– Olen aina halunnut kirjailijaksi.

 

– Sinäkö?

– Niin. Minä.

 

Oletko seonnut? Eihän kukaan tuollaista tosissaan. Lapset korkeintaan haaveilevat ymmärtämättömyyttään. Normaalia haihattelua aikuisuuden kynnyksellä… Ei joulupukkiakaan ole olemassa.

– Minä uskon itseeni.  Jokainen on aloittanut jostain. Ei kenestäkään tule mitään, jos ei yritä!

 

– Älä nyt tee itsestäsi naurunalaista. Ajattele nyt. Haluatko, että kaikki tuttusi nauravat selkäsi takana? Et voi liikkua missään ilman, että sinulle nauretaan! Kuka kirjojasi julkaisisi? Ketä ne kiinnostavat? Mitä sinulla on sanottavaa? Oikeaa sanottavaa, hyvä ihminen! Paskajulkkiksia on maailma täynnä. Vievät huomion niiltä, jotka ansaitsisivat sen. Hyllymetreittäin turhuutta kirjakaupoissa. Naurettavia omakustanteita ja elämänopaskirjallisuutta. Eikö sille rahalle muuta käyttöä löydy?

– Tajuatko, että kirjat ovat jätettä nykyään? Jätettä! Niitä rahdataan kaatopaikalle.  Perikunta huutaa raivoissaan, jos joku jättää jälkeensä hyllytolkulla  kirjoja. Eli roskaa. Paperinkeräystavaraa. Niistä tehdään vessapaperia. Ok, nettiin voi  aina kirjoittaa. Kaikkien muiden turhakkeiden lisäksi. Taidat kuitenkin haluta paperiversion teksteistäsi.

 

– Sano sitten joku, joka osaa kirjoittaa.

– Älä hikeennyt. Et kestä kritiikkiä. Miten luulet voivasi julkaista jotain, jos et ystävää kestä kuunnella…

– Mitä olet lukenut teksteistäni? Mitä?!

– Ei minun lukea tarvitse. Tiedän muutenkin.

 

– Mistä tiedät?

 

– Lopetetaan keskustelu. En ole tilivelvollinen mielipiteistäni. Haluan auttaa. Yritä ymmärtää, kirjailijat, isolla koolla, ovat erikseen, näyttelijät, isolla ännällä, ovat erikseen.  Julkkikset ovat julkkiksia, he voivat kirjoittaa mitä tahansa. Se julkaistaan.  Sinä  taas olet mitätön. Sinun juttujasi ei kukaan lue. Tee palvelus ja polta ne. Elä kuten muutkin. Kasva aikuiseksi.

 

☆

 

– Tässä ne ovat.

– Mitä nuo ovat?

– Salanimellä kirjoitettuja kirjojani. Julkaistuja.

HILJAISUUS, JA AIHEESEEN EI PALATA ENÄÄ KOSKAAN.

 

☆

 

Tämä  on v. 2007  kirjoitettu teksti.  17.10.2007 klo 22.50 on mietitty tällaisia:)

 

Meinasin jättää, Kari Hotakaisen oppien mukaisesti, lopun pois, mutta piti saada onnellinen loppu. (Kolme viimeistä virkettä kannattaa jättää  aina pois.)

 

 

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

Joskus yläasteella opettaja (ei äidinkielen, opetti vain äidinkieltä)  totesi aineitamme tarkistettuamme:

 

valitettavasti tässä luokassa ei ole ketään hyvää kirjoittajaa.

 

 

Hiljaisuus, ja vielä kerran painokkaasti: Valitettavasti  näinon. 

 

Kommentti jäi mieleen, en itsekään siihen aikaan  yrittänytkään kirjoittaa ” hyvin”, ei haitannut, mutta jäi mieleen.  Tuonkin keskustelun aikana, pojat miettivät tytttöjen kuppikokoa luokan takaosassa.   Tolla on A, ja tolla on ehkä B, tolla ei ole mitään, tolla taas… Vanhana moralistina mietin silloin, että noinkohan se kirjoittamisen  into saadaan herätettyä samalla kun  iskimme takaisin pojille… Siinäkin luokassa oli  nimittäin sellaisia, jotka kirjoittivat parhaansa tehden.

 

Yhdeksännellä  toinen   äidinkielen opettaja( ei oikea äidinkielenopettaja)  totesi:

 

 

ASIA-AINE, kirjoittakaa ASIA-AINEITA!  Niillä te pärjäätte lukiossa.  Niillä aina selviytyy. Hän kertoi varoittavan esimerkin itsestään, kun oli joskus luullut olevansa hyvä kirjoittaja ja koettanut jotain muuta kuin ASIA-AINETTA…  

 

Hyvä neuvo, mutta vaarallinen, jos joku ottaa todesta. Muistelen, että otin hetkeksi tuosta neuvosta vaarin ja väänsin asia-aineita liiankin pitkään  ennen kuin palasin omalle tielleni.

 

 

Lukiossa (oikea) äidinkielenopettaja totesi:  Ole varovainen. Nyt on löytynyt oikea  oma tyyli,  pidä se, mutta ole varovainen:). On tainnut nuori kirjoittaja ottaa vähän kantaa…