katselen kukkivia kukkia
tuulessa lenteleviä lehtiä
mietin kyynisyyttä,
kuinka helppoa on kirjoittaa tekstinkäsittelyllä runo
Yön pimeys tulee läpi
haluaisi hymyillä
Hymy ei tule
haluaisi puhua.
puhe ei tule
Sanat eivät kirpoa huulilta
Ei selvin päin, ei humalassa
Loskasateessa tiellä on liukasta
Liikennevaloissa on tuhat tuntia aikaa miettiä
Sitä kuinka arvokas tai arvoton on:
ihmiskunnan vanha kirous,
Villieläin on koko elämänsä ilman muuta,
Syntyy, saalistaa, kuolee, tulee syödyksi
Ihmisen lapsi ehkä on, jos saa
Ja yhä se hakee hyväksyntää
Aikuisena
Kiikkustuolissa
♡
Eristyyköhän sitä silloin
Jos on kuulovammainen
Mitä luulet
Onkohan se helppoa
Sille joka sen kokee
Vai eristyyköhän se hiljalleen
Ja löytää oman tapansa selvitä
♡
Helen Keller sanoi kuulovammastaan, että se eristää, ajatuksena muistaakseni, että kuulovamma eristää jopa enemmän kuin näkövamma. Jo lievänä näin tapahtuu. Muistelen, että hän olisi valinnut tilanteessaan kuulon. Silloin saa ihmiset takaisin. Sellainen tutkimus on toisaalta tehty, että ihmiset valitsisivat kuuron lapsen, jos ikään kuin olisi pakko valita. Kuurous hyväksytään.
Näkövamma rajoittaa itsenäisyyttä enemmän. Joskus tapasin ihmisen, joka ei maistanut mitään onnettomuuden seurauksena. Hän tarjosi minulle leivonnaisen, sitten minun piti kuvailla, miltä se maistui… Erityispiirre sekin. Yhtäkkiä oli vaikea kuvailla hänelle makuja ja vivahteita.
Olen tuntenut kaksi ihmistä, jotka eivät haista mitään. Toinen menetti hajuaistinsa onnettomuudessa, toinen ollut sellainen syntymästään asti.