– Niin hetkinen, palataan kohta tähän. Mistä halusitte puhua, anteeksi en kuunnellut äsken, olin kiireinen?

– Siitä, että olen huono

– Olette huono? Kuulkaa, miksi puhutte minulle tällaisia, ystävä hyvä.

– Kun minulla on niin paha olla.

– Hmmm. Tuota, onko teillä kauankin ollut paha olla?

– Koko elämäni.

– Älkää nyt, kai te olette onnellinen ollut.

– En ole.

– Ette koskaan?

– En.

– Miksi luulette, että olette huono?

– Tiedän sen.

-Kuulkaa, minä en ole psykologi, oletteko hakeneet apua, terapiaa tai sellaista. Nykyään on muodikasta käydä terapiassa. Puhuisitte siellä! Minä olen ventovieras, ilman koulutusta. En minä osaa auttaa, ja oikeastaan olin juuri lähdössä.

Älkää nyt itkekö. Puhutaan sitten! Niin, kertokaa  minulle nyt. Mitä tarkoitatte? Yksityiskohtia, puhukaa niistä. Ei kukaan ole huono kaikessa. Epäonnistumisia sattuu… Tiedättehän, ei aina onnistuta. Älkää vaietko. Sanokaa nyt,  missä olette epäonnistunut esimerkiksi.

 

– Minä olen epäonnistunut kaikessa. Olen ruma, inhottava, paha ja pelkkää saastaa.

– Mutta mitä te olette tehneet?

– En  mitään. Siinähän se onkin, en ole koskaan tehnyt mitään.

– Kai te olette kouluja käynyt?

– Olen,  mutta se oli turhaa.

– Ettekö pärjänneet?

– Pärjäsin kiitettävästi.  Opettajat pitivät minusta.  Eivät tienneet totuutta.

– Miksi te olisitte huonompi kuin muut? Sanokaahan nyt hyvä mies.

 

Kasvot kurtistuivat ja huokaisu on tuskin  kuultava.

– Se on alkanut jo kun synnyin.

– Voi voi, te liioittelette.  Oletteko ollut yksinäinen, harrastitteko mitään?

– Harrastin… Soittamista, urheilua, kirjallisuutta, näyttelemistä.

– Varjelkoon, hienoa! Tehän olette ehtineet vaikka mitä, nuorella iällä. Miksi lopetitte?

– He eivät huomanneet, kuinka huono olin, pääsin eteenpäin. Aina uusia saavutuksia. Kukaan ei huomannut eikä välittänyt, millainen todella olin.

Siksi tein sen itse ja lopetin kaiken. Aloin kertoa ihmisille totuuden. Sen, että minusta ei ole mihinkään, sisälläni ei ole mitään hyvää.

 

– Koska te tuon aloititte?

– Jo nuorena.

 

– Oletteko koko elämänne pitäneet itseänne surkeana?

– Olen.

–  Ettekö aio muuttaa asennettanne?

– En.

-Kerrotteko kaikille saman kuin minulle?

– Kyllä, mutta kukaan ei kuuntele, lähtevät pois ja toivovat, etteivät koskaan enää kohtaa minua, hullua.

– Käyttekö töissä?

– Käyn. Olen esimies.

– Niin pidetäänkö teitä sielläkin huonona

– Ei

– Onko teillä perhettä?

– On, vaimo, kaksi lasta ja koira.

– Oletteko onnellinen heidän kanssaan?

– Kyllä, mutta en ansaitse sellaista.  Lähden pois.

– Kuinka niin, oletteko väkivaltainen tai juotteko viinaa?

– En.

– Käytättekö huumeita?

– En.

– Ylivelkaantunut?

– Ei.

– Miksi sitten haluatte hylätä heidät?

–  Pilaan heidän elämänsä.

– Ovatko he sitä mieltä?

– Eivät. Mutta minä olen.

– Kuka ihme on sanonut teille, että olette huono? Oliko teillä onneton lapsuus?

– Ei, sain kaiken, mitä halusin.

– En ymmärrä, eikö perheenne lohduta teitä?

– Ei.

– Saatteko työstänne irti  mitään? Entä uusi harrastus?

– Ei auta mikään. Olo on paha.

– Nyt bussi lähtee: miksi olette juuri  täällä?

 

– Haluan katsoa, kun onnelliset ihmiset lähtevät. Tavalliset ihmiset, normaalit. Haluan nähdä, kun he lähtevät ja tulevat… Heillä on elämänsä, ei minulla. En pilaa täällä mitään, koska ihmiset pääsevät pois luotani nopeasti. Perheeni ei näe minua, työkaverit saavat olla rauhassa…

– Kuulkaa miksi ihmeessä te olette mielestänne noin huono ihminen? Sanokaa minulle. Haluan tietää!

– Bussinne lähtee.

Ei se mitään, kertokaa nyt, haluan tietää! Antaa bussien mennä. Olen kiinnostunut teistä. Teillä on kaikki, mikä ihme teitä riivaa. Miksi ette anna kenenkään lohduttaa teitä? Miksi ette katsele maailmaa avoimin silmin?

Miksi ihannoitte noita idiootteja, jotka hakkaavaat vaimojaan ja juovat viinaa kotona? Mikä teissä on huonompaa kuin kaikissa muissa?

 

– Se, että olen olemassa.

 

-Lopettakaa nyt. Kaikki me olemme samassa veneessä. Kuulkaa, lähtekää kanssani matkalle, jos perheenne antaa luvan.  Matkustetaan yhdessä tuolla kirotulla bussilla, vaikka maailman ääriin. Katsellaan noita ihmisiä. Lähtekää kanssani!

Minä sanon teille:olkaa niin huono kuin pystytte.  Älkää tehkö mitään oikein.  Niin juuri, olkaa surkea sontakasa, mutta eläkää tänään nauttien sitä sontakasan sontaista elämää, sontaisessa maailmassa…  Rypekää niin paljon kuin pystyttte.  Kärsikää  juuri niin paljon kuin haluatte!

 

Mies hiljenee. Silmät alkavat loistaa. Kädet puristuvat kiinni ja auki, yhä uudestaan. Tippa putoaa poskelle.  Liikutus valtaa miehen.  Hengitys salpautuu ja sydän hakkaa.  Hän itkee linja-autoasemalla, tukahdettua vuosia sisällä ollutta itkua, enemmän se on hiljaista  huutoa kuin itkua.  Paksut sormet vapisevat, kynnenaluset ovat mustat, huolimatta esimiesasemasta. Kynnet ovat syöty kauan sitten, ilmeiseen tarpeeseen…

 

– Minä, saanko tosiaan. Annatteko luvan? En usko tätä!  Saanko todella olla kanssanne? Yhden päivän. Tästä hetkestä alkaen.  Kello on varttia vaille kaksi.  Soitan työpaikalle.  Soitan perheelle.  Järjestän kaiken hetkessä.  Täynnä tarmoa hän juoksee sisälle soittamaan.

 

Eikä palaa enää koskaan.

Aikansa odotettuaan auttaja poistuu., nousee bussiin ja katselee ikkunasta ohikiitävää maisemaa., kuuntelee puheensorinaa…

 

 

Eikä kenelläkään ole mitään sanottavaa täpötäydessä bussissa.

 

 

 

 

 

☆

 

 

Historiaosuus jatkuu…  Muistan, että kirjoitin tämän hyvin, hyvin  nopeasti ja suunnittelematta, en nytkään korjaillut, jotta ”tunnelma” ei katoa…  Miksi tässä teititellään? Onkohan luettu venäläistä kirjallisuutta tuohon aikaan:)  Hyvä, hyvä 2007.

 

Tämän nimi on HUONO. 

 

Olkoo tämä hassu jouludialogi kaikille HUONOILLE , ulkopuolisuuden tunnetta kokeville tai meille, jotka emme itsenäisyyspäivän kutsua saaneet.