vuoden ensimmäinen kulttuurielämys  tulossa  Star Wars- elokuva... (on varmaan sulle vähän liian rankka kommentoi  muu perhe niin kuin varmasti onkin, olosuhteiden pakosta lähden mukaan ja kyllä hieman kiinnostaakin toteutus, miekkahommat eivät kyllä ole sorvattaren juttuja)

 

-älä kasva tosta enempää, pysy aina tollasena 9-vuotiaana…  (isi)

– se on luonnonlaki, että ihmiset kasvaa (9v.)

 

– pese munkin hampaat  (isi)

–  mä en tienytkään, että munkilla on hampaat (9v.)

 

hahhah hohhoh  hehehehe  hihihihhih  hohohhohhoh huhuhuhuh, höhhöhhöh..

 

 

 

 

JA STAR WARS  oli HYVÄ  JA MUKAANSATEMPAAVA. 

 

Meni tunteisiin, vaikka aihepiiri hyvin kaukana siitä , mikä periaatteessa kiinnostaa… Miekkakohtaukset inhimillisen pituisia, ei tullut uni tai muussakaan taistelu/tappamishommassa… Sopivasti kaikkea.  Elokuvateatterissa oli hiljaista.   Viimeinen pari minuuttia olisi voinut olla vielä parempi, mutta annettakoon anteeksi.   Harvoin tempaudun mukaan, mutta nyt kävi niin, samantasoisesti kuin Poikateatteri Sällit suhteen viime kesänä…

 

 

 

 

 

on hyvä olla  korkeassa kuumeessa…

 

Tai paria päivää ennen…

 

kuten blogin kirjoittaja.

 

Voi katsoa ympärilleen ja todeta ohhoh

 

kylläpäs palelee ja särkee.

 

Burana on hyvä kaveri.

 

Burana-tonttu ja huopatonttu  johdattelevat joulun tunnelmaan

 

9v. toteaa, onpas kivaa, kun kohta on jouluaatto…

 

 

 

On se kivaa. Hyvää joulua kaikille!

 

Ohhoh , ja hups hups  kaikille niille asioille, joita piti tänään tehdä. 

 

(Hanskat kädessä  ja  suusuojus naamassa voi tehdä hyvin  piparkakkutaloa, vaikka huomenna tai joulun jälkeen… )

 

 

 

 

– kyllä sä voit paistaa niitä kalapuikkoja mulle myöhemminkin, jos et nyt jaksa.  Mulla on kyllä kova nälkä, mutta vähän ajan päästä käy hyvin. ( empaattinen 9v, joka toivoi kalapuikkoja iltapalaksi, omasta sairaudesta/paastoamisesta  selvittyään, onkin maistunut monenlainen syötävä.  9v.sai  kyllä kalapuikkonsa )

 

– noi pojat kiroili  kyllä  aika paljon (9v. bussissa, takana kaksi nuorta henkilöä käytti ”vittu”-sanaa kiitettäväst)

 SE  NUORISO, voivoivoivoi

9v. näkisi mielellään myös ”spagaattimiehen” bussissa, mutta niin hyvä tuuri ei ollut.

 

tehkää ihmiset spagaatteja bussissa, se on hauskaa. ja hienoa..  (Varsinkin kun tekijänä on keski-ikäinen, farkut jalassa oleva mies)

 

 

– Mitä ihmettä teette täällä?

 

Olette olleet jo neljä  tai viisi tuntia tuntia ja tulostatte vielä paperia!   Menkää kotiinne tulostamaan.  Työvoimatoimiston koneet ovat kaikille yhteisiä.   Niillä haetaan töitä!  Oletteko edes työtön? Näyttäkää todistus.

Lämmittely-ja ajanviettopaikkoja on muuallakin!  Jos ette ole sattuneet huomaamaan…

 

 

– En minä ole työtön.

 

– Ette ole työtön? Anteeksi  nyt,  oletteko sattuneet seuraamaan kaupungin ja koko Suomen työllisyystilannetta ja kuinka meitä työvoimatoimistojen virkailijoita haukutaan. Täällä pitäisi auttaa cv: n  teossa  ja vastata puhelimeen, taikoa ihmisille työpaikkoja ja rahaa, suit sait sukkelaan, jos pitää odottaa kymmenen minuuttia  puhelinaikaa, niin huudetaan, ja sitä henkilökohtaista palvelua, sitä peräänkuulutetaan…  Jokaisen pitäisi saada henkilökohtaista palvelua, tosin jos sitä saa, sekään ei kelpaa!  Ja te, Te olette täällä, roikutte koneella ilmaiseksi ja tulostatte sivutolkulla paperiakin,   ilmaiseksi  tietenkin, kuinkas muuten!  Saatte maksaa nuo tulosteet.  Kutsun vartijan, jos ette lähde. Luulin, että olette kunniallinen ihminen ja haette töitä tai vaihtoehtoisesti joku tänne pakotettu onneton  pitkäaikaistyötön  tai pitkämatkalainen.  Siksi en puuttunut asiaan.

 

 

Mitä, hyvänen aika,   nuo   sitten  edes  ovat?!  Tuossahan on jo valtava pino paperia.  Anteeksi nyt!

 

– Niin on.

 

– Ei mitään muuta sanottavaa siis?

 

”Niin on”, sekö riittää teidän mielestänne selitykseksi notkua täällä ja tulostaa… Minä vielä ymmärrän, kun  joku huijaa yhteiskuntaa sen verran, että tulostaa yhden tai kaksi paperia.   Nauraa tyytyväisenä, kun sai varastettua ilkeältä työvoimatoimistolta paperia ja mustetta. Voi mennä kotiinsa syömään roiskeläppäpitsaa tyytyväisin mielin.   Voitti yhteiskunnan!   Kukaan ei huomannut, pölli vielä kynänkin kaupan päälle ja vessapaperirullan vessasta! Sen minä vielä ymmärrän.   Tajuan katkeruuden, kaikki vihaavat tänne tulemista,   jos joku lentää ulos 10 vuoden jälkeen, harmittaahan se.  Tai sitten, jos haluaa viettää laatuaikaa kotona, nostaa sitä korvausta kaksi vuotta ja täältä meiltä häiritään, esitellään tyhmiä ratkaisuja.  Sanokaa nyt jotain ennen kuin kutsun vartijan!  Saatte kaivaa kolikoitanne.

 

 

– Tämä ensimmäinen on kirje yksinhuoltajaäidille,  kirjoitin sitä monta sivua, koska halusin kertoa hänelle paljon:  hän on yksin nyt ja lapset ovat pieniä. Miettii, miksi erosi ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin… Missä voisi säästää?  Kirjoitin hänelle, että ei ennenkään onnellisia oltu, silloin ei vain erottu, siinä on suuri ero.  Ei kenenkään tarvitse olla onneton koko elämäänsä.

Ja hän on hyvä sellaisenaan.  Hän osaa hoitaa lapsiaan paremmin kuin kukaan muu sillä hetkellä. Ja hän on kaunis. En tunne häntä, mutta tiedän sen.  Hän, ja se hänen vihaamansa exä ovat hienoja ihmisiä, ei heidän tarvitse sitä toisilleen koskaan sanoa, mutta niin se on tässä elämän kulussa.

 

Sitten tässä on kirje yksinäiselle vanhukselle vanhainkotiin. Sellaiselle, jota kukaan ei käy katsomassa.  Paitsi ehkä jouluna, joku tuo joulukukan ja suklaarasian, joulukorttikin voi tulla edullisella postimerkillä. Kirjoitin hänelle, että ne hänen muistonsa ovat tärkeitä ja  varsinkin  se on tärkeää, mitä hän ei muista ja mitä muut eivät jaksa kuunnella.  Kirjoitin hänellekin, että hän on kaunis. Näen hänet  kohdussa,  vauvana,  lapsena, nuorena, aikuisena ja vanhuksena… Ja aina hän on ollut kaunis, oli hän sitten mies tai nainen.   Ne, jotka eivät käy katsomassa, haluaisivat   sisimmässään, mutta eivät osaa.   Eniten ihmiset jättävät käymättä, koska eivät osaa olla sellaisissa paikoissa, haistaa sellaisia hajuja, kohdata  vanhuutta, ymmärtää olevansa kohta  samassa jamassa, marssimassa kohti kuolemaa päivä päivältä ja sitä ennen laitoshoitoa…   Ihmiset eivät osaa puhua luontevasti varsinkaan muistisairaalle, kivuliaalle  tai katkeralle.  SIksi he eivät käy.

 

Tässä on kirjeitä muillekin yksinäisille.  Useita niitä varten, jotka tuntevat olevansa ulkopuolisia ja yksinäisiä omassa elämässään.   Niille, jotka ovat yksin jouluna.   Joko yksin ison porukan keskellä tai sitten ihan konkreettisesti yksin.

 

Kirjoitin myös pitkäaikaissairaalle. Hänelle, joka makaa kahlittuna sairaalasänkyyn vuodeosastolla ja odottaa, milloin joku vaihtaa vaipan tai syöttää mitäänsanomattoman vellin, juottaa kahvin nopeasti.  Arvaat varmaan, että kerroin hänellekin, että hän on onnistunut elämässään riippumatta siitä, mitä hän on työkseen tehnyt. Sairaanakin hän on kaunis,  jos hän haluaa, hänen pitäisi saada joka päivä kirje.  Pitkä kirje, jossa käsitellään kaikkea maan ja taivaan väliltä.  Tai sitten yksia asia.  Sehän meille on tärkeää, yksi asia.

 

Tässä on myös kirje koulukiusatulle. Sellaiselle, jota on kiusattu rankasti ja joka kärsii siitä vielä aikuisena. Ja erityisesti sellaiselle, joka ymmärtäää  vasta aikuisena olleensa koulukiusattu tai  missä muussa tahansa paikassa  kiusattu.  Hänelle, joka kesti lapsuutensa tai nuoruutensa pystypäin.  Tai sitten vähemmän pystypäin.  Hänelle, jonka reppu sotkettiin ja bussissa ei voinut mennä kenenkään viereen.  Kukaan ei halunnut parikseen.

 

Kirjoitin myös kaikille kiireisille. Niille, joilla on aina kiire. Voi olla, että he eivät ehdi lukemaan kirjettä, mutta ei se mitään. He saavat sen kuitenkin.  He saavat lukea rivi kerrallaan, päivässä yksi rivi. Jos on liian tylsää, voi hypätä suoraan viimeiselle riville tai käskeä sihteerin lukea.  Tai silmäillä pääkohdat.   Tehdä tiivistelmä ja pitää siitä puhe: Hei, minä sain kirjeen tuntemattomalta.

 

Kirjoitin kaikille työttömillekin.  Se sopii tämän paikan ilmapiiriin.  Luulen, että heitä harva lohduttaa tai kannustaa.  Kirjoitin niille, jotka ovat ollet kauan työttöminä ja niille, jotka ovat olleet vasta hetken.  Kirjoitin niille, jotka ovat saaneet potkut, jostain missä olivat kauan töissä.    Ja niille, joilla on potkujen uhka koko ajan. Heille, jotka ymmärtävät olevansa työuransa päätteeksi rasite.   He arvostivat omaa työtään ja sitten sitä ei enää tarvita.

 

Kirjoitin kaikille lapsille.  Erityisesti heille, joita kirjeet eivät kiinnosta yhtään.   Heille, jotka pettyvät, kun kirjeessä ei ole rahaa tai elokuvalippuja.

 

Kirjoitin kaikille narsisteille.  Heidät vain tuomitaan.  Ehkä he nauttivat kirjeestä, koska se saa heidät tuntemaan itsensä tärkeäksi. He tietävät sen jo, mutta ei se mitään.  He voivat tuntea olonsa vielä tärkeämmäksi.  Sitä minä toivon.   Lisää tärkeyttä heidän elämäänsä.

 

Kirjoitin kaikille heille, jotka kokevat, että heidän työtään tai kotonaoloaan ei arvosteta.  Kirjoitin omaishoitajille, kotiäideille ja koti-isille, sukupuolensa vaihtaneille ja sitä suunnitteleville.

 

Kirjoitin myös kaikille menestyjille. Millä mittarilla tahansa menestyjille.  Kirjoitin kaikille turhautuneille.  Tässä elämässä turhautuu.   Kirjoitin kaikille miehille, jotka luulevat, että miehet eivät nalkuta tai puhu selän takana pahaa. Kirjoitin kaikille naisille, jotka eivät ylene urallaan.

 

Kirjoitin kaikille kalastajille. heille, jotka kalastavat  päivästä päivään.   Kirjoitin kaikille värityskirjojen värittäjille, jotka värittävät zeniä elämään.   Kirjoitin kaikille parvekkeella tupakoiville.  Kirjoitin kaikille kielenhuoltajille, jotka itkisivät näitä lukiessaan välimerkkien käyttöä ja kömpelöitä lauserakenteita.  Minulle opetettiin koulussa, että lähitulevaisuudessa pitää kovata sanalla pian. Kirjoitin joka kirjeeseen pian.  Se on hyvä sana, pian. 

 

Siksi minulla on paljon kirjoitettavaa ja tulostettavaa.  Luulen, että en saa tänään kaikkea kirjoitettua.   Minun pitää lukea nämä vielä uudestaan ja miettiä, mitä voisin lisätä. Voihan olla, että kiireessä unohdan jonkun tai unohdan kirjoittaa jollekin tärkeän asian…  Ei ole helppoa löytää  oikeita sanoja jokaisesta asiasta. Minä yritän kuitenkin.   Tulin tänne työvoimatoimistoon, koska täällä saa tulostaa ilmaiseksi ja hyvät koneet.  Saan olla rauhassa ja katsella ihmisiä ohimennen. Muuten olisin mennyt kirjastoon.    Kirjastossa ei näe kuitenkaan sellaista kiirettä ja stressiä kuin täällä.   Voisin kirjoittaa myös rautatieasemalla, mutta  käsialani yksilöisi minua.  Tekisi minusta ihmisen jonkun silmissä. En olisi tuntematon.

 

– Miten ihmeessä te löydätte ihmiset? Mistä saatte osoitteet?

 

–   Minä jaan nämä vastaantulijoille. Pyydän jokaista viemään kirjeen sellaiselle, joka sitä tarvitsee.

 

–  Miten muka tiedätte, että niitä ei heitetä roskiin?

 

– Ei sillä ole väliä.

 

– Hirveä työ, ja sillä ei ole väliä?

 

– Todellakin.

 

–  Aiotte siis kirjoittaa näitä kirjeitänne täällä meidän koneellamme ja tulostaa yhä edelleen?   Mistä tiedätte, mitä  ventovieras haluaa kuulla?  Eikö sitä paitsi ole naurettavaa väittää jokaista  kauniiksi ja viisaaksi, menestyneeksi ja ties mitä? Eikö hän pidä sitä loukkauksena?   Tai imarteluna.  Kai nyt jokainen tajuaa, jos saa silmiensä eteen valhetta.     Jokainen epäilee kirjettä jonkinlaiseksi rahanpyyntökeinoksi.

 

–   Ei.  Kun hän avaa kirjeen, hän huomaa, että edessä on pitkä kirje, jossa ei pyydetä mitään.  Hän luulee saavansa sen tuojalta.   Vaikka tuoja kertoisi olevansa välikäsi , saaja  rinnastaa kirjeen sen hänelle tuoneeseen henkilöön. Ja kun hän lukee jotain  kaunista itsestään, hän alkaa hymyillä.  Silloin hänestä tulee kaunis. Ja menestynyt.  Koko päiväksi.   Kirjeessä ei ole mitään yhteystietoja. Ei hän saa koskaan tietää, kuka  kirjeen kirjoitti.   Hän muistaa henkilön, joka kirjeen toi. Se on tärkeää.  Jos henkilö jättää toimittamatta kirjeen ja heittää sen roskiin, hänessä jää elämään ajatus kirjeestä tarvitsevalle.  Silloin riittää se ajatus.  Roskiinheittäjän ajatus.  Hän miettii seuraavat kerrat roskia viedessään sitä kirjettä, olisiko se kuitenkin pitänyt viedä perille.  Ja lopulta hän menee katsomaan  jotakuta.

 

– Minä en ymmärrä teitä kunnolla, mutta viehätätte minua.   Jatkakaa sitten kirjoittamistanne, olen kuin en olisi huomannut teitä.   Vaihtakaa huomenna työvoimatoimistoa, niin teitä ei tunnisteta.   En voi päivästä päivään katsoa sormien läpi tolkutonta paperinkäyttöä.  En osaa tuomita toimintaanne täysin turhaksi. Se on vain sellaista, mitä ei tehdä. Ei kukaan tee tuollaista.  Poikkeatte normista.

 

–  Olen ajatellut kirjoittaa näitä kirjeitä joka kaupungissa.

 

– Koska te oikein lopetatte tuon kirjoittamisen?

 

– En tiedä.  Sitten, kun olen valmis.

 

 

Henkilö kerää kirjeet kassiinsa ja kävelee ulos työvoimatoimiston ovista.

 

Virkailija katsoo miettien hänen peräänsä.  Tässä maailmassa on paljon irrationaalista. Kai tuo sitten on lievimmästä päästä hän pohtii.  Sitten hän huomaa kirjeen pöydän reunalla, joka on osoitettu työvoimatoimiston virkailijalle.

 

 

Hän avaa kuoren ja alkaa lukea.  Hän lukee ensimmäisen, toisen ja vielä kolmannen kerran.   Ihmettelee, miten ventovieras tiesi kaiken hänen elämästään.  Sen kaiken, mikä on tärkeää.   Sen, miltä hänestä tuntuu.   Mitään pois jättämättä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

No niin,  jouluksi vähän hempeää… 

Jossain päin oli sellainen kampanja syksyllä, että kerättiin kirjeitä yksinäisille. Muistaakseni kotihoito toimitti niitä  kohteisiin  ja arvioi tarvitsevat henkilöt.  Se oli mielestäni kaunis ajatus.  Kirjeet  kirjoitettiin nimenomaan  ilman mitään yhteystietoja.

 

 

Mies haluaisi katsoa taakseen, mutta ei katso. Pitäisi. Ei, ajattelee mies. Hän kävelee eteenpäin.  Mielessä kristallinkirkkaana ajatus, se mikä jäi taakse, on lopullisesti ohi. Tie on pitkä ja tähdet tuikkivat.  Auto pysähtyy viereen ja tarjoavat apua. Ei, sanoo mies. Hän on täysin varma. Pysähtyminen on turhaa. Apua hän ei halua. Hän haluaa jatkaa loppumatonta tietä. Takana päin nauretaan. Mies kuulee tietäen, ettei se ole totta, ei kukaan  oikeasti naura, ei kukaan tiedä.  Puut kaartuvat yläpuolelle, tie on melkein kiinni kasvanut.  Mies pääsee valtatielle. Ei siinä saa kävellä, mutta mies jatkaa. Ei tunne nälkää tai väsymystä. Tuuli on navakka. Kyyneleet valuvat silmäkulmista. Tuuli sen tekee. Kengänretale hankaa jalkaa.

 

Merkityksetöntä.   Mies ei ole ostanut uusia. Kengän voi heittää ojan penkkaan, kun lopullisesti hajoaa. Taakseen ei saa katsoa eikä pysähtyä.  Yhdentekevää, kaikki muu paitsi jatkaminen. Oikeastaan on kiire. Ohikulkija kysyy, mihin mies on matkalla ja tarvitseeko kyytiä tällä säällä. Ei, mies ei tarvitse kyytiä.  Poliisiauto hiljentää ja autosta katsotaan tutkivasti. Onhan kaikki kunnossa, kysyy virkapukuinen.  Haluaa nähdä henkkarit, kaikki on kunnossa, vakuuttaa mies ja jatkaa kävelyään. Poliisi nyökkää ja toteaa parilleen. Annetaan mennä. Ei ole hullu, ei ole köyhä, ei tee rikosta. Kävelee myrskyssä, repaleisissa kengissä, ei halua pysähtyä hetkeksikään. Sentään kirjataan. Jos vaikka jää auton alle, on ainakin kysytty, miettii poliisi, ei halua vastuuta oudosta.  Kengät jalassa se on terve, jos heittää pois, puututaan. Yleinen käytäntö, poliisit nyökkäilevät toisilleen. Antaa olla, saa tehdä, mitä haluaa.

 

 

Mies jatkaa, harakka hyppii ojassa. Varikset pyrähtelevät ja tiellä on kuollut siili. Mies miettii tuokion, potkaisisiko sen ojaan, ei halua paljaalla varpaalla.  Siilin verta, sitä mies ei halua, kengän retaleiden  syytä, auki pahasti juuri varpaan kohdalta. Muuten mies potkaisisi, antaisi siilille kunniakkaamman lopun. Ei mies voi potkaista kenkää pois, silloin hän on hullu. Poliisit antoivat mennä, kun luulivat kengän kuluneen juuri puhki. Mies näytti heille, että rahaa oli pussissa. Sai mennä, kunhan kenkä pysyy jalassa ja henkilöllisyystodistus on taskussa.  Ettei aikuinen mies palele. Kertaakaan mies ei ole katsonut taakseen, kantapäässä on rakko ja varvas palelee.  Tuuli pääsee vaikeuksitta  läpi villapuseron.

 

 

Pysähtyä mies ei aio. Hän kävelee vaikka maailman ääriin, kuollut siili harmittaa yhä, pysäyttää, ei lähde pois ajatuksista,  hän ei  vain voinut potkaista sitä ojaan…  Olisiko kuollut siili onnellisempi ojassa kuin tuhanteen kertaan litistettynä renkaan alle?  Nythän siili pääsee maailmalle, vaikka mersun renkaassa tai  rekan  kyydissä.  Pyörän renkaassa veritahrana, muistona siitä, että viattomat kuolevat maantiellä.  Siili nauraisi, jos elää kuolemanjälkeistä elämää.  Jos se halusi sitä, kuollut siili, kulkea pieninä palasina maailmalla, Eurooppaan  asti  tai  pohjoiseen. Jos se kertoo maailman mielettömyydestä jollekin, joka välittää, ja jolla on uudet kengät.

 

 

Mies muistaa, ettei ole hullu ja lopettaa kuolleen siilin miettimisen. Sillä on silmät kiinni,  se näkee pimeää eikä edes sitä, koska on kuollut, ja vain ihmiset miettivät kuolemanjälkeisiä. Eikä sellaisia saa ajatella, pidetään pöhkönä, jos joku saa tietää. Vaikka ajatukset ovat omia, mies muistaa, että niistä ei saa määrätä. Poliisit saavat kysyä henkkareita, mutta eivät ajatuksia. Tai saavat, mutta ei ole pakko kertoa.  Kengät on pysyttävä jalassa ja vaatteet päällä. Jos kävelee  paljain jaloin tai ilman paitaa kylmällä, silloin tulee ongelmia yhteiskunnan silmissä.  Jos pitää ääntä, huutaa vaikka, silloinkin on ongelma. Kävellä hän saa, ajatella hän saa, kengät muistuttavat etäisesti kenkiä, mutta sitäkään ei ole määritelty, kuinka ehjät niiden pitää olla.

 

 

Tien vieressä on traktori. Mies kiipeää koppiin istumaan. Nyt hän ylitti rajan. Istua saa, mutta vain  vähän aikaa ja täytyy sataa. Jos istuu koko päivän, joku kiinnittää huomiota. Puoli tuntiakin on liikaa.  Mies valahtaa alemmas, ettei näy niin selvästi. Kopissa on uudet saappaat, mies ottaa ne ja vaihtaa omiinsa. Nyt hän on varas. Mies puolustautuu, siiliä hän ajattelee! Hän ei voinut   auttaa siiliä  rikkinäisissä kengissään, hänellä ei ole hanskoja, että olisi voinut koskea.  Niinpä hän jätti siilin.

 

 

Sitten mies hypähtää maahan ja hymyilee. Hän näkee kauempana äskeisen poliisiauton, ovat pysähtyneet tupakalle. Tarkoituksella ehkä, seuraavatko häntä. Tulevat pian kysymään saappaista, mies kauhistuu. Heittää saappaat pois ja kyyristyy. Poliisiauto matelee ohi. Eivät he huomaa tai välitä. Ohi kuitenkin, se on tärkeintä. Mies ei halua selitellä. Jos kysytään jotain, riittääkö vastaukseksi, että haluaa auttaa kuollutta eläintä.  Enkelisiili ei puolusta,  se  on vain enkeli.  Ei kukaan ymmärrä. Äkkiä se tieltä häviää sanottaisiin,  ei  se tunne  tuskaa enää, se on jo kuollut. Parempi, kun ei kukaan tiedä. Ei koskaan.  Siili pitäisi unohtaa. Luontoko silloin tekee tehtävänsä, kun eläin kuolee auton alle.  Luonto. Mustikoita kasvaa metsässä, sen mies ymmärtää luonnolliseksi tai kun eläin saalistaa toisen.

 

Hän  kävelee tietä kilometrin, pysähtyy soittamaan puhelinkopista, tilaa taksin.   Pyytää taksin ajamaaan kenkäkaupan pihaan. Mies valitsee kalleimmat, ei sovita, myyjä on kiireinen ja ärtynyt saadessaan käteistä. Joutuu koskemaan likaiseen rahaan ja laskemaan. Myyjä inhoaa työtään, sen näkee.  Vuorotyötä  pienellä palkalla, typeriä asiakkaita päivästä  päivään. Ainaista valittamista.  Toiset tulevat  kyllä hymyillen  ja  valitsevat  kalliit, liian ahtaat, säähän sopimattomat kengät. Mitä vanhemmaksi tullaan, sitä tilavammaksi kengät muuttuvat. Silloin saa  nauttia hyvästä olosta.  Kun on ikää enemmän, olo saa olla mukava.  Ikä sen tekee.

 

Mies kävelee takaisin ja siirtää siilin jäännökset  kengänkärjellä ojaan ja peittää ne  huolellisesti lehdillä, laittaa kiviä ja käpyjä koristeeksi,  naamioi  paikan  tarkasti, ettei  se  näy tielle. Ei siilin tarvitse kärsiä enempää, se teki tehtävänsä jo. Kenenkään ei tarvitse potkia  hautaa.   Jos joku löytäisi haudatun  siilin, hauta hajotettaisiin.  Pidettäisiin lapsen tekosina, haudata  nyt pieni mitätön villieläin, joka on jäänyt auton alle. Kotipihoissa  siileistä  tykätään. Niille juotetaan ohjeiden vastaisesti maitoa.  Mutta vain kissoja  ja koiria saa haudata, niin että se hyväksytään. Niille on hautausmaitakin.  Voi laittaa ilmoituksen lehteen, että kaipaa, voi ottaa valokuvia tai sytyttää kynttilän muistolle. Ei villieläintä  voi sillä lailla kunnioittaa.  Auton alle  jäänyttä. Mutta mies arvostaa elettyä elämää. Vaikka  olisi  siilin elämää.  Kyllä sitä saa surra. Lapsena mies suri unohtamaansa simpukkaa. Se oli piilotettuna rappusten alle ja sinne mies sen unohti.

 

Nyt  voi  jatkaa matkaa. Tuuli on kääntynyt ja uudet saappaat kumisevat  uutuuttaan. Nyt voi katsoa taakse, oikeastaan tuollaisen haudan mies haluaisi itselleen jonain päivänä. Ruman ja vaatimattoman, piilossa olevan  sellaisen, jota joku on yrittänyt laittaa. Joku, joka on välittänyt.   Hulluahan se on välittää kuolleesta siilistä, kyllä mies sen ymmärtää. Yhtä hullua kuin moittia linnun pyydystänyttä kissaa. On kuitenkin helpompi kävellä, paljon helpompi.  Matka tuntuu kevyemmältä.  Sade ei kastele  sataessaan,  tuuli  ei  rasita viimallaan, kukaan ei  häiritse.  Hän on tavallisen näköinen uusissa kengissään ja katse suunnattuna eteen päin.  Hymykin etsiytyy kasvoille. Vuosia sitten kadonnut  hymy.  Traktorikuski ajaa traktorillaan ohi. Kaikki on kuten ennenkin.

 

 

Illansuussa maisemat käyvät  tutuiksi.

 

 

 

 

 

 

☆

 

En raaskinut ottaa puhelinkoppia pois jutusta, kun tuli nostalginen olo, ehkä  2007 niitäkin vielä jossain oli…  Sellainen sankari tällä kertaa.. Varmaan haettu  arkielämän  pientä  sankaria  kaiken  suuren  sijaan.  Taisi  mennä  jouluksi kotiin,   tämä mies.  Uusissa saappaissaan ja kevyemmällä  tunnemaailmalla.

 

 

Jotta saamme tästä joulutarinan, mainittakoon vielä joulu, joulutonttu ja joulupukki… Piparkakkutalo ja joulutorttu… Joulukuusi, jouluvalot, joululaulut,  joulukirkko, joulutodistus , joulujuhla ja joululahjat, joulukalenteri…  

 

Kaukana on muuten kuvakalenteri-aika. Taitaisi olla järkytys monelle, jos olisi pelkkä kuvakalenteri…