ovat melkein valmiita. Opettajankin  pää näkyy ikkunasta.

 

Hänestä tuntuu vähän yksinäiseltä mennä  ruokailutilaan.

 

Sitten Miia huomaa, että kaikkia naurattaa. Keittäjä on aina niin kaunis, kun se nauraa iloisesti. Miiakin haluaisi hymykuopan. Hersyvä nauru on kaunis.

 

– Nukuitko sinä hyvin ja rauhallisesti?

 

Kysyy opettaja heti hänet huomattuaan. Katsoo pitkään.

 

Pojat virnuilevat taustalla. Miia ottaa puuroa ja hakeutuu syrjäiseen paikkaan.

 

Mitäpä hän välittää?

 

Mitä opettajakaan enää kyselee, kun kerran tietää?

 

Hän luuli, että se ei ole niin suuri asia. Sellaista voi tapahtua ihmisille. Mistä opettaja tai keittäjäkään voivat olla varmoja tai kukaan, etteivät koskaan puhu unissaan? Ainakin lapsena ovat voineet puhua.

 

Hän kuuntelee vaitonaisena, kun aikuiset naureskelevat vielä hänelle. Kaikesta ei saanut selvää kuulemma. Niin, harmi. Ihan kaikkea ei nyt saanut selville, mitä hän sanoi. Niistä olisi saanut monta hyvää juttua, mutta kun hän oli mumissut. Puurokin näyttää surulliselta lautasella. Ei se maistu suussa miltään. Toisaalta sitä on helpompi lappaa suuhun. Sokeri kiiltelee.

 

– Ei Mia kyllä yläsängyssä voi enää nukkua, taittaa vielä jalkansa, joku kuuluu vielä puhuvan.  Nousi niin äkkiä istumaan ja sitten kuului vain” täältä tullaan.” Niin kai hän oli sitten sanonut. Täältä tullaan. Sehän on hauskaa. Luulitko, että olit vuoristoradassa, kysytään? Täältä tullaan!

 

 

Seuraavana aamuna miesopettaja kysyy heti, kun hän tulee syömään

 

 

– No, nukuitko NYT rauhallisesti viime yön?

 

 

Ei Miia oikein jaksa ymmärtää. Miksi unissapuhumisesta piti kertoa kaikille? Hän kuuli iloisen naurun, kun hän tuli paikalle, ja kaikki tuijottivat häntä. Opettaja kysyi heti merkitsevästi, nukuitko hyvin ja rauhallisesti. Ja jatkoivat keskustelua vielä, mitä hän oli sanonut. Muut lapset eivät pahasti kiusaa, joku vinoili vähän, mutta ohimennen. Ei kai sillä niin väliä sitten ole. Jos hän itse olisi aikuinen, ei hän olisi kertonut. Olisi antanut olla vaan.

 

Eihän se nyt niin suuria asia ole, unissapuhuminen. Miia yrittää vakuttaa itselleen, kun mieli on kuitenkin vähän paha. Hän petasi sänkyä niin kauan, että toiset ehtivät ensin. Mutta olisiko ollut mukavaa olla alusta asti. Ehkä se oli parempi, että hän vähän myöhästyi.

 

Hän istuu hiljaa bussissa ja katselee maisemia.  Poroja hyppii välillä tielle. Pohjoisessa ollaan.  Keittäjä vaikuttaa miettiväiseltä ohikulkiessaan.

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

Pikkuruinen tarina tuokin.  Pikkuruisesta koulusta.

 

Näissä tarinoissa puhutaan usein miesopettajasta, en halua leimata sukupuolta sinänsä, en vain keksinyt kivaa nimeä, siksi miesope, naisope ja enkunope( sukupuoleton siis ilmeisesti). Koulu oli niin pieni, että yhden persoonan vaikutus nousi kovin suureksi. Ala-aste vielä kestää sen 6 vuotta. Useamman opettajan koulussa vähän sekoittuu enemmän pakka.  Isommissa luokissa on enemmän töitäkin luonnollisesti, ei jää aikaa niin paljon ”säätää”… Yhden lapsen luokat ovat lähtökohtaisesti surullisia mielestäni.  Ja kahdenkin. Tämän koulun tapauksessa 2 tytön luokka taisi ärsyttää…. Niin paljon oli sitä ” tytöt lähtee eri suuntiin”-juttua.  Tai jos tyttö katsoi toiseen tyttöön, se oli usein siirto luokan toiselle puolelle.  Hajota ja hallitse, sepä se.□

 

Olisiko ollut jotain kiukkua, kun ” tyttöjen ryhmä” oli sellainen, johon ei päässyt niin hyvin mukaan, kaikesta   selville ?  Muistan istuneeni varmaan tunnin,  koska en suostunut kertomaan, mitä olin kuiskannut toiselle tytölle…  MIKÄ ON SELLAISTA MIKÄ EI SOVI MNUN KORVILLENI?  SINÄ ISTUT SIINÄ  NIIN KAUAN, ETTÄ KERROT, MITÄ SANOIT ” REBEKALLE” !!!!!!

 

Keittäjä ihmetteli  jälkeen päin, mitä opettaja niin kovasti  huusi.

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

Hei  herra sade,   ja lukioajan matikan tunnit,   muistelee myös  -80-luvun lopun kouluruokailuja…Esim.

” porkkanaraasteiskut”, joita harrastin joskus.  Halusin uteliaisuuttani nähdä, mitä tapahtuu, jos ottaa vähän, ja onko se todella aina niin, valitsin sellaisia salaatteja, joista tykkäsin… Toinen koe oli jättää joskus viittaamatta ja kokeilla, joutuuko taululle, jos kaikki muut viittaavat. Kyllä sinne joutui. Opettaja ei ehkä osannut ajatella, millainen pikku ilkimys pulpetissa istui.

 

Helsinki -juttukin  jäänyt mieleen. Olisinko loukkaantunut jostain, mutta en viitannut näyttämään Helsinkiä kartalta. Istuin opettajan  silmien alla ( en muista, oliko se rangaistus, koska toisaalta toinen tyttö istui viereisellä paikalla),  ja  tunsin tuijotuksen.  Kaikki muut viittasivat. Pitkä odotus, ja sitten minun nimeni. Tunnelma sähköistyi.

 

Menin näyttämään Helsingin ja palasin paikalleni. Muistan  aidosti hämmentyneen opettajan. Pasmat menivät sekaisin.

 

Tämä oli kai sitä hiljaista kapinaa. Minua jotenkin harmitti, kun hän hämmentyi, ei tajunnut ” opetusta”   vaan oli ihan pihalla.  Tyyppi ei viittaa-> käsketään taululle-> osaa vaikeuksitta-> mitä hittoa tapahtui? !! Siinä oli vielä herkullinen tilanne, koska JOS HELSINKIÄ EI OSAA…  Se olisi ollut hyvä juttu.  Jouduin joskus taululle ilman silmälaseja, ja joku kerta oli varmaan käynyt niin, että jäin  kiinnisiitä, etten näe…  Voi olla, että tämäntapainen logiikka tai mikä idea siinä sitten on, pistää se ainoa, joka ei viittaa kartalle…

 

Semmoisia ilkimyksiä siellä -80 luvun lopussa jo on kasvamassa:)

 

Kapinaa…

 

 

 

 

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆★☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

 

 

 

– Sanokaa nyt nopeesti!  Rebekka, sano nyt!

 

-Se tulee kohta takasin, nyt nopeesti. Auta, mä en ymmärrä tätä.  Mitä mä kirjotan?

 

Miia ja Rebekka katselevat toisiaan. Ei pitäisi sanoa valmiita vastauksia, mutta kumpikin ymmärtää. Opettaja on mennyt hetkeksi pois. Ekaluokkalainen ja tokaluokkalainen laskevat laskujaan. Kumpikin on jumissa. Kumpikaan ei ymmärrä. Molemmat ovat hätääntyneitä. Eihän ne opi  jos niitä pelottaa, miettii Miia. Isot tytöt muistavat kyllä. Nää on jotenkin herkempiä.

 

Aikaa on vielä. Opettaja käy varmaan tupakallakin.

 

Miia siirtyy ekaluokkalaisen viereen ja alkaa neuvoa. Rebekka selittää tokaluokkalaiselle.

 

-Pieniä ne on, sanoo Rebekka.

 

-Pieniä ne on, sanoo Miia

☆

 

Vuosia aikaisemmin: Te joudutte nyt tukiopetukseen! Opettaja huutaa Miialle ja Rebekalle. Kumpikaan ei osannut tunnin aluksi pistemerkinnöillä kellonaikoja.

 

-Miia?!!

 

-Rebekka?!!

 

-Tukiopetukseen!

 

Naisopettaja neuvoo iltapäivällä taululla takki päällä, hän on kotiinlähdössä, mutta toteuttaa määräystä ennen kuin koulutaksi tulee. Tehän osaatte hyvin, hän hämmästelee.  Menkää vaan ulos

.

Ei kai me heti  osattu, kun ei voinut neuvoa, mutisee Miia Rebekalle

☆

 

– Mä en tajua tätä. Tokaluokkalainen suree hädissään. Se tulee kohta.

 

-Laita se vastaus, selitetään sitten välitunnilla. Me ei keritä muuten kaikkia. Päättää Rebekka ja kertoo vastauksen. Täytyy ehtiä vielä omat tehtävät.

 

Opettaja kävelee luokkaan.

 

No niin hyvä, te saitte valmiiksi. Osasittehan te.

 

Miia ja Rebekka katsovat toisiaan näkymättömästi. Pää ei saa kääntyä, mutta toisen läsnäolon aistii ja ajatuksen tietää. Pienet ovat helpottuneita. Silmistäkin näkyy helpotus, mutta  sitä opettaja ei onneksi huomaa. Koko luokkahuone on helpottunut. Opettaja on kiireinen eikä ihmettele.

 

-Että se viittii kiusata noita. Miia sanoo Rebekalle.  Noi on vielä sellasia, että ne itkee.

☆

 

Katotaan ne laskut nyt. Mitä sä et ymmärtänyt?

 

Pienet alkavat selittää.

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

 

 

 

En minä tiedä…

 

 

 

              Tarvisiko sitä palloa niin kovaa lyödä…   

 

 

 

 

 

Tuommosessa  kakaroitten   pelissä….

 

 

 

 

 

 

 

 

Sanoi  jo elämää nähnyt  mies

 

 

 

 

 

 

 

Hitto, jos  toikin tajuaa,  niin totta  se on, aikuisenkin mielestä!  (  pikkutyttö)

 

 

 

 

 

 

 

Sitä palloa ei tarvitse   lyödä  aikuisen miehen voimalla, kun edessä  ja takana   pelätään…  Kaikki tietävät  muutenkin: mies  on fyysisesti  voimakkaampi kuin  6-  12v.  Lyöntivoimaa  ja   pallonhallintaa on varmasti  enemmän.  (Vinkki -80-luvulle.)

 

☆

 

 

Isäni  oli  aikanaan joutunut  pikkupojasta koviin    töihin, kun oma isänsä  menehtyi,   hän ei  suhtautunut  ylisuojelevasti  lapsiin ja  mahdollisiin kolhuihinsa.

 

 

Satuin kuulemaan tämän kommentin, kun hän naapurille tai jollekin puhui. Oli varmaan  ollut jollain asialla  koululla ja seurannut   hetken  -80 –  luvun  Lopun pesäpalloa…

 

 

Muistan,  kun ajolähtötilanteissa, opettajan  joukkueessa lyöntijärjestystä  vaihdettiin.  Se  naamioitiin vitsiksi, mutta siinä oli tosi kyseessä. Piti väittää, jos joku huomasi,  että ei se mun vuoro ollu.

 

 

 

 

 

 

 

Ja  pohdiskeleva  lapsi  pohti  taustalla  elämää…

 

 

–  Mä olen täällä. Näiden kanssa.    Toi yks on opettaja.

☆

 

 

Kerran  eräs  poika  satutti  jalkansa

 

( muistaakseni  jalka,  ja   juuri   pesäpallo kyseessä)

 

 

 

Hän  kieri  kivuissaan maassa.

 

Valitti  tuskaisesti

 

 

 

Olin kentän  takaosassa… Potkin  kiviä  ja huokasin  äänettömästi.   Vihaamani  näytelmä  alkaisi.  Löntystin  hitaasti  paikalle. Ennenkin on ollut vastaavia.

 

Kokoonnuimme pojan ympärille  tuijottamaan häntä. Peli  keskeytettiin. Kaikki odottivat. Kukaan  ei sanonut  mitään, pojan nyyhkytys  oli ainoa  ääni.

 

Miksi noi ei voi sanoa mitään?

 

Mietin,  eikö nyt jotain voi sanoa tunnelman keventämiseksi.  Miksi me odotamme?  Noi on ammattilaisia, sanoisivat nyt  jotain.  Opettajajankoulussa  on varmasti opetettu jotakin.

 

 

Sitten poika  nousi  ylös.

 

 

Taisi   olla  sivussa  lopputunnin.

 

 

 

 

Vuosia  myöhemmin:

 

Pesäpallo jysähti  kovaa kämmeneen  takakentälle. Olin pelännyt  valmiiksi  kovaa lyöntiä,  ja  ehkä senkin  takia epäonnistuin pallon saamisessa räpsään.

 

Kipu  sumensi  silmät

 

Tuo maassa kierivä poika,   ja muutkin vastaavat  olivat opettaneet…

 

 

Ei elettäkään.

 

Ei  heikkouden  näyttämistä.

 

Ei  kyyneliä.

 

 

Ei  muita  ympärille odottamaan, milloin  nyyhkytys loppuu….

Tai

Kauanko kestää, että lopettaisi?

 

Peli keskeytettäisiin,  ja  kaikki viitottaisiin odottamaan.

 

Ei kiitos.

 

 

 

Kyyneleet  valuvat  kuitenkin  silmistä  hallitsemattomasti,  on pakko pidellä kättä.

 

 

 

Rauhoitu, älä itke,  kohta  se  kipu  loppuu.

 

Kaikki on hyvin,  kun et itke.

 

Et  saa itkeä! 

 

Ei  sattunut  pahasti.

 

Kipu  on vaan  kipua. Tämä on kyllä kovempaa kuin mihin on tottunut itsensä satuttaessaan.

 

 

Kukaan ei huomaa  onneksi,  saan pyyhittyä  vedet  silmistä ja  käsi  pelaa jotenkin.  Kipu  ei haittaa, pitää näytellä.

 

Sosiaalisesta  häpäisystä  selviäminen  oli tärkeämpää.

 

Ei  halua  kuulla, että se oli oma  syy. Mitäs ei  ottanut palloa  kunnolla kiinni?

 

Naisopettaja   katsoo  kuitenkin   pitkään.  Huomasiko jotain? Hän nytkähti varmasti, ja pallo piti kovan ääneen napsahtaessaan käteen. Ei sano mitään.

 

Olivat tyytyväisiä, kun hän sai pallon kiinni.

 

Pallo pysähtyi.

 

Se on tärkeintä.

 

 

 

 

 

☆

 

Muistan tuosta  tilanteesta, että  kipu oli kova, en muista  tarkalleen,  mihin  kohtaan  kättä  pallo osui. Lyönti oli suunnattu minulle, koska  olin yksin takakentällä ja ekaluokkalainen  oli siirretty edestä  pois…

 

Ideana  (ymmärtääkseni) oli opettaa  minulle  pallon kiinni ottamista ,  koska  olin arka  ottamaan kovimpia    lyöntejä  kiinni takana, niin joku tällainen pointti?  Vai oliko ajatus,  että väistän?

 

Huononäköisenä  en nähnyt  tarkasti.   Takakenttä,   näen  sumeasti,  kova  lyönti  tulossa, ymmärrän,  koska  ekaluokkalainen  otetaan pois  tulilinjalta… Pallo ei näy   tarkasti…  Ja  sitten osuu.  Osui varmaan  muulloinkin,  tämän  muistan parhaiten. Opettajat  pelasivat mukana, koska  meitä oli  niin vähän.

 

Muistelen,  että käsi  oli pitkään kipeä.

 

 

”  Koska  pelataan pesäpalloa?”  🙂

 

Vastaus: ei koskaan aikuisena.  (Yläasteellakaan ei pelattu  kovaa, muistaakseni oli jopa lyömisharjoituksia yms. parin kanssa ).  Opettaja ei pelannut mukana eikä hän itsekään osunut palloon.

 

 

Tietenkin  peleissä  sattuu välillä,  mutta  nämä  ”tietoiset  iskut”, aikuinen vastaan lapsi,  ovat  surullisia.  Vapaaehtoisesti,  kun pelaa  vertaistaan vastaan,  niin  silloin, silloin   se  on elämää… □

 

 

 

 

 

☆

 

 

Miiahan  voi olla  merkkinä. Tosta  Miian kohdalta  potkaiset.  Siitä näkee sen kohdan.

 

Opettaja  opastaa  isoa  poikaa.

 

-Älä nyt  liiku hän  sanoo Miialle.  Pysy  siinä,  kun olet  koko ajan ollutkin.

 

Miia  ei oikeastaan välitä.  Hän on yksinäinen  jalkapallokentällä.  Ainoa  tyttö  tällä  kertaa.

 

Sama  se. Hän voi seisoa  vapaapotkumerkkinä.

 

Kun ei se mihinkään  liiku.

 

Vinoili  opettaja.

 

Siitä voi  katsoa  merkin. 

 

Miia tietää,  että hän ei saa kuudesluokkalaiselta  palloa, vaikka yrittäisi. Hänelle  huudetaan, jos  hän menee maalin eteen sotkemaan. Joku saa maalin hänen  takiaan  kuitenkin.   Jos  hän on edessä tai  menettää pallon. Joskus  Miia  yritti ja  huutoa  siitä tulee. Ei opettaja  silloin puolusta.  Ei ole  väliä, että on  pieni,  jos  pilaa  maalin tai  on edessä.

 

Niinpä  hän  seisoo kentän laidassa.

 

Hänkin haluaisi  palella  ja  päästä sisään.

 

Täällä kentällä  Hän  on  Se.

 

Se, jonka  kohdalta  voi   potkaista!

 

 

Iso  poikakin lähtee leikkiin mukaan

 

Älä liiku, Sä olet merkkinä!

 

☆

 

En muista, olinko 1-  vai  2-luokkalainen.   Leikitään, että  2-luokkalainen… Tai vaikka 3,  niin ei kuulosta niin” ilkeältä” opettajan kannalta:)   Isot  pojat  tosiaan  pelasivat  jalkapalloa vauhdikkaasti ja  hyvin,    jäin  sivuun, kun en halunnut  pilata mitään.

 

Toinen  tyttö  tuli kipeäksi/ paleli,   ja  sai  mennä  sisään värittämään.  Kai minäkin unelmoin  samasta  ja  seisoin paikallani….

 

 

Joskus  meninkin  isolle  kivelle  istumaan  toiveena,  että  alkaisi   palella…

 

Ei  onnistunut.  ( sisälle pääsy)

 

No,  ”  heitto”  ja  vapaapotkut  saatiin  ainakin oikeasta  kohtaa…

 

 

( mikä se heitto nyt onkaan jalkapallossa, sivurajan heitto tai jotain sinne päin… )

 

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

 

Kuinkahan  empatiataidot  kehittyivät tällä  metodilla  lapsilla?

 

 

☆

 

Kiusaamisen  käsite  oli vieras koulussa. Tapauksia  ei tunnistettu. Aikuisena sitten on auennut  joitakin  pienen koulun   vuosiakin  jatkuneita  kärsimystarinoita. Opettajat  joskus  puhuivatkin siitä, kuinka  isoissa  kouluissa isommat  oppilaat  kiristävät rahaa pienemmiltä tms.  Pienessä koulussa, kun ei kiusata…Niin  varmaan  ajateltiin ja  luultiin…

 

Empatiaa heikompaansa kohtaan voi olla vaikea oppia… Jos ei kukaan näytä mallia tai opasta. ( ja  ilman  Jumalaa koulun  etiikkaopetukset, jotta  kaikki voivat  ottaa tosissaan ja ymmärtää arkeen kuuluvaksi;  uskontokysymykset taas jääkööt  jokaiselle tärkeäksi henkilökohtaiseksi asiaksi,  johon  annetaan  mahdollisuus )  Se  oli  vähän  ongelma tuossa  koulussa, jos  jotain toisen huomioimisesta  puhuttiinkin , se  liittyi  uskontoon, ja  puolet  koulusta  sulki  korvansa, koska  olisi  ollut  noloa ottaa tosissaan…Kaverit  olisivat  ilkkuneet.

 

☆

 

Liikuntatunnit  ovat  onneksi kehittyneet ainakin lapseni  koulussa. Pelataan  ja leikitään, polttopalloa, temppuratoja ym. Ei  kilpailupakkoa.  Saa palautetta  aktiivisesta osallistumisesta  ja  asenteesta, ei  vain nappisuorituksesta.  Joskus opettaja laittoi kuvia lapsestani, kun hän on kuulemma niin valtavasti kehittynyt  ” park ourissa” (?)

, telineillä temppuilussa siis… Pyysi  luvan, saako käyttää sähköpostiani , kun halusi näyttää ”lapsen valtavan kehityksen”,  ja toinen lapsi on taas saanut useita kertoja palautetta ” erittäin hyvästä asenteesta liikunnassa ”  ja ryhmän ilmapiirin luomisesta.

 

”  toi voi olla merkkinä, että tietää, mistä potkaistaan...(-80-luvulla)

 

 

Liian  pienen koulun  ”ongelma”  oli se,  että  aina  piti  voittaa. Kaikkiin koulujenvälisiin oli pakko  osallistua. Jos  olit  viides, et  ollut mitään. Pieni Suomi  vastaan iso maailma, pieni  koulu vastaan isommat koulut…Lakkautusuhan  alla  piti  ponnistaa urheilussa( ei esim.runojen  kirjoittamisessa  tai piirtämisessä…)  Laulaminen keskittyi virsiin.  En tiedä, olisiko jo  kaupunkien /isompien maalaiskoulujen kouluissa ollut uutta aikaa… Toivottavasti.   ( ja  ilman  sitä   uskontoa  läpileikkaavana  asiana, ilman  ajatusta, että  ”huono omatunto kolkuttaa  tai  uskonto ohjaa hyvään”,  peruskoululla  pitää olla  muita metodeja.)

 

 

 

 

 

☆

 

 

Nyt  menee lujaa, Miia ymmärtää, hän hiihtää kovaa. Reitti on vaativa, siitä oli puhuttu etukäteen.  Koulujenvälisissä ollaan toisessa koulussa, vieraalla alueella, jyrkkiä nousuja, yksi erityisen paha. Mutta suksi luistaa. Hän huomaa saavuttavansa edellämenijää. Lähtiköhän toi minuutin ennen? Vai kaksi minuuttia. Miia miettii ja ohittaa. Ohittaa kohta seuraavankin.  Nyt tuntuu hassulta. Noi lähtivät kauan  ennen  häntä.

 

Oman koulun pojat ovat väliaikapisteellä. Joku huutaa aikoja, mutta niistä Miia ei ymmärrä mitään. Iso nousu on edessä.  Sekään ei tunnu pahalta. Kuinka monta olen ohittanut, hän miettii? Miia tietää hiihtävänsä kaksi vuotta itseään vanhempien kanssa. Niin se on aina.  Hän on alle 10 -vuotiaiden sarjassa. Hän on joulukuussa syntynyt eli juuri kahdeksan vuotta.  Joskus hän on miettinyt, että se on vähän väärin hiihtää isompiaan vastaan.  Niin se kuitenkin on pienissä kunnissa. Pitää vaan olla parempi

 

Hän laskettelee isoa mäkeä alas ja ohittaa taas. Tää menee varmaan nyt hyvin, Miia miettii. Miksi  nuo toiset eivät hiihdä nopeampaa?

 

Ohimennen hän näkee opettajan riemuitsevan maali-alueella. Se on semmoinen, Miia tietää. Se ilahtuu. Ekaluokalla hän yllätti kaikki,  juoksi maaliin ylivoimaisena  voittajana, vaikka ei ole hyvä juoksija Jotain siinä tapahtui silloinkin. Hän jaksoi juosta voittoon. Hän näki, kuinka opettaja hyppi tasajalkaa maalissa. Se oli niin iloinen. Se ei olisi ikinä uskonut. Se rakastaa voittoja.

 

Nytkin Miia ymmärtää hiihtävänsä sellaista hiihtoa, josta aiheuttaa mielihyvää jollekin toiselle. Itse hän ei välitä voittamisesta. Hän voisi olla yhtä hyvin viides.   Urheilukilpailuihin on pakko lähteä vapaa-ajallakin, koska pienessä kunnassa niin tehdään. Niihin tarvitaan osanottajia. Saa siellä kuumaa mehua. Näkee hymyileviä aikuisia. Saa jonkun palkinnon.   Kun on kerran järjestetty, niin on pakko mennä.  Joku toinen on järjestänyt.

 

Oikeasti Miia haluaisi vaan hiihtää. Ihan hiljaa metsässä. Tai missä vaan, jossa tulosta ei mitata.  Nyt hän hiihtää jollekin toiselle.

 

Viimeinen kierros alkaa. Onko hän nyt ensimmäisenä? Hänestä tuntuu, että hän on ohittanut kaikki edellä lähteneet. Miten tämä voi olla mahdollista.

 

Suksi luistaa niin hyvin, että Miia päättää hiihtää. Hän nauttii. Taas iso mäki, ylös vaan,  alamäkikään ei pelota.  Se on suoraan alaspäin, oman koulun mäkeä hän pelkää.  Oman koulun vieressä on soramonttu, kouluun päin kaartuu valtava mäki, joka mutkittelee ja vaihtelee jyrkkyydeltään. Siinä on pakko jarruttaa, että pysyy pystyssä. Vauhti kiihtyy niin hurjaksi. Mäessä on kumpareita, joihin helposti kaatuu Miia uskaltaisi laskea puolesta välistä.  Silloin vauhti ei ylly niin hurjaksi. Joskus hän on nähnyt, että vieraan koulun lapset ovat laskeneet vain kolmasosan tai puolet mäestä. Aikuiset eivät laske ylhäältä koskaan, koska ne ovat aikuisia ja voivat valita, mistä laskevat.

 

Tämä mäki on jyrkkä, mutta suora. Ei tarvitse kuin laskea. Omat taidot riittävät ja pystyssä pysyminen on helppoa. Hän uskaltaa laskea kyyryssä, ei tarvitse jarrutella, vauhti riittää pitkäksi aikaa. Näkee huipulta, mihin on laskemassa, ei ole puita varjostamassa. Iso  hieno mäki, josta näkee alas asti.

 

Maalissa. Opettajat tulevat taputtelemaan häntä.   Hieno hiihto, tulee toisen koulun opettaja sanomaan. Se oli todella hieno suoritus. Oma opettaja ei sano  mitään, mutta Miia tietää, että se innostui. Hän saa kultamitalin,  se on tärkeää. Naisope omasta koulusta tulee halailemaan häntä. Uskomatonta.  Miia menee vähän  hijaiseksi.

 

Hän hiihti, koska oli niin iloinen.  Ei hän hiihtänyt voittaakseen. Oikeastaan häntä harmitti ohittaa toisia. Ei se haittaa, jos yhden ohittaa. Mutta on noloa ohittaa kaikki.

 

Hän siirtyy sivummalle odottelemaan muita ja katselee maaliintulijoita.  Joku kehuu häntä, sait kultamitalin meidän koululle, joku  oman koulun oppilas. Miia tietää, se on tärkeää. Heidän koulunsa on kaikkein pienin.  Koulussa on vain kaksi tyttöä. Heidän sarjansa on ainoa, josta voi ottaa kultaa. Koska hän on pienempi  ja nuorempi kuin  kuin pahin kilpasisko, niin se on suurempi voitto vielä  koululle.

 

Miia saa kultamitalinsa ja katselee sitä. On se hieno, mutta ei tunnu miltään. Hän on iloinen opettajansa puolesta. Se tykkää tällaisesta. Isot pojat kehuivat, että hän sai kultaa. Kyllä Miia sen ymmärtää. On tärkeää voittaa pienelle koululle kultaa.  On hän iloinen muiden puolesta.  Ihan kiva, että kehutaan.

 

Vähän matkan päässä on se tyttö, joka hiihti tosi hitaasti. Miia mietti ohittaessaan, pelleilikö se tyttö. Miten joku uskaltaa noin hitaasti? Heidän koulussaan jos joku tekisi niin, joutuisi hiihtämään uudestaan.

 

Tyttö naureskelee   kaverinsa kanssa,   heidän  opettajansa juttelee heidän kanssaan. Vähän hitaastihan se meni, tyttö toteaa.  Pelkäsin sitä mäkeä.

 

 

Mutta sä olet kehittynyt kuitenkin valtavasti!

 

Hienoa, kun lähdit yrittämään. Se oli vaativa reitti.

 

Sanoo hänen opettajansa.   Opettaja jatkaa vielä hyväksyvästi puhettaan tytölle, mutta Miia ei kuuntele enää.

 

 

Kultamitali himmenee kaulassa. Hän katselee sitä ja miettii, onko hän kehittynyt hiihdossa. Jos hän olisi hiihtänyt samalla tavalla kuin tuo tyttö, hän olisi ollut kuudes tai seitsemäs, kymmenes, kuinka monta heitä olikaan. Ei kukaan olisi muistanut, menikö se kuitenkin paremmin kuin viime vuonna tai  alkutalvesta, menikö se omaan tasoon nähden hyvin tai että oli kuitenkin hyvä, jos hiihti loppuun asti… Hiihtämistä olisi ruvettu treenaamaan entistä kovempaa koulussa. Sitä isoa mäkeä olisi laskettu entistä enemmän.  Kilpaladulle ei mennä harjoittelemaan.

 

Miia näkee vähän huonosti. Siksi hän jarruttaa helposti isommissa mäissä tai jos on pitkä loiva alamäki, jossa pitää kääntyä.  Siitä on ollut sanomista joskus isommissa kilpailuissa. Ei saa jarruttaa turhaan. Siinä menee sekunteja. Loppuun asti pitää hiihtää täysillä. Ennen maaliviivaa ei saa hiljentää. Sitten hiljennetään kun on maalissa.

 

Sä voitit mitalin meidän koululle. 

 

Se on ihan totta.

 

 

☆

 

 

Vuosia myöhemmin koulujenvälisissä:

 

jaaha Miia, säkö meinaat pestä ne kaikki!

 

Joojoo, miettii jo murrosikää kolkutteleva Miia. Tyttö, joka kasvaa jo vauhdilla  naiseksi, sori vaan, mä en halua voittaa, mä en halua edes hiihtää. Koska meitä on vähän, on pakko osallistua.

 

Ihan sama.  Olen täällä, kun en muuta voi.

 

Kesällä, kun on enemmän lajeja, sen huomaa,  osa  muiden koulujen oppilaista ei osallistu mihinkään tai sitten vaan johonkin.  Varmaan vähän sen mukaan, miten haluaa…

 

Eikä se hiihto enää kulje. Hän on viides,  ihan hyvä saavutus, koska pitää hiihtää vuoden tai kaksi vanhempien kanssa. Ei se huono ole, sukset olivat raskaat ja hän hiihti niin  kovaa kuin tällä kertaa  jaksoi.  Hän ei viitsi hidastella turhaan, mutta nyt suksi ei kulje. Hän ei saa vauhtia niin kuin joskus.

 

Kukaan ei kuitenkaan sano mitään.

 

Eihän hän saanut kultaa.

 

 

Ja se näkyy liikuntanumerossa.

 

 

 

Jälkitilanne:

 

” Kyllä sitä hiihtoa pitää Miiankin harjoitella enemmän”

 

” Luisteluhiihtoa varsinkin”,  kyllä niitä kirjoja ehtii lukea

 

☆

 

jätetään kertomatta, kuka näin Miialle  kommentoi  hyvää tarkoittaen 🙂

 

(Ja  Miiahan rakastaa Kirjoja, Kirjeitä,   Kirjoittamista,  itsensä  ilmaisemista  kynän  kautta….   Ei voittamista… )

 

Kynä  on miekkaa vahvempi,  sanoi  jopa  Saddam Hussein.

 

 

☆

 

Hiihtämisen ilo  jäi  sinne ala-asteelle, siskoja ja veljiä on Suomi täynnä. Yläasteella  ei oikein  kukaan  intoillut  hiihtämisestä. Oliko sitä ala-asteella  vaan niin paljon?

 

Käveleminen oli itselle  mieluista. Silloin harvoin  kun sai  lähteä kävelemään liikuntatunnilla. Se oli kuin  vapaatunti. Ei  pakkopelaamista. No, yleensä  ei saanut kävellä tietenkään…

 

Millähän lajilla suomalaisten lihavuusepidemia saataisiin kuriin? Onko se koripallo? Onko se pesäpallo? Onko se kuntotesti?  Kuinka pitkään roikut?   Kuinka pitkälle venyt?  Kuinka pitkälle heität?

 

Ei se taida olla.

 

Joku muu keino pitää keksiä liikunnan iloon.

 

Kilpailuhaluiset toki kilpailkoon. Niin paljon kuin sielu sietää.  Liikuntaorientoituneet liikkuvat joka tapauksessa ilman rohkaisua.

 

Jossain sanottiin hyvin, että syömisestäkään  ei anneta numeroita.

 

(paitsi pikkukoulussa, se on oma tarinansa, syöminen)

 

☆

 

 

 

 

Tuossa koulussa urheilukilpailujen menestys tosiaan näkyi liikuntanumeroissa.  Itselläni saattoi olla 9  silloin kun sitä kultaa tuli.  Kyllä se sieltä ropisi alas, jos menestystä ei tullut.  Noloa lähinnä se, että liikunta  oli välillä 9  todistuksessa.   No, siihen aikaan  menestys oli se juttu.

 

Ilmapiiri  koulussa korosti voittamista, ei  kukaan suoranaisesti sanonut, että pakko voittaa, mutta kyllä se tiedettiin, ja näkyihän se suhtautumisessa  ( ja niissä numeroissa)…   Hiihto  ja juokseminen olivat ne kuningaslajit.  Pesäpalloa arvostettiin enemmän kuin jalkapalloa.

 

Jumppaa tms. en muista olleen koskaan. Leikkikertoja esim. polttopalloa, hyvin harvoin, ei  juuri koskaan…  Joku ruudun hyppiminenhän olisi ollut vitsi. Keinumisesta tuli joskus sanomista, kun tytöt  ne vaan keinuu välitunneilla…

 

Kesällä pesäpalloa ja juoksemista, talvella hiihtoa (luistelua joskus, paljon vähemmän). Näin  varmaan oli monessa muussakin koulussa.

 

 

 

☆

 

Tytötkin sitten,  pelaamaan !!!!

 

Ei ne pojat opi  kunnioittamaan teitä, jos ette mene mukaan pelaamaan

( keinuminen & leikkiminenhän ovat, you know…)

 

 

 

-Kyllä tekin voisitte välitunnilla hiihtää.

 

 

 

 

 

Joo, niin voitais, mutta Kitrak on palatsissa ja kaksi prinsessaa… Paha Viiksikarva hajottaa palatsia…    Leikki jatkuu kotona vauvanukkien kanssa.  Niitä viedään  isoille kiville ja metsään , niiden kanssa keksitään tarinoita…  Keinussa käydään syvällisiä keskusteluja, sellaisia keskusteluja, jotka muistaa vielä aikuisena… Sen tunnelman, kun ihan kaikesta voi puhua ja ottaa keinulla kovat  vauhdit.   Pienen koulun pienessä keinussa, maailmaa parannetaan… Elämän hienoja muistoja.

 

 

kyllä: tytötkin voisivat hiihtää   ja pelata  pesäpalloa välitunilla.  Tai jalkapalloa. Ihan kaikkea, mikä ei kiinnosta yhtään ja mikä pakottaa olemaan ryhmässä.

 

 

Tytöt pärjäsivät toki poikien kanssa  loistavasti,  varsinkin jos ei ollut pakko pelata tms.   Ei kukaan varmaan edes muistanut sukupuolia.

 

Tämä oli joku AamunavausKäsky: tytötkin sitten pelaavat poikien kanssa yhdessä.  Oli  katkeraa menettää sen päivän leikit ja keinukeskustelut…

 

Ei  kuulostanut  uskottavalta tuo  ”pojat  huutavat  tytöille”  silloinkaan.

 

Koulussa oli varmaan rakkainta leikkiä välitunnilla ihan sitä mitä halusi.  Olla hetkittäin suorittamatta.

 

 

 

 

 

☆

 

 

☆Varoitus,  seuraava osio sisältää kiroilua ja halveksivia nimittelysanoja…☆

 

Niitä nimittäin käytettiin, kai se oli selviytymismenkanismi, kun koki, että on tullut epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi.

Kiroilu  oli muutenkin tyypillistä ja suositeltavaa lasten keskuudessa. Tytöt  kiroilivat keskenään sen mitä kiroilivat…

 

K18 -osio:)

 

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

 

 

No  niin, HYVÄ

 

TE  JUOKSETTE  UUDESTAAN!!!

 

 

-Mitä vittua?  Mikä tässä nyt on? Miia kysyy Rebekalta.

Mehän juostiin jo, hän puhaltaa hengästyneenä ja pyyhkii hiuksia silmiltään.

-Joo, sanoo Rebekka, mutta ei juostu KUNNOLLA.

 

JOS SE JUOKSU EI TYTÖILTÄ ONNISTU, NIIN SITTEN JUOKSETTE  YKSIN.

 

NIIN KAUAN JUOSTAAN, ETTÄ SE MENEE KUNNOLLA.

 

 

TÄÄLLÄ EI LEIKITÄ.

 

 

 

JOS SIELTÄ TULEE AUTO, NIIN SE EI TEIDÄN PÄÄLLENNE AJA. EI RUVETA HILJENTÄMÄÄN.

 

 

 

-Juoksis  toi läski ite joskus.  Saatana.

 

Miten niin ei juostu  kunnolla, puhisee Rebekka.  Mä ainakin juoksin

 

-niin  mäkin,  en mä ton kovempaa jaksa juosta.  Ihan sama, juostaan sitten koko päivä. Kotiin toi haluaa kuitenkin lähteä. Ei varmana jää ylitöihin.

 

TE HIDASTITTE SIINÄ KESKELLÄ TAHALLANNE:

 

–   Joo, älä vaan nyt hidasta keskellä. ÄLäkä kato muhun.

 

Mä pelkään kyllä, että tulee auto tuolta mutkasta. Tai selän takaa.  Tosi kiva juosta, kun joku ajaa autolla takana.

 

Kai se jarruttaa.

 

– Meillä on maantiejuoksua, muilla on urheilukenttäjuoksua.

 

– TSIhihii.

 

– Minkä sille voi, jos hidastaa jossain kohtaa?  En mä jaksa juosta  samaa vauhtia koko matkaa.

 

Näyttäs nyt ite mallia, miten juostaan auton edessä. Sitten mekin opittas.

 

 

Naisopettaja katsoo  tirskujia tuomitsevasti taustalla.

 

Tytöt, ne vaan  tirskuu… Eivät ota vakavasti, vaikka on sanottu.

 

 

 

 

 

No niin, ja sitten juostaan, hidastamatta keskellä.

 

En muista, pitikö niitä autoja  yleensä väistää vai juostiinko vaan pätkä loppuun, jos autoja  tuli.  Sellainen mielikuva on, että ” turvallisempaan suuntaan juostessa”, autoilijat pysähtyivät odottamaan.

 

Toisessa suunnassa reitti päättyikin  mutkaan.   Maantiellä siis juostiin näitä sadan metrin yms. juoksuja.  Keskellä tietä,  siinä oli soratiellä paras paikka juosta… Huono aika ei oikein kelvannut, mihin niitä sitten verrattiinkaan.

 

Varmaan piti saada keskivertoa parempi. Huono ei saanut olla.

(En tiedä, saiko lisäpisteitä, jos auto ajoi takana:) )

 

 

 

 

☆

 

 

 

Nämä sanat on erityisesti tarkoitettu Miialle.

 

 

Miia hätkähtää, hän on ollut ajatuksissaan ruokapöydässä. Kyllä hän kuuli, kun opettaja puhui, mutta hän oli omassa maailmassaan. Mitä nyt taas? Miksi hän oli tällä kertaa silmätikkuna?

 

Opettaja oli puhunut syömisestä.

 

Miia miettii vielä kotona, miksi se hänelle valitti.  Miia ei muista koskaan kieltäytyneensä ruuasta. Hän ei ole valittanut ruuan mausta koskaan.  Hän on mielestään syönyt lautasen tyhjäksi.  Vaikka kuinka miettii, hän ei muista jättäneensä lautaselle ruokaa.

 

Pitkän ajan päästä välähtää. Nyt hän tietää.

 

Hän syö hitaasti. Kotona Miia ei koskaan ota enempää kuin yhden perunan ja yhden pihvin. Hän on sellainen. Miian äiti ei ole koskaan sanonut mitään. Hän ottaa sen verran ruokaa kuin ottaa. Joskus on käynyt niin, että hän ei ole jaksanut syödä. Mutta ei se haittaa. Kotona.

 

– Tästä lähtien jokainen ottaa vähintään kaksi pihviä. Julistaa opettaja.

 

Kaksi pihviä!

 

Lindströmin pihvit ovat pahimpia. Ne ovat niin isoja. Miialla on suuria vaikeuksia. Yksi pihvi vielä menee ja yksi peruna, salaatti, mutta kaksi pihviä ja kaksi perunaa… Hänestä tuntuu, että hän kuolee syödessään. Pihvi ei pienene.

 

Niitä silakkapihvejä otetaan vähintään kaksi!

 

Opettaja on huomannut, että lapset ottavat vain yhden pihvin.  Yleensä opettaja jakaa ruuat, salaatit otetaan itse.  Keiton opettaja jakaa. Miia ja Rebekka pyytävät sitkeästi yhtä kauhallista tai yhtä perunaa.  Se on turhaa. Ei koskaan saa ottaa vain yhtä perunaa. Pihvejä on tähän asti saanut ottaa vain yhden.

 

Tästä lähtien

 

Jokainen ottaa vähintään kaksi pihviä.

 

 

Opettaja vaikuttaa tyytyväiseltä.

 

Silakkapihvit ovat monelle vaikea ruoka, silakkalaatikko kuuluu samaan sarjaan. Jos sitä olisi vähän lautasella, se ei haittaisi  mitään.

 

Miia muistaa, kuinka mämmiä tuli viime pääsiäisenä. Lautanen oli  täynnä mustaa mömmöä. Vaikka kuvitteli mitä, ja laittoi silmiä kiinni, sitä ei pystynyt nielaisemaan. Lusikallinen kerrallaan, hän tsemppasi. Jos lusikkaan laittoi vain vähän ja silmiä kiinni, saattoi mennä vähän alas.

 

Ei se mämmi vähentynyt.

 

Sitä oli aina vaan.

 

Pihvit olivat kaikkein pahimpia. Yhden sai syötyä melko helposti.  Lindströmin pihvit olivat niin isoja, että kun sai yhden syötyä, se oli uroteko.

 

Ei se mitään auttanut, toinen oli jäljellä.

 

Yhden perunan syöminen ei auttanut mitään. Toinen oli aina jäljellä.

 

 

Kaikki katsovat tuomitsevasti Miiaa.   Kai hän nyt ottaisi onkeensa, kun on kerran sanottu.

 

Nyt hän ymmärtää,. Hän tekee  kyllä kovasti töitä, että saa syötyä. Ruokailun jälkeen olo on hirveä. Vaikka olisi hvyääkin ruokaa. Miia tiedostaa jotenkin, että aikuisenakaan hän ei syö paljon kerralla. Pienenä hän saa syötyä vielä vähemmän.

 

Miksi sitä yhtä perunaa ei saa ottaa? Ja yhtä pihviä?

 

Hän on mielestään syönyt hyvin ja taistellut urhoollisesti. Hän on pystynyt nielaisemaan.  Muillakin on ongelmia syömisen suhteen joskus.

 

Taikasana on kuitenkin se, että hän on hidas.

Hän ei osaa syödä nopeasti silloin, kun maha on täynnä. Hänestä tuntuu, että hän repeää.

Ruokaa Miia arvostaa. Hän tietää, että keittäjä tekee hyvää ruokaa. Pienessä koulussa on varmasti kotiruokaa.

 

Miksi sitä ei saa ottaa vähän?

 

Ekö kukaan huomaa, että hän taistelee? Hän tekee kaikkensa pihvien suhteen Hän yrittää. Silakkapihveissä on se etu, että ne  pieniä ja ( pahoja. ) Mutta jättiläispihvit…

 

Opettaja kiristää maidolla. Maitoa ei saa koko ajan juoda. Se auttaisi nielaisemisessa.   Joskus opettaja uhkaili, että ei saa jälkiruokaa. Se ei haittaa yhtään. Miia on kuin pulla syötyään, on vain palkinto, jos  ei saa jälkiruokaa.  Opettaja uhkaili yhtä poikaa, ei Miiaa silloin.  Ei Miia tiedä, mitä se poika ajatteli.

 

Sinä täytät mahaasi maidolla!

 

Opettaja ottaa itse n. kymmenen perunaa, kaksi tai kolme , neljä

pihviä. Opettajalla ei ole mitään vaikeuksia. Hän on  todella iso mies. Miia ja Rebekka miettivät, senkö takia opettaja ei anna lasten ottaa yhtä  annosta.

 

Luuleeko opettaja, että he ovat aikuisia?   Pieni tyttö  syö vähemmän  kuin iso mies. Eikö se ymmärrä? Eikö  se halua ymmärtää?

 

Miia on kaikkein hitain tällä kertaa. Hän ei pysty syömään vauhdilla. Hän tietää, että opettaja haluaa tupakalle.  Opettaja asuu koululla  tai hänellä on tilat siellä. Hän käy ikkunassa tupakalla. Sen takia se varmaan on tärkeää, että saadaan syötyä nopeasti.

☆

 

Miksi sitten odotetaan?

☆

 

 

Kyllä Miia sen arvaa. Opettaja pelkää, että  keittäjä päästää pois. Ruokaa jää syömättä. Miia kuuli joskus silloin kun oli vanha keittäjä, että keittäjä päästi  lapsia pois.

 

– Ei lapsen tarvitse syödä, opettaja oli joskus ivannut vanhaa keittäjää toiselle opettajalle.

 

Miia  kuunteli oven raossa, kun opettaja naureskeli:  Anna  aina sanoi  ” ei lapsen tarvitse syödä”

Opettajaa huvitti. Hupsu keittäjä.  Yksinkertainen ihminen.

 

Miten voi toimia noin?

” Saahan lapsi mennä, ei lapsen tarvitse syödä…”

 

Miia muistaa vanhan keittäjän. Se oli sydämellinen ihminen.  Siihen aikaan vielä syötiin luokissa. Oppilaita oli enemmän.  Lautaset ja ruokailuvälineet koottiin koriin. Järjestäjän piti kantaa kori ylös.  Järjestäjiä oli kaksi. Toinen kantoi kattilan. Toinen kantoi korin.

 

Ekaluokkalaisena Miia ei jaksanut. Hän kantoi koria ja se painoi. Hän laski korin joka rappusella alas. Aina yksi rappu kerrallaan. Kori alas, ja sitten taas yksi rappu. Kori alas, ja yksi rappu.

 

Miiaa pelotti, että kori lipsahtaa käsistä. Se joka kantoi kattilan, pystyi juoksemaan leikkimään.  Miiaa pelotti, että välitunti loppuu ennen kuin hän saa korin ylös ja sitten opettaja huomaa, että hän ei ollut ulkona… Opettajan rappu oli puolivälissä. Sitäkin Miia pelkäsi, että opettaja näkee, kuinka hitaasti hän kantaa koria. Se oli täynnä lautasia. Entä, jos kori lipsahtaa ja kaikki lautaset särkyvät?

 

Opettajan oven kohdalla.

Koko kori putoaisi ja pirstoutuisi maahan.

Mitä sitten tapahtuisi?

 

 

Rappu olisi täynnä sirpaleita.

Pitäisikö kaikki lautaset maksaa?

Riittäisivätkö Miian omat rahat?

 

 

Keittäjä tulee vastaan

 

Voi, täälläkö se pieni  Miia kantaa koria. Voi hyvänen aika,  voi sinua lasta, hän siunailee. Ottaa korin puolessa välissä niitä portaita. Miia on vähän huolissaan, koska opettajan ovi on siinä lähellä. Entä, jos opettaja huomaa, että hän ei kantanut loppuun asti?  Välitunnilla veli ihmettelee, miten hän sai kannettua niin nopeasti korin.  Anna auttoi sua, epäillään. Sä et kantanut ite.

 

Keittäjä auttoi häntä.  Kantoi melkein puolet rappusista.

Helpotus valtaa mielen.

 

Keittäjä on jäänyt eläkkeelle.  Uusi keittäjäkin on kiva, mutta hän ei voi kovin paljon auttaa. Koko koulu syö yhdessä. Enää ei saa itse ottaa ruokaansa. Siihen ei voi vaikuttaa mitenkään.  Keittäjä muutti joskus ruokalistaa, mutta opettaja muutti takaisin. Keittäjä  haki lapsille  astioita, jos  joku unohti,  kun puolukkametsään lähdettiin.

 

Tai jos ottaa vähän, niin opettaja huomaa. Näkkileipääkin on pakko ottaa.  Mitään ei saa jättää välistä

 

Miksi se  lasten  näkkileipiä vahtii?

 

Mitä väliä sillä  on, jos  söisi  vaan  puolikkaan?

 

 

 

Kotona Miia ei syö enää perunaa.

 

 

Usein hän muutenkin sanoo: Hän on syönyt koulussa. Jotenkin Miian äiti ymmärtää ja antaa hänen syödä, mitä syö.  varsinkin, jos on samaa ruokaa vahingossa. Se on lottovoitto Miialle. Se on hyvä syy.

 

 

 

Tämän elämän silakkapihvit on syöty jo.

 

☆

 

Nuorena aikuisena Miialle on suuri helpotus, kun ei tarvitse syödä joka päivä lämmintä ruokaa. Voi syödä salaattia ja leipää.  Voi syödä fajitaksia.  Ei tarvitse enää taistella.  Kaikea ruokaa voi ottaa lisää, jos on nälkä,  saa aloittaa pienesti.

 

Joskus voi syödä lämpimiä leipiä.  Maailma on avoin ja valintoja täynnä. Ei ole pakko syödä ” perinteisiä ruokia”,  voi soveltaa ihan miten vaan.  Voi syödä keittoja enemmän, ratkaisut ovat ihan omia.

 

Ruokalistalta puuttuu pysyvästi: silakkalaatikko, kaalilaatikko, kaalikääryleet,  silakkapihvit, Lindströmin pihvit, borskeitto, mämmi, kesäkeitto… Kylässä niitä voi syödä. Makaronilaatikkoakin voi syödä, kun sitä saa ottaa vähän.

 

Uunimakkara  oli  hyvää,  mutta  siitäkin  muistaa taistelufiiliksen,  että  sai  ison  annoksen  alas… Ruokailun jälkeen ei ollut  koskaan hyvä olo. Ne olivat   potentiaalisia  riskejä  joutua  silmätikuksi muustakin  kuin syömisestä. Eikä  tiennyt  etukäteen, mitä  oli paitsi  mämmiä yms. osasi  pelätä.

 

Pikkuveli  kompastuu lihapiirakkaan. Ilmeisesti  lihapiirakka  laskettiin ”herkuksi” koska  sen sai  puolittaa. Siihen  keittäjä pystyi,  otti  ohjat  käsiinsä  ja  puolitti.

 

Mitä tahansa voi syödä, jos lautanen ei ole kukkurallaan.   Jos peruna on iso, sen saa puolittaa,  ihan  aikuisenakin.☆

 

Tämä meille  tiedoksi☆

 

☆

 

 

Ja kiitos sille ” Annalle”.

 

Lämmin muisto vanhasta, hyväntahtoisesta keittäjästä. Keittäjä hymyili salaperäistä hymyään ja varmaan aika moni lapsi sai livahtaa välitunnille…

 

 

 

”Annan” luona käytiin  silloin tällöin, koska hän asui lähellä koulua.   Anna etsi aina karkkia lapsille. Lapsethan ovat ihania. Nauroi hersyvästi  ja puhui paljon, tuo vanha keittäjä.   Anna seikkailee jossain  runossanikin  muistaakseni , taisi olla ”Perittyä”- runo.

 

Miia muistaa, että tullessaan ekaluokalle, yksi poika sai mehua.  Hän ei pystynyt juomaan maitoa. Mehutarjoilu lopetettiin uuden opettajan aikaan. Olisikohan Annalla ollut sormensa pelissä tässä mehuasiassakin? Täytyyhän lapsella juomista olla…

 

En muista, että lapset sitä mitenkään ihmettelivät, se oli vaan niin, että x. juo mehua, koska ei juo maitoa.

 

 

Uusi keittäjäkin  oli lämmin ihminen ja puolusti lapsia monesti omalla tavallaan ja oli aina kiltti lapsille.  Hänellä vaan ei ollut mahdollisuuksia, ruokalista torpedoitiin ym.

 

 

 

Sääli, koska  pienessä  koulussa on varmasti ollut  hyvää ruokaa. Periaatteessa ideaali tilanne. Olisi vaan  unohdettu  virtsatietulehdukset  ja muut häpäisyt, ja  syöty vaan. Kuka enemmän, kuka  vähemmän…♡ Nautittu ruuasta.♡

 

Miksi sitä koria ei ole ohjattu kahta oppilasta kantamaan?

 

 

 

☆

 

 

Täällä meillähän  syödään  kunnolla!

 

Ekaluokkalainen  on aloittanut  koulussa.

 

Haluan  tehdä  sen nyt  kertakaikkiaan selväksi, että  tässä koulussa jokainen  syö kunnolla!

 

Opettaja  jatkaa vielä ruokailun loputtua aiheesta. Hän  pitää näistä tilanteista. Hän  haluaa tehdä selväksi, että nyt  ollaan koulussa. Täällä on säännöt. Oma opettaja  on pehmeä, mutta  ruokailussa jokainen  saa oppia: Täällä syödään.  Nyt on  oikeat  säännöt, nyt ei  voi  mennä kenenkään  selän  taakse!

 

Jokainen  syö!  Tämä  ei ole  mitään pehmoilua. Koko koulu  on paikalla. On paras  oppia. Täällä  ei  lällytetä.  Itkeminen  ei  auta.  On turhaa kaivaa itkua  pääkopasta. On turhaa leikkiä  pikkulasta. Naisopen  kanssa voitte lällyttää,  minuun  nämä  itkemiset  eivät  tehoa…

 

☆

 

Seuraavalla  viikolla  ekaluokkalainen  oksentaa.

 

 

☆

 

 

Uusi aika oli ” vähän”  alkanut  pikkukoulussakin,   ja  erityisesti  opettajan  lapsen  koulunaloitus  pehmensi  sääntöjä. Tuli askartelua  ja  kuvaamataitoon  ilmestyi  uusiakin  aiheita. Musiikkiin  opittiin huomioimaan  pianonsoitto& huilunsoitto  laulun  lisäksi. Nämäkin  asiat  ovat  musiikkia. Muutenkin ilmapiirissä oli enemmän leikkiä.

 

Yläasteella  oli   jopa  musiikin teoriakokeita ja  kevyempää musiikkia… ”Miiasta” oli hienoa,  että  musiikki oli jotain muutakin kuin  se  yksi  instrumentti ( laulu).  Pikkukoulussa  virret  ja  ooperat  veivät  paljon aikaa. Opettaja  oli  kiinnostunut  oopperasta… Muistaakseni Martti Talvela oli yksi suosikki.  Viimeiset kiusaukset eivät ihan löytäneet kohderyhmäänsä.  Yläasteella tuntui hassulta, kun laulettiin kaikenlaista ja pääasiassa kevyttä musiikkia.

 

Lauluahan  se  on  varmaan  ollut  joka paikassa, mutta  siellä  -80-luvun  lopussa on kuitenkin ollut  tietoa  enemmän  lapsuudesta… verrattuna  -50-lukuun.

 

 

Oksennustapauksen  jälkeen  ruokailusäännötkin    vähän  rauhoittuivat. Muistan, että opettaja meni vähän vaikeaksi. Muisti varmaan ”täällä meillä syödään kunnolla”– puheensa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

☆

 

Kyllä  sinne  mahtuu.

 

Taksin  etupenkille  mahtuu kolme. Takana  ollaan sylikkäin. Joskus

On vähän  ahdasta.  Alimmaisena  olo on vähän tuskaista,  jos  päällä on paljon isompi kaveri… Tässä ei  katsota  kokoa  tai  sukupuolia. Jokaisen on  saatava  välillä  istua  sylissä,  hengittää vapaasti ja  nähdä  ulos.

 

Onneksi  kellään  ei  ole  paniikkihäiriötä.

 

Mitähän  sitten olisi  tehty, jos joku  olisi  ollut  lihava ja  olisikin mahtunut  yksi  vähemmän….

 

 

☆

Joku sanoi  joskus:te  ootte Päässeet taksilla  kouluun:)

 

 

☆

Laki  varmaan tiukkeni,  kun muistan noin 15-16-vuotiaana,  että  turvavyöt  alettiin vaatia  kiinni…. Taksikuskit  alkoivat  vahtia asiaa. Väki oli vähentynyt  muutenkin eli  taksiin mahtui  luonnostaankin,  ihan vöihinkin.

 

Onneksi  ei  ajettu ojaan  tai  katolleen  kultaisella -80-luvulla, koulutaksissa…  Koululaiset hienosti säästivät kunnan rahoja.

(Siellä taksissa oli kyllä ihan kivaakin, itse tykkäsin kuunnella uutisia radiosta.)

 

Hieman vanhempi kyläläinen muisteli, että eräs taksikuski  oli keksinyt ”hauskan” metodin: kaksi taloa oli lähekkäin ja molemmissa lapset odottivat tien varressa.  Taksikuski pysäytti autonsa näiden talojen väliin, jolloin lapset juoksivat omista kohdistaan taksille. Mikä sitten on ollut pointti? Säästyykö bensaa, jarruja vai mitä…  Muut taksit ilmeisesti ottivat lapset omista paikoistaan kyytiin.

 

 

 

 

 

 

☆

 

 

Mitä sinä sanoit Rebekalle?!!

 

Jaaha, tässä sitä ollaan, miettii Miia. Hänet on käsketty istumaan paikalleen.  Opettaja huutaa hänelle kiihtyneenä.

 

– Minä näin, että sinulle tuli kauhea kiire, kun näit minut!

 

 

Mikä on sellaista, joka ei minun korvilleni  sovi?!

 

 

 

Sinä istut siinä niin  pitkään iltaan asti, että sinä kerrot!

 

Niinpä niin, miettii jo isoksi kasvanut  Miia.  Teillähän ei ole murrosiästä tietoakaan, oli opettaja sanonut jokin aika sitten. Tämä  aihe on kaukana teistä. Ei se ymmärrä, ajatteli Miia silloin. Olet itse kaukana meistä, ihan helvetin kaukana. Naisopettaja oli sentään varoiksi näyttänyt kaapista hätävarojaan. Biologian kirjassa olisi ollut jotain murrosiästä, siksi kai opettaja hätäili, että se ole  ole mitenkään  meidän asiamme.

 

On opettaja kuitenkin jotain huomannut, koska se joutuu useammin vaikeuksiin heidän, isojen tyttöjen kanssa.  Vanhat metodit eivät oikein enää päde. He ova kilttejä, mutta Miia huomaa yhä useammin  kritisoivansa mielessään opettajaa. Se tuntuu hänestä lapselliselta. Aina se on tosin ollut niin, aina Miiasta on tuntunut, että mitä se nyt taas… Miksi se loukkaantuu pienestä, jos oppilaat eivät halua katsoa hiihtokilpailuja tai jotain muuta? Tämä on pieni koulu, opettaja voisi katsoa itse hiihtokilpailunsa ja kukaan ei tietäisi mitään.  Välillä, kun opettaja lukee asiat suoraan kirjasta, Miia miettii, miksi se ei vaihtele sanajärjestystä. Onhan se välillä mukava, mutta ei sitä oikein osaa arvostaa.  Joskus se kertoo tosi hyviäkin juttuja ja saattaa hymyillä nätisti, mutta sitten taas tulee jotain ilkeämpää… Ja siitä Miia ei  pidä.  Heitä on niin vähän ja tyttöjä on nyt enemmän. Meno on pehmeämpää.  Pienet asiat kuitenkin nousevat isoiksi. Jokaiseen pikkujuttuun puututaan.

 

Mä olen ton yläpuolella. Miia ajattelee. Oikeesti, mä en jaksa tota miestä. Vittu, mikä asia tämäkin on. Hänen pitäisi kertoa opettajalle, mitä hän kuiskasi Rebekalle. Sori vaan, ihan sama, voin istua täällä iltaan asti. Opettaja ei varmana jää ylitöihin kuitenkaan. Sillä on pitkä kotimatka ja perhe kotona. Miia ei ole varma, pitääkö opettajan järjestää kotimatka, jos hän joutuisi jäämään koululle istumaan.  Pistäisikö se naisopettajan vahtimaan häntä? Miia ei jaksa mitenkään uskoa, että opettaja jäisi hänen takiaan koululle.  Naisope varmaan käskettäisiin viemään hänet kotiin. Tai keittäjä.  Vai soittaisiko opettaja vaimolleen: sori menee pitempään, yksi tyttö ei kerro salaisuuttaan minulle.

 

He olivat olleet yläluokassa ruokailun jälkeen.  Pikkutytöt tulivat  katsomaan isojen tyttöjen pulpetteja. Koulussa oli nyt  niin erilaista,  tyttöjä ensimmäisen kerran  enemmän kuin poikia. Heitä oli vain kourallinen, suurin piirtein joka luokalla yksi lapsi. Miia oli isoimmalla luokalla, heitä oli kaksi, ja  nimenomaan kaksi tyttöä.   He olivat jääneet hetkeksi juttelemaan luokkaan ruokailun jälkeen.

Miia oli kävellyt luokan toiselle puolelle Rebekan luo.  Hän kuiskasi Rebekalle, että varsinkaan pojat eivät kuulisi.  Yhtäkkiä hän huomasi opettajan  kävelevän ruokalan suunnasta ja kiirehti omalle paikalleen. Opettaja ilmestyi myrskynmerkkinä luokan ovelle ja aloitti:

 

MITÄ  TE TEETTE,

JA SINÄ MIIA, MITÄ SINÄ SANOIT JUURI REBEKALLE!!!

 

Opettaja aloitti oikein, miettii Miia. Kyllä hän sen ymmärtää, että he olivat jääneet sisään ilman lupaa. He olivat viivytelleet luokassa. Miia tajuaa sen ihan hyvin. Hän ymmärtää kyllä, jos opettaja huutaa siitä, että he olivat sisällä.  Se on hysteerinen ulkona olosta pakkasellakin.

 

Mutta ei.

 

Ei opettaja siitä huuda.

 

Hän aloitti lauseen kohdistaen sen kaikkiin, mutta  hän näki, että Miia oli Rebekan luona ja sujahti salamana omalle paikalleen.. Opettaja vaihtoi kohdetta.  Naisopettaja kurkkii hämmentyneenä opettajan selän takaa.

 

Muut saavat mennä.

 

Opettaja haluaa tietää,  mitä hän kuiskasi Rebekalle.

 

Mikä on sellaista, joka ei minun korvilleni sovi?  Sano se!

 

Kaikki, ajattelee Miia. Ihan kaikki.  Helvetti soikoon, kaikki on sellaista!  Ei  mitään jaettavaa sinun kanssasi.

 

Miksi vitussa se näitä vauhkoaa? hän ajattelee vähän väsyneenä. Aina näitä tällaisia. Milloin mitäkin, yleensä aina yhtä tyhmiä juttuja. Pieniä asioita. Nyt hän on sitten kohde. Mitä varten opettaja haluaa tietää, mitä hän kuiskasi toiselle tytölle? Onko se vaan niin tyhmä? Onko se mustasukkainen heidän salaisuuksistaan? Sitä ärsyttää, e ttä on asioita, jotka kerrotaan vain kaverille. Rebekka on hänen ystävänsä. Hän voi kertoa Rebekalle sellaista, mitä ei kerro opettajalle. Mikä siinä on vaikeaa?  Eikö se nyt tajua, että kavereilla on aina salaisuuksia.

 

Miia miettii hetken, keksisikö hän jotain. Häntä ärsyttää, että opettaja ei tajua sitäkään, että hän voi valehdella. Se olisikin oikein, moraalisesti oikein, mitäs pakottaa kertomaan!  Miia ei kuitenkaan viitsi keksiä mitään. Kyllä opettaja tajuaa, että se oli oikea salaisuus, jonka hän kuiskasi. Ei se uskoisi, jos hän väittäisi jotain tavallista. Rupeaisi jankuttamaan, miksi hän ei heti kertonut, kun kysyttiin. Tyhmä opettaja oli yrittänyt lypsää häneltä salaisuutta ulos toisten kuullen. Nyt se luulee, että hän murtuu uhkailusta ja kertoo, kun joutuu istumaan.

 

Miia katselee pulpettiaan ja ajattelee. Hän ei välitä. Hän voi istua täällä. Naisope varmaan pitää liikuntatunnin, kun miesope on jumissa hänen kanssaan.  Tehköön nyt töitä sitten palkkansa eteen.Silmäkulmain alta hän arvostelee huvikseen opettajan ulkonäköä. Eniten Miiaa ärsyttää opettajan punehtunut naama ja jakaus päässä. Ruma tukka tolla, Miia miettii. Hilsettä.

 

Opettaja vääntyy istumaan rapulle.

 

Mitä sinä sanoit Rebekalle?

 

Ihan kuin pieni lapsi, miettii Miia.  Ei hän tuollaista miestä osaa kunnioittaa. Häntä ärsyttää uteleminen. Asia nyt on sellainen, jota hän ei opettajalle sano. Eikä hän keksi mitään juttua. Jos tästä on pakko taistella, niin taistellaan sitten. Onko tämä sen arvoista? Miten opettaja kestää sen, että menettää kasvonsa? Soittaako se kotiin? Soittaako se hänen isälleen ja vaatii: Sano Miialle, että sen pitää kertoa minulle, mitä kuiskasi Rebekalle?  Minä olen opettaja, minulle pitää kertoa!

 

Miian isä on aina töissä. Miia kuvittelee, kuinka se tulisi ulkotöistä vastaamaan puhelimeen hikisenä. Jaa, mitä minun tyttäreni on kuiskannut toiselle tytölle? Senkö takia se jää jälki-istuntoon?  Miia on varma, että opettaja pyytäisi hänen isänsä puhelimeen, koska hänen äitinsä on opettajan mielestä kiltti, Miia epäilee ainakin.  Mutta ei hänen isänsäkään käsittäisi tällaista aihetta.  Se on jo vähän ikääntynyt  mies, ei se ymmärtäisi, mitä väliä on jollakin  tyttöjen kotkotuksilla.  Miten isoa miestä voi kiinnostaa?

 

Ei kai sentään.  Ei kai tuokaan mies alennu sellaiseen. Narri se on. Mahtava jälki-istunnon aihe, todella. Lapsi ei kertonut salaisuutta opettajalle.

 

 

– En mitään.

 

 

Miia tuhahtaa ärtyneenä.

 

– Sanoitko sinä Rebekalle  ” EN MITÄÄN”?

 

Miia huokaisee kyllästyneesti.  Hän tekee sen ärsyttääkseen.  Ja se toimii.

 

Opettajaa ottaa rankasti päähän. Sen näkee.

 

SInulle tuli kova kiire heti kun näit minut!

 

No, tietysti tuli, ajattelee Miia. Luuleeko toi, että hän puhui siitä.  Luuleeko se, että hän puhui jotain pahaa opettajasta? Ja luuleeko se oikeasti, että he eivät puhu välitunnilla tai kotona opettajasta?  Hän on Rebekan kanssa haukkunut opettajan niin monta kertaa lyttyyn, että  siinä nyt  ei olisi mitään uutta.  Hän ei todellakaan kuiski sellaisia asioita. Hän haukkuu suoraan kovaan ääneen silloin kun haluaa ja nimenomaan sellaisessa paikassa, jossa kukaan ulkopuolinen  ei kuule. He ovat aika oikeudenmukaisia kyllä. Vain  silloin, kun opettaja on aloittanut, he purkautuvat, Miia  miettii. Ei kai täällä muuten jaksaisi ja missä koulussa ei opettajia haukuta välitunnilla.   Vai mitä se luulee? Miksi sitä kiinnostaa hänen salaisuutensa?  Totta kai hän säikähti ja meni omalle paikalleen.  Ajatteli, että se on parempi niin.  Hän luuli, että opettaja alkaa huutaa heille kaikille sisällä olosta. Se oli sääntöjen rikkomista. Tai hidastelua.

 

Kello kulkee hiljalleen eteenpäin. He ovat pattitilanteessa.

 

Kohta se haluaa tupakalle.

 

Miia tietää kyllä, että opettaja ei jaksa kauan häntä kyylätä käymättä tupakalla

 

Miten  se kestää sen, jos häviää?

 

Menettää kasvonsa?

 

Hänen takiaan.

 

Sen, että muut oppilaat kuulevat  tai toinen opettaja. Että se ei saa nujerrettua tai säikäytettyä häntä. Huutakoon vaan. Niin paljon  kuin haluaa.

 

 

Häviäminen on aina kova paikka, välillä opettaja suuttuu, kun hänen joukkueensa häviää pesäpallossa.  Se on tottunut olemaan kuningas. Ja nyt se ei ole. Hän on lapsi.  Mutta vahvempi.  Häntä  ei kukaan pysty pakottamaan avaamaan suutaan.  Salaisuus liittyi poikaan, on selvää, että hän ei sitä kerro.  Hän ei arvosta tuota miestä.  Miia ei näe mitään järkeä siinä, että pitäisi kertoa salaisuuksiaan opettajalle. Ja hän joutuisi paljastamaan Rebekan osuuden. Ja sitä hän ei tee.

 

Opettaja lähtee.

 

No niin, nyt se meni tupakalle.

 

Miia ottaa rennomman asennon.

 

Täällä sitä ollaan.  Meniköhän se sanomaan toiselle opelle, että pitää liikuntatunnin yksin? Vai uskaltaako se jättää hänet tänne? Mitä, jos hän liikkuu?  Lähtee kävelemään täältä. Se se vasta olisikin.  Sitten menisi ylitöiksi opettajaltakin.  Lähtisikö autolla etsimään? Hän on sen vastuulla.

 

 

Jonkin ajan kuluttua opettaja palaa.

 

 

No niin, joko se Miia on  miettinyt ? 

 

 

Vastauksena hiljaisuus.

 

 

Opettaja istuu korokkeelle ja vääntää monojaan jalkaansa.

 

Tyhmän näköinen miettii Miia. Vaikealta näyttää. Häntä ärsyttää opettajan ährääminen. Lopulta se saa ittensä valmiiksi ja lähtee. Tiuskaisee ohikulkiessaan  hänelle

” panemaan monot jalkaan”

 

Vaikuttaa tosi loukkaantuneelta.

 

Miia kiitää rappusia alas ja laittaa monot jalkaan. Toiset ovat jo hiihtämässä.

 

Kuinkahan pitkäksi aikaa se hänelle suuttui?

 

Ihan sama.

 

Hän voitti tämän pelin nyt ja kostakoon opettaja hänelle sen, jos haluaa. Hän on menossa jo…

 

Isompaa maailmaa kohti…

 

Henkisesti isompaa.

 

 

 

☆

 

Keittäjä ilmestyy huolestuneen näköisenä alas, kun he odottavat taksia.

 

Mitä se opettaja niin kauheasti huusi?

 

Miialleko?

 

 

Olisit sanonut sille, että se oli yksityisasia!

 

☆

 

Voi  voi  noita  nuoria  kiroilevia  naisia, häpeäisivät…  Sentään  mielessään  kiroilevia,  ei  haistateltu opelle niin kuin ehkä nykynuoret… Tuo keittäjä otti vakavasti kyseisen tilanteen, ilmeisesti hänen mielestään oli  liian  kovaa palautetta  peruskiltille  ja sopuisalle lapselle:)  Ei opettaja oman muistikuvani mukaan  ”huutanut kauheasti”, mutta  kieltämättä tuli selväksi hänen toiveensa ja oli kuulunut keittiöön asti ilmeisesti…   Tuolloin pidin jo karjumista vähän huvittavana kaiken kaikkiaan…

 

 

 

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

OLIKO SE KUNNOLLISTA PELIÄ?

 

REBEKKA MÄKINEN; MINÄ KYSYN SINULTA: OLIKO SE KUNNOLLISTA PELIÄ?

 

– Tytöt jäävät sitten tänne.

 

Opettajan naama on punehtunut. Naisopettaja keräilee tavaroita ja poistuu hissukseen pienempien kanssa. Isot tytöt jäävät luokkaan. Liikuntatunnilla oli pelattu sählyä. Tunti soljui omalla painollaan eteenpäin. Pelaamassa on myös eka-ja tokaluokkalainen, joten isommat vähän varovat. Miia  tekee muutamia maaleja. Hiki tulee jossain vaiheessa. Sähly  on hänen lempipelejään kuten varmaan Rebekankin.  Jos on pakko valita vaihtoehdoista.

 

Jotain  meni vikaan. 

 

MINÄ KYSYN SINULTA REBEKKA: OLIKO SE KUNNOLLISTA PELIÄ?

 

MIIA: PELASIKO  REBEKKA SINUN MIELESTÄSI KUNNOLLA? 

 
JUHA,  MITÄ SINÄ SANOT TÄSTÄ? 

 

Istumaan!

 

Jaaha, ajattelee Miia. Tää on taas tätä. Joku siinä pelissä ei ole kelvannut. Hän ei seurannut niin tarkasti Rebekan peliä. VOi olla, että Rebekka ei juossut hyökkäämään maalille joka kerta, ehkä liikkui vähän sivussa.  Ja  mitä hän sitten täällä tekee? Mieluumin Miia kyllä on paikalla, kuin  jättäisi Rebekan yksin. Mutta sitä hän ei ymmärrä, mikä logiikka tässä on,

Miksi hänen pitää analysoida, pelasiko Rebekka ” kunnollista peliä”?

 

Pitäisikö hänen haukkua ystävänsä peliä?  Pitääkö koko ryhmän sanoa Rebekalle, että EI, EI SE OLLUT KUNNOLLISTA PELIÄ. Kaikki vuorotellen: kuule Rebekka, sinä pelasit nyt   HUONOA PELIÄ. Et osallistunut pienen koulun liikuntatuntiin täysillä. Mitä Jumalakin nyt sanoo? MIia pahoittelee mielessään ilkeitä ajatuksiaan, ei hän halua ajatella tai puhua pahasti uskonnosta, mummo on opettanut hänet pienenä rukoilemaan ja mummo rukoili aina. Hän ei vaan jaksa kuunnella koulussa siitä aiheesta muuten kuin uskontotunnilla. Että rukoilemalla saa anteeksi.  He jäävät aina näiden tyhmien juttujen armoille.

 

Kuka sen tietää, miettii Miia. Mikä peli sitten on kunnollista? No, sen arvaa kyllä, että on juostava koko ajan ja hyökättävä kovaa. Eihän se kelpaa, jos himmailee sivussa ja puolustaa tai hidastelee, ei heittäydy ryhmän sekaan. Heista jokainen on saanut sählymailasta kovaa varpailleen useamman kerran. Hän ei itsekään välttämättä halua mennä sohimaan maalille, jos siinä on useampi mailansa kanssa. Sählyssä aina sattuu, se on  kuitenkin oletusarvo.  Niihin ei turhia puututa. Sisäpelikenkiä ei käytetä.

 

No, täällä sitä nyt  istutaan. Opettaja istuu tuohtuneena pöytänsä takana. Sillä ei ole edes karttakeppiä kädessään, jolla raaputtaisi selkäänsä tai pyörittäisi sormustaan,  liian hermostunut nyt. Joskus sormus putoaa, kun opettaja pyörittää sitä. Aina sen naama punehtuu, miettii Miia. Epäystävällisen näköinen. Miten se jaksaa suuttua tällaisista noin tosissaan?  Entä, jos se saa sydänkohtauksen joskus? Heidän sählypelinsä takia?

Niin kuin sillä olisi mitään väliä, miten he pelaavat. Tämä on viimeinen vuosi  heillä täällä. Tämä on viimeisiä sählypelejä tässä koulussa. Koko koulu lopetetaan tulevaisuudessa. Mitä väliä sillä on, heidän sählypelillään?  Opettaja saa uudet lapset. Ne pelaa varmaan paremmin sählyä ja pesäpalloa ja kaikkea, hiihtävät ja juoksevat kovaa, tykkäävät hiihtokilpailuista telkkarissa…

 

Miia herää ajatuksistaan ja katselee kelloa. Hän ei tunnista  rooliaan täällä. Opettaja selvästi kohdistaa raivonsa Rebekkaan.  Hän ei keksi mitään, miten auttaisi. Pari kertaa opettaja on  tosin kysynyt häneltä, oliko äskeinen hänen mielestään kunnollista peliä.

 

Kuule, tiedätkö mitä. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, pelasiko joku toinen kunnollista peliä. Sanoisiko hän niin? Hän tyytyy mutisemaan, ettei tiedä, ei seurannut.

 

Etkö sinä tiedä?

 

Opettaja antaa kuitenkin hänen olla. Hän voi vapaasti heilutella jalkojaan ja katsella seinille. Rebekka on vajonnut hiljaisuuteen. On puolimakaavassa asennossa käsi poskella Ei vastaile juurikaan.  Ei myöskän murru. Se kai tässä ongelma on, miettii Miia. Kun he eivät itke. Eivät kai ole koskaan itkeneetkään, mutta onko tuo mies pystynyt aikaisemmin hallitsemaan heitä. Onko sillä sellainen olo, että ei enää? Vaikka se huutaa. Muuri on vastassa.  Luuleeko se vielä, että Rebekka ei kestä painetta? Tai hän? Vai ajatteleeko se, että heidät täytyy saada murtumaan jotenkin. Mikähän sille riittäisi? Ei se semmoisestakaan tykkää, jos sanoisi reippaasti ”ei , ei se ollut kunnollista peliä”, hiljaisuus on kuitenkin pahinta. Niin Miia luulee. Kun ei saa mitään kontaktia.  Toinen ei pelkää yhtään. Eikä häpeä.

 

Kyllä he kestävät.

 

Voi elämä, mikä aihe.

Taas kerran.

 

Miia vajoaa ajatuksiinsa hetkeksi. Hän haluaa kuitenkin ärsyttää.

 

SENKÖ takia täällä ollaan, kun tässä koulussa ei tapahdu oikeasti mitään? He ova kaikki hyvin kilttejä lapsia. Kukaan ei häiriköi, kenelläkään ei ole ongelmia, kaikki ovat oikeastaan aika hyviä koulussa, kukaan ei edes sairasta. Joskus tässä koulussa oli poika, joka oli levottomampi. Miia oli silloin pieni itsekin, mutta ymmärsi, että se poika olisi tarvinnut tukea. Ei sitä mitenkään autettu. Oli tietysti ainoa luokallaan. Sai yksityisopetusta sen vuoksi, mutta Miiasta silti tuntui, että  jotenkin hukassa oltiin sen kanssa…  Miia muisti, kun neuvolassa puhuttiin  koulukypsyydestä. Olikohan se juuri  sellainen poika, joka ei ollut koulukypsä? Hän oli joskus puhunut tahallaan oikein ystävällisesti pojalle, yrittänyt olla kiltti sille. Sitä poikaa pelotti, kun joku oli sanonut, että ulkohuussissa on joku hirviö. Ei se uskaltanut mennä sinne.  Sitten ne muuttivat pois.

 

 

Neuvolassa tehtiin niitä testejä, Miia muisti miettineensä, onko hän  sitten koulukypsä. Entä, jos pujottelee väärin, pahvilautasen väärään suuntaan?  Hän on joulukuussa syntynyt.  Jos onkin liian nuori kouluun… Hän oli lukenut paljon kirjoja ennen kouluunmenoa. Vieläkin hän lukee paljon. Raamattu oli vähän pitkäveteinen hänelle pienenä, kun heillä muut  kirjat lopuivat kotona. Se jäi kesken.

Lääkärikirjaa jaksoi lukea varsinkin raskaus-ja synnytyskohtia uudestaan ja uudestaan ja muita kehittymiskohtia, minkä näköinen on tyttö 12-vuotiaana tai jotain muuta.  Hilja Valtosen Poikamiestytön hän luki moneen kertaan ja jonkun sotakirjan. Siitä jäi mieleen, kun  perheenäiti poltti kasvonsa lämmittäessään ja juoksi navettaan. Siellä äiti levitti lehmänpaskaa naamaansa. Lapsi katseli oven raosta. Miia luki sen kohdan moneen kertaan ja mietti, pystyisikö itse samaan. Jos tulisi kauhea palovamma ja se auttaisi eikä muuta keinoa olisi. Ei Miia tiedä.  Sen äidin kaikki lapset kuolivat jo pienenä ja yksi poika jäi vaan. Miltäköhän se tuntuu, kun on monta lasta synnyttänyt ja kaikki kuolee, mietti Miia.  Hän oppi joskus viisivuotiaana lukemaan, vahingossa. Ei kukaan opettanut.

 

Joskus Miia luki aapisen läpi saunan jälkeen. Häneltä kysyttiin miksi, kun hän tuli kertoneeksi koulussa. Ei hän tiedä.  Sitä pidettiin vähän outona.  Miia keksi paljon, paljon  tarinoita silloin pienenä… Silloin hän oli tosi onnellinen.

 

Ja nyt hän on täällä.

 

Miettimässä, pelasiko Rebekka sählyä kunnolla. 

 

Joku toinen miettii vaikka  Irakin sotaa. Siitä oli puhuttu radiossa. Tai Tsernobylia. Miia  muistaa, kun se räjähti.  He seisoivat katoksen alla ja miettivät, kuka uskaltaa juosta sateessa, kun Tsernobyl on räjähtänyt. Yksis poika juoksi pitkään. Miia käväisi vaan nopeasti sateessa.

 

 

 

Enkun tunti alkaisi kohta. Ihmettelisiköhän enkunope, missä he ovat? Tajuaako toi miesope, että enkunopellakin on pitkä työmatka? Meinaako se, että enkuntunti jää välistä? Että opettaja on turhaan ajanut 60km vai mitä se ajattelee.  Onko tämä tärkeämpää?

 

He pitävät englannista Rebekan kanssa. Osittain varmaan siksi, kun tunnilla on mukavaa. Enkunope on naureskeleva mies, naama yhtä hymyä. Kyllähän sekin kiukustuu, mutta vähän eri tavalla. Se kestää huumoriakin. Yksi päivä se olisi auttanut hänet ja Rebekan ikkunasta sisään. He olivat nostaneet ekaluokkalaisen ikkunasta ja nostivat  parhaillaan tokaluokkalaista, kun enkunope pöllähti paikalle.  Sitä vaan huvitti ja tarjosi apua, ojensi kätensä.   Tokaluokkalainen seisoi Miian olkapäillä ja Rebekka työnsi sitä takapuolesta.  Miia arvostaa sitä, kun se tarjoaa ekaluokkalaiselle mahdollisuutta tulla heidän tunnilleen. Jos haluaa. Ettei tarvitse olla yksin pihalla. Taksi tulee vasta sitten, kun heidän tuntinsa on loppunut. MIiasta sellainen on mukavaa. Se, että joku pyytää sisään, ettei tarvitse olla yksin. Hän ei ole ekaluokkalainen, mutta kuitenkin.

 

SINÄ ET OLE EDELLEENKÄÄN VASTANNUT.

Jaha, keskustelu jatkuu. Mitä toi oikeastaan haluaa? Pitääkö sille sanoa, että, joo se oli tosi hyvää peliä. Silloin opettaja kyllä räjähtäisi, repeäisi liitoksistaan. Vai pitääkö  sanoa, että ei, ei se ollut. Rebekka taisi jotain siihen suuntaan sanoakin, mutta nyt  jatketaan jankuttamista.

 

MIKSi se ei ollut kunnollista peliä?

 

Miia epäilee, että opettaja haluaa nähdä, kuinka Rebekka murtuisi jotenkin. Alistuisi. Näyttäisi pelokkaalta tai jotain. Jotain sellaista, mikä osoittaisi opettajalle, että hän voittaa pelin. Mutta kun se ei voita. Miksi se tekee tällaisia tilanteita? Joissa häviää itse.

 

Kyllä he varmaan sen ymmärtäisivät, jos joku tönäisisi toista tai löisi, jättäisi läksyt aina tekemättä, rikkoisi jotain  tai jotain muuta… Sellaisesta voisi tulla ongelmia.

 

 

 

Hän viittaa.

 

Opettaja hämmentyy.

 

– Meidän pitäisi mennä englannin tunnille.

 

– NIin, mutta minä en ole saanut vielä vastausta.

 

–  Minä olen kysynyt Rebekalta, oliko se kunnollista peliä. Hän ei ole vastannut.

 

Rebekka hymyilee taustalla. Ymmärtää tuen osoituksen.  Miia käänsi huomion itseensä ja yritti tehdä tilanteeseen naurunalaisuutta. Se jotenkin onnistuukin. Opettaja häiriintyy. Kysymys oli asiallinen, joten hän ei voi suuttua tai voi, mutta siinä ei ole järkeä eikä hän suutu.

 

Hetken kuluttua opettaja katsoo Miiaan.

 

Sinä voit mennä.

 

Sinä kuitenkin yritit.

 

 

Miia kerää tavaransa, pistää vihatut silmälasinsa reppuun. Laittaa tuolin paikoilleen. kaikki tämä äänekkäästi ja vähän hidastellen. Nyt ärsytetään…

 

Häntä harmittaa lähteä.

 

 

Ulosmennessään hän paiskaa oven täysillä kiinni.

 

Miia kiitää rappusia alas ja hätkähtää itsekin, kun ovi pamahtaa voimalla kiinni. Oho, lähtipäs se kovaa hän miettii ja odottaa hetken rappujen puolivälissä.

 

MIIA!!!

 

Hän nousee rappuset ylös ja raottaa ovea.

 

LAITA SE OVI KIINNI NIIN KUIN IHMISET SEN  LAITTAA !

 

Ei enempää.  Miia huomaa Rebekan taas hymyilevän. Se ymmärtää, että hän tukee sitä. Tämä oli riskipeliä Miialta, mutta opettajalla taitaa olla paukut lopussa.  Eikä Miia oikeastaan välitä. Hän ei jaksa näitä tianteita. Kun ei oikeita ongelmia ole.

 

Hän kävelee enkunluokkaan. Englanninopettaja vilkaisee häntä vähän hämmentyneenä. Se on tarkka siitä, että tunti aloitetaan ajoissa. Miia istuu paikalleen ja kaivaa kirjansa esiin.

 

– Niin, missä se Rebekka on?

 

– No, se on tuolla.

 

– Meillä alkaisi nyt tunti.

 

Joo tolla on kai jotain asiaa sille, opettajalla.

 

–  Asiaa?  Nyt?   Meidän tunnin aikana?

 

– No joo. En minä oikein tiedä. Siellä ne on luokassa.   Jotain liikunnasta

 

 

ETkö sä nyt työkaveriasi tunne? Miia ajattelee ärsyyntyneenä. Oothan sä nähnyt sitä ruokalassa, oothan sä nähnyt, että aina ei ole syytä.  Hänenkö tässä pitää selittää  aikuisen ihmisen  juttuja. Ehkä opettajankoulussa opetettiin toimimaan näin, jos lapsi ei pelaa kunnolla sählyä. Mitä helvettiä sekin sitten tarkoittaa, ”pelata kunnolla sählyä”, ihan sama kuin ”juosta kunnolla”, se on joku muu mittari, ei sitä voi tietää, mikä milloinkin riittää, nyt ei kelvannut puolustuspeli. Hän ei sille mitään voi, että täällä on tällaista.

 

Enkunopettaja aloittaa tunnin mietteliäänä.  Onkohan se kuullut meteliä? Voi olla, että kuuli, kun hän paiskasi sen oven lujaa kiinni.

 

Jonkin ajan päästä Rebekka  tulee tunnille.

 

 

Enkunopettaja on  edelleen vähän mietteliäs.

 

 

 

 

 

 

En muista, oliko tämä tapaus ennen vai jälkeen tuota ”MITÄ SINÄ SANOIT REBEKALLE- JUTTUA? ”  Vähän samantyyppinen. Näistä on jäänyt  elävä muistijälki  sekä ” Miialle” että” Rebekalle”

Tällaisia pikku törmäyksiä alkoi tulla… Varmaan paljon sen takia, kun niitä isoja juttuja, joiden kanssa kouluissa  yleensä painiskellaan, ei vaan ollut.  Muistan jo silloin ajatelleeni, että pienistä asioista tuli suuria… Toivottavasti tytöt ottivat onkeensa ja alkoivat pelata ”kunnollista peliä. ”  Mokomatkin  ilkeät  tyttöset.  Mitähän niistä tuli aikuisena?

 

 

 

 

☆

 

 

 

–  MInä en olisi kyllä antanut lupaa.

 

Ruokailu on juuri loppumassa.

 

– Sinulla kävi hyvä tuuri, kun minä olin poissa.

 

Naisopettaja on vähän hämillään. Rebekka oli kysynyt häneltä luvan olla poissa piispantarkistuspäivänä.  Rebekan äiti oli pyytänyt, että Rebekka saisi olla poissa koulusta.  Miia ei muista enää, mikä se syy oli, mutta toinen opettaja oli ollut silloin poissa. Naisope meni vähän hämilleen, mutta sanoi sitten, että  päätä vanhempien kanssa, tuletko kouluun.. Hyvä olisi tulla, koska on piispantarkistus, mutta miettikää ja päättäkää itse.

 

Aikaa on kulunut.  Ruokalassa ruokailu on loppumaisillaan. Rebekka istuu opettajan vieressä ja opettaja tuijottaa häntä.

 

-MINÄ EN OLISI ANTANUT LUPAA.  Piispantarkistus on niin harvoin, että se on tärkeä päivä.

 

-Minä vähän kuin jätin sen teidän itsenne päätettäväksi.

Naisope yrittää paikata.

 

 

Joopa joo, miettii Miia ärtyneenä. Hitto, se lupa on annettujo. Mitä toi opettaja siitä enää aukoo? Naisope on sen työkaveri. Mitäs oli itse poissa? Olisi täällä aina vaan, että kukaan ei saa vahingossakaan lupaa mihinkään poikkeavaan. Mitä narisemista tässäkin on? Lupa on annettu ja kotoa toivottu se poissaolopäivä.  EIkö se kestä sitä, että toinen opettaja on päättänyt jotakin? Kritisoi sen päätöstä ja aina täällä ruokalassa nämä…  Oikeasti naisopettaja on pätevä opettaja ja miesope epäpätevä. Miesope on kuitenkin johtajaopettaja. Niin se menee.

 

 

 

 

Tämä tupsahti mieleen tuota edellistä kirjoittaessani. Oli tosiaan ” jotakin piispantarkistuksia”  ja kai sitä sitten kirkkoon mentiin… Piispako saarnasi oikein… Joku juttu oli, miksi” Rebekalle” pyydettiin vapaapäivä ja hän sen luvan sai. Ja sitä sitten käsiteltiin ruokalassa:)

Olisiko ollut sairausloma tms. johtajaopettajalla,  koska

” piispantarkistukset” olivat jo olleet ja menneet…

 

 

Nykyisin lain mukaan kaikille oppilaille pitää kertoa, että ei ole pakko osallistua uskonnollisiin tilaisuuksiin. Eihän sitä tietysti kerrota, mutta näin se lain kirjaimen mukaan menisi. En tiedä, vaikka jo tuohonkin  aikaan olisi laissa ollut tuo

” uskonnonvapauskohta”, että saa valita,  osallistuuko uskonnollisiin tilaisuuksiin peruskoulussa…

 

 

Oman lapsen luokalla eräs  oppilas halusi vaihtaa uskonnosta elämänkatsomustietoon. Hän oli uskonnossa normaalisti aikaisemmin, ja koulu suostui (kun vanhemmatkin suostuivat). Resurssikysymys varmasti, mutta jotain hienoa tässä nykyajassa…  Menee sitten kumpaan suuntaan tahansa vaihto,ja kunhan ei rampata.  Reipas mielipide, ja nuori henkilö sai vaihtaa.  Hän ei ole voinut itse vaikuttaa, että aloitti uskonnossa, joten kohtuullista kyllä , että kerran saa vaihtaa…   Molempiin suuntiin pitää olla mahdollista.

 

Hyvä  Suomi ja  (parjattu) peruskoulu.

 

Harmi, kun en muista  ”lehmänpaskaa naamaan”- kirjan nimeä, mutta sellaista muistan pikkuisena  lukeneeni. Ja miettineeni jotain sotajuttuja:) Eihän niitä lastenkirjoja  kotona ollut varsinkaan silloin, kun opin lukemaan eivätkä ne olisi riittäneet.  Nyt pitäisi opetella lukeminen ja tarinankerronta uudestaan…

 

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

 

 

 

Miia  on tehnyt sotasuunitelman veljensä kanssa.  Heistä kumpikaan ei ymmärtänyt mitään  Miian matikan tehtävästä. Veli on hyvä matematiikassa. Aikansa mietittyään, Miia päättää jättää kirjan kotiin. Hänellä ei ole jäänyt ainoatakaan kertaa kirja kotiin koko syksynä. Monella muulla on jäänyt. Hän lukee tehtävää vielä kerran, mutta ei  ymmärrä sitä. On selvää, että opettaja ei usko häntä. Tehtävästä tulee laiskanläksy. Niin siinä on käynyt joskus ennenkin. Heitä on kaksi luokalla, joitakin aikoja sitten opettaja kysyi kysymyksen, mitä ei suoraan kerrottu tekstissä. Se olisi pitänyt osata päätellä. Kumpikin heistä hämmentyi eikä osannut vastata

 

– Laiskanläksy!  

 

Miksei se voinyt kysyä kahta kysymystä tai viittä? Miia miettii välitunnilla. Olisi kysynyt jotain sellaista, mitä puhuttiin kappaleessa… No, asia unohtuu ja puhe vaihtuu muuhun.

 

Seuraavana päivää sama kysymys.  He olivat unohtaneet selvittää asian ja lukeneet vain läksykappaleen uudestaan.

 

– Laiskanläksy uudestaan!

 

Joskus Miia on kokeillut sanoa, ettei osaa.  Se ei kannata. On parempi osata.  Vastausten pitää olla oikein. Opettaja ei ymmärrä sellaista, jos joku ei osaa. Ekaluokkalaiset siitä kärsivät ennen kuin tottuvat.  Isommat eivät niin välitä.

 

Miia päättää jättää kirjan kotiin.  Koulumatkalla hän näkee mielessään pöydällä odottavan matikan kirjan. Siinä on vastenmielinen palapelin kuva kannessa.  Eka-ja tokaluokalla laski mielellään laskuja, nykyisin on isompi riski joutua naurunalaiseksi, jos vastaa väärin tunnilla. Pienessä koulussa on monta luokkaa samassa tilassa ja väärät vastaukset naurattavat erityisesti opettajaa. Se keksii hauskan vitsin, jos vastaus on tyhmä. Ja onhan se joskus.  Ekaluokkalainenkin tämän osaa, kysytään ekaluokkalaiselta…  Niinpä niin. Laskeminen ei ole enää niin hauskaa.

 

Miia viittaa tunnin alussa.

 

– Minulta jäi kirja kotiin.

 

Hän on huomannut, että opettaja tuli tummanpuhuvana luokkaan. Sillä näkyy olevan huono päivä. Ja se on huono asia Miialle. Ei opettaja silloin mieti sitä, onko joku asia sattunut ensimmäistä kertaa. Hyvänä päivänä se naureskelee sellaiselle, vaikka olisi jäänyt montakin kertaa kirja kotiin. Sitä ei aina tiedä, se riippuu kuka on kyseessä ja millä päällä opettaja on.

 

Opettajan piirteet roikkuvat ja naama on vihainen.

 

– Tietysti! 

 

Hän äsähtää.

 

Miia on hiljainen pulpetissaan. Miksi se ei voi mennä niin, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla, hän miettii?   Samasta virheestä, sama kohtelu. Jos toinen on jättänyt kirjan kotiin ja opettaja ei ole sanonut mitään, miksi se ei voi olla sama toisellekin oppilaalle. Eihän se ole, kyllä hän sen tietää. Opettaja on ehkä riidellyt kotona tai jotain on sattunut, naamasta näkee usein, onko hyvä päivä. Tosin tehtävä olisi ollut tekemättä, olisi se siitäkin hermostunut.  Miiaa ärsyttää, kun ei voi koskaan sanoa, ettei osaa. Ei ymmärtänyt. Voi olla, että ekaluokkalainenkin ymmärtää.  Se on hyvä ekaluokkalaiselle. Mitä sillä on väliä Miian kannalta?

 

– Lähdet hakemaan sitä kirjaa!

 

–  Kenellä on pyörä, lainatkoon Miialle!

 

Miia ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Opettajalla on näitä omituisia juttuja. Se ei välttämättä tarkoita, mitä sanoo. Hän ei ole nyt varma, onko opettaja tosissaan. Muuten Miia lähtisikin mielellään, mutta se tehtävä on tekemättä. Hän voisi vaikka kävellä kotiin. Sinne on pitkä matka, hän ei ehtisi takaisin koulupäivän aikana, aina parempi.  Hänellä voisi mennä tunti, että kävelisi kotiin asti, tai melkein tunti.  Saakohan nykyään edes pistää kävelemään, miettii Miia. Nyt on nykyaika, hänkin ymmärtää sen.  Kyllä Miia tietää, että 1900-luvun alkuvuosikymmenillä  oppilaalla ei ollut mitään oikeuksia.   Mutta he ovat  -80-luvun lopussa.

 

Miia huomaa, että opettaja tuijottaa häntä. Mikähän sillä on, hän miettii?   Miia tekee aina läksynsä ja tavarat ovat mukana. Hän muistaa selvästi muutamankin pojan jättäneen kirjoja kotiin eikä opettaja sanonut mitään. Tänään asia on ongelma. Senkö takia, että hän on tyttö?  Vai onko joku muu syy.  Joku hänessä ärsyttää. Mutta kai opettajankin pitäisi ajatella olevansa opettaja. Vaikka inhoaisi jotain oppilasta, niin saako sen osoittaa?   Koulu on pieni, joten opettaja muistaa varmasti, miten on suhtautunut kehenkin. Joskus Miiasta tuntuu, että se vaihtaa kohdetta.  Hänestä tuntuu, että uhri ei ole aina sama. Se on kai hyvä.  Olisi varmaan vielä huonompi, jos joku olisi aina kohde.  Välillä opettaja sanoo jotain, jos joku nauraa toiselle. Se tuntuu hassulta. Eihän opettaja silloin itsekään saisi nauraa, vaikka  joku sanoisi tyhmästi. Opettaja tykkää muutenkin kompakysymyksistä. Siitä on hauskaa laittaa yksi hiljainen poika vastaamaan koulun puhelimeen. Sitten pojan pitää kertoa, mitä  soittaja oli sanonut. Ne on virallisia puheluja, miettii Miia.

 

Aamunavauksessa yksi poika  sanoi kerran YK:n päivää  UK:n päiväksi.  Joku pyrskähti.  Opettaja sanoi nauravansa seuraavalla kertaa.   Mutta sähän naurat  tai  vinoilet  jo,mietti Miia pulpetissaan.    Kaikista eniten koko koulussa.  Ei kukaan muu pysty julkisesti ivaamaan ruokalassa jostain tyhmästä asiasta.

 

Miia oli viimeksi kohde  musiikkitunnilla.  Hänen veljensä oli joutunut sairaalaan umpisuolenleikkauksen.  Miia ei saanut sanottua sitä koulussa opettajalle. Hän  uskaltaa kyllä puhua, mutta joskus hän  menee lukkoon, kun pitää sanoa opettajalle jotakin. Kun ei siitä koskaan tiedä.    Eikä sen kanssa halua jäädä juttelemaan.  Miia  mietti monta kertaa viittaavansa, mutta ei saanut kerättyä rohkeutta.

 

Illalla hänen isänsä kävi kokouksessa koululla ja kertoi opettajalle.  Miia oli helpottunut. Hieno juttu, ei se haittaa, nyt asia on hoidettu ja hänen ei tarvitse sanoa mitään. Jännitys helpotti. Hänellä oli vähän huono omatunto, kun ei saanut sanottua koulussa sitä asiaa. Mutta oikeastaan sehän kuuluikin hänen isälleen. Veli on ainakin viikon pois koulusta, hyvä, että hänen isänsä selvitti asian.    Vanhemmillehan se oikeastaan kuuluukin, lohdutteli Miia itseään. Ei se haittaa, että hän ei uskaltanut.

 

Seuraavana päivänä musiikkitunti on loppumaisillaan.  Musiikkitunnilla on aina koko koulu. Miia nojaa pulpettiinsa ja on ajatuksissaan.

 

 

–  Niin, mikä siltä Miialta jäi eilen sanomatta?

 

 

 

Miia ei oikeastaan kuule, vinoilkoon vaan hänelle, mitä siitä.  Kaikki katsovat häntä.  Sama se. Opettaja istuu patterin vieressä toisella puolella luokkaa.  Nariseva ääni on jossain taustalla.  Häntä ei kiinnosta, hän on ulkopuolinen, siellä se valittaa, miksi aina pitää olla sellainen, että ei voi sanoa.  Hitto, kuulithan sä,  ajattelee Miia, sinulle kerrottiin samana päivänä, illalla vaan… Muutama tunti leikkauksen jälkeen. Ei  Miiakaan tiennyt, mikä veljellä on ja onko se umpisuoli,  kun veljeä lähdettiin viemään  lääkäriin.  Opettaja kuuli aiheesta pari tuntia hänen jälkeensä.     Ja hän on mikä on.   Ikävää, kun ei kelpaa.   Ei kai sitä voi, kuin pahoitella.

 

Naisopettaja kysyy jotain veljen kunnosta. Miiaa ei kiinnosta enää. Mitä hän veljensä asioita täällä koko koulun kuullen levittelee?   Hänen isänsä on varmasti kertonut kaiken.  Soittakoot lisätietoa sieltä. Hänhän ei osaa puhua. Niinhän opettaja kuului juuri sanovan. Kun hän ei kerran osaa puhua ja hoitaa asioita, niin selvä on sitten. Vastatkoot ne, jotka osaavat.  Hänellä ei ole mitään sanottavaa.   Hän on mykkä.

 

Missä kunnossa hän nyt on?  Naisopettaja jatkaa, kai se yrittää keventää tunnelmaa.   Tilanne on jäätynyt  painostavaan hiljaisuuteen.

 

– En tiedä. 

 

Miia vastaa tahallaan. Hän ei tiedä, veli on leikattu ja sillä hyvä.  Soita sairaalaan ja kysy!  Kysy ihmeessä, jos kiinnostaa. Turhaan häneltä mitään kysytään,  kun hän ei kerran osaa puhua.   Vaikka on jo  kahdeksanvuotias.

 

–  Jaa että ihan hyvin jo…

 

Naisopettaja kuulee väärin hänen muminansa. Ihan sama.

 

–  EI; hän sanoi, että HÄN EI TIEDÄ!

 

HÄN EI TIEDÄ,  MITEN  HÄNEN VELJENSÄ VOI. 

 

Pitkästä aikaa sävy on tosi ivallinen.   Opettaja kerää vähän muita mukaansa.  Ei malta lopettaa ihan heti.  Aihe on hyvä.   Miia ei tiedä, ymmärtääkö opettaja, että juttu jatkuu välitunnilla ja ymmärtääkö se, että on itse aloittaja?  Vai onko se tarkoitus. Voihan se olla, jos opettaja haluaa niin.  Muuten hän ei ymmärrä näitä koko koulun kanssa käsiteltäviä juttuja.

 

MITEN JOKU EI TIEDÄ OMASTA VELJESTÄÄN?  LUULISI NYT JOTAIN TIETÄVÄN. 

 

Sama se, ajattelee Miia. Ette te kuitenkaan välitä siitä yhtään. Turhaa esittää. Hän siirtää tämän asian vanhemmilleen. Ne voivat tiedottaa vaikka joka päivä, soittaa illalla opettajan kotiin ja tiedottaa, hengittääkö se hänen veljensä. Mikä sen kunto on milloinkin, vaikka keskiyöllä, kun se noin kovin huolestuttaa? Hän irtisanoutuu tästä.  Totta se on, että hän ei uskaltanut viitata edellisenä päivänä, ei tullut sellaista tilaisuutta.   Ei opettajalle voi koskaan muutenkaan puhua mistään. Luulisi, että riittää kuitenkin, että  hänen isänsä kertoi asian. Se on varmaan ihan selvää, että opettaja ei voi sanoa kahdenkesken Miialle mitään. Eikä kysellä veljen vointia. Ei siinä olisi mitään järkeä.   Jos sillä olisi kova huoli, kai se olisi kysynyt häneltä jo aamulla. Miksi se odotti viimeiseen tuntiin?  Se on ainoa tunti, jolloin koko koulu on koolla.  Kyllä Miia sen ymmärtää.

 

 

 

–

 

 

– No, mikset lähde? !

 

 

 

Opettaja antaa kuitenkin periksi. Miia miettii, onko se sen takia, että opettaja tietää, ettei saa käskeä ketään kävelemään? Jos matkaa tulisi yli kymmenen kilometriä edestakaisin niin kuin hänellä. Pelottaako opettajaa, että hänen vanhempansa olisivat kotona? Jos ne eivät vaikka tykkäsi.  Opettaja ei voi ehkä olla ihan varma…  Vai muistiko se, että ei ole sanonut muillekaan mitään, jos kirja jää kotiin?  Tajusiko se jotain?

 

Tuskin.  Opettaja antaa kuitenkin periksi ja on vaan kiukkuinen koko tunnin.    Joskus opettaja riitelee vaimonsa kanssa puhelimessa ja silloin he tietävät, että se on aika räjähdysaltis…

 

Ei näihin oikein voi itse vaikuttaa.

 

 

Hän ei oikein tiedä, miten olisi pitänyt toimia.

 

Hän ei osaa pelata näitä pelejä.

 

 

 

 

 

– Viekää terveisiä sairaalaan meiltä kaikilta.

Opettaja sanoo seuraavana päivänä.

 

En varmasti vie, ajattelee Miia.. Miksei se voinut heti eilen lähettää terveisiään?  Nyt on liian myöhäistä.  Vai kysyykö opettaja veljeltä, kertoiko Miia terveiset?   Sori vaan, Miia ei usko enää,  että opettaja välittää.    Jos MIialta leikattaisinn umpisuoli, niin viimeiseksi hän haluaisi opettajalta terveiset.

 

 

Kertoo hän kuitenkin ne,

 

terveiset.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

———————————————————————————————————————————————————–

 

 

 

 

 

– Et sä voi kyllä lähteä mukaan.

 

Miian äiti katselee häntä.  Miialla on kova flunssa.  Hän makaa sängyssä ja pärskii, räkä valuu kuumetta ei valitettavasti ole, ei hänellä koskaan ole kuumetta.  Sitä aina kysytään, olitko kipeä, paljonko oli kuumetta. Koulussa olisi tänään lounas.  Se on kevätretkeä varten.   Miia on vähän huolissaan, hän joutuu olemaan pois, hänen olisi pitänyt olla tarjoilemassa ruokaa tai tekemässä jotakin.  Ei hänestä ole, kai se hänen äitinsä selvittää  opettajalle.   Hän aivastelisi ja niistäisi, silloin kun toiset syövät. Eikä hän jaksa.

 

No,  mitä  opettaja sanoi? 

 

Miia kysyy, kun toiset tulevat kotiin.  Hän on helpottunut, kun sai jäädä kotiin.  Senkin taia, kun ei tarvinnut lähteä syömään sinne.

 

– Ei se mitään, minä sanoin, että olet kovassa flunssassa.

 

 

 

– Olisi halunnut lähettää sinulle lounaan tänne kotiin. 

 

 

 

Jumalauta. Miiaa ärsyttää, tunkeeko se hänen kotiinsa ruokalautasena, vaikka hän on kipeä?  Eikö sekään riitä, että on sairas, kuinka sairas pitää olla, että saa olla ihan kokonaan rauhassa.  Hän ei halua tänne kotiin mitään ruokalautasia kukkuroillaan kevätlounasta.  Kiitos vaan.  Kuollutko hänen pitää olla, että saa olla rauhassa.

 

 

– Minä sanoin, että  ei tarvitse, kun sinä olet muutenkin vähän huono syömään. 

 

 

Hänen äitinsä hymyilee lempeästi.  Se on tottunut siihen, että Miia ottaa pieniä annoksia, varsinkin perunaruokia. Oikeastaan kaikki, mitä hän syö pakolla koulussa, jäävät pois kotona tai hän syö hyvin vähän.  Hänestä tuntuu hyvältä, kun voi ottaa pienen annoksen, hän valitsee aina pienimmän perunan ja vähän kastiketta.  Varsinkin, jos koulussa on täytynyt syödä kaksi pihviä, kaksi isoa perunaa ja ” kunnolla” salaattia, niin kotona tuntuu hyvältä, ottaa ihan vähän vain. Ja syödä se loppuun.   Ei mitään vaikeuksia saada lautasta tyhjäksi.  Pieni peruna on hetkessä syöty.

 

 

Nyt hänelle ollaan lähettämässä lounasta kotiin.

 

Ajatuksenakin, se on vastenmielinen. Opettajalle on kerrottu, että hän on sairas.  Eikö se riitä, että hän syö koulussa? Tämä on hänen kotinsa.   Nyt se tietysti ajattelee, kun hänen äitinsä on sanonut, että hän syö vähän, että häntä pitää painostaa syömään enemmän.  Kohta hänen on pakko syödä kolme perunaa ja kolme pihviä. Kilo salaattia, jotta hän oppii syömään paljon.  Kolme kaalikäärylettä.    Monta kauhallista kesäkeittoa.   Lautanen kukkuroilleen silakkalaatikoa…   Opettaja ajattelee, että niin oppii syömään.  Nyt se tietää, että hän syö kotona vähän.  Se ei ole hyvä asia.

 

Tekeekö opettaja sen kiusallaan, lähettää hänelle lounasta? Olisi varmasti laittanut lautasen kukkuroilleen ja kysynyt seuraavana päivänä, söikö hän kaiken.   Hän ei pysty syömään nyt mitään, kun kaikki maistuu puulta.

 

Miia ei jaksa uskoa, että opettaja olisi hyvän hyvyyttään lähettämässä hänelle ruokaa.   Se haluaa, että hän syö, olisi  varmaan halunnut tulla kotiin katsomaan, että hän syö kaiken.    Niistänyt välillä ja syönyt lusikallisen, aivastanut ja syönyt, niistänyt ja syönyt,  nielaissut ja nielaissut.   Limaa ja ruokaa.   Kurkku on niin täynnä limaa, että hän voi kuvitella,  miltä se lounas maistuu.  Limalta.

 

Miia on voittaja.  Yksi piste hänelle.   Yksi lounas ohitettu. 

 

 

 

 

 

En muista tarkalleen, oliko joku ” kevätlounas” kyseessä, mutta sillä kerättiin rahaa luokkaretkeä varten.  Muistan tämän närkästyksen,  kun tultiin ”yksityisalueelle”…    Koin epäoikeudenmukaiseksi, että sairauskaan ei  riittänyt pelastamaan ”syöttämiseltä” ,  onneksi äiti  taisi tuntea tyttärensä.

 

Tälläkin  lounaalla on varmasti tarjottu todella hyvää ruokaa. Ja varmaan ajatus on voinut olla hyvä, opettaja ei ole  osannut asettua pikkutytön asemaan eikä varmaan koskaan  tullut ajatelleeksi, että lapsi tulee kylläiseksi pienestäkin eikä ilkeyttään jätä syömättä  tai että sairaana ei ruoka maistu.    Jonkinlaista vallankäyttöä hänen puoleltaan, annoksiahan ei saanut pienessä koulussa ottaa itse ja käskettiin ottamaan lisää salaattia, jos yritti ottaa vähän…  Jos yritti jättää ottamatta näkkileivän palaute tuli.   Ei vilunkia syömisen suhteen.  Ei ole leikin asia.

 

Näin pikkutyttö sen   lounaan tuomisen (ajatuksen)  kotiin  koki, yksityisalueelle  tunkeutumisena...   Pois täältä, tämä on yksityisalue, turvasatama:)  Jälkeen päin miettien, hyvin olen syönyt 7-10vuotiaana ja hyvän kokoinen tyttö ollut,  ei missään tapauksessa mikään syömishäiriöinen lapsi.   Tänä päivänäkin aloitan pienillä annoksilla eli en oppinut mitään  ”kunnolla”  syömisestä  pikkukoulussa…   Kaikki oppilaat  kompastelivat välillä syömisen kanssa.  Kenellä sitten  mikäkin ruoka teki vaikeuksia,  määrän vuoksi.