– Olen aina halunnut kirjailijaksi.

– Sinäkö?

– Niin, minä. Ei se ole niin pähkähullua.

– Vai ei. Oletko seonnut? Eihän kukaan tuollaista tosissaan. Lapset korkeintaan haaveilevat. Normaalia haihattelua aikuisuuden kynnyksellä. Ei joulupukkiakaan ole olemassa.

– Minä uskon itseeni. Jokainen on aloittanut jostain. Ei kenestäkään tule mitään, jos ei yritä.

– Älä tee itsestäsi naurunalaista. Ajattele nyt. Haluatko, että kaikki tuttusi nauravat selkäsi takana? Et voi liikkua missään ilman, että sinulle nauretaan. Varsinkin, jos runoja kirjoitat! Luuletko saavasi rahaa, rikastut oikein vai? Kuka niitä julkaisisi? Ketä ne kiinnostavat? Mitä sinulla voi olla sanottavaa? Oikeaa sanottavaa, hyvä ihminen. Paskajulkkiksia on maailma jo täynnä!

– Sano sitten joku, joka osaa kirjoittaa! Ja miksi se joku aikoinaan kirjoitti ensimmäisen kirjansa. Saiko hänkin noin kannustavaa palautetta?

– Älä hikeenny! Et kestä kritiikkiä. Miten luulet voivasi julkaista jotain, jos et kestä ystävän suoraa puhetta?!!

– Mitä olet lukenut minulta? Mitä?!!

– Ei minun tarvitse niitä lukea. Tiedän muutenkin.

– Mistä tiedät? Mitä rakentavaa olet sanonut?

– Lopetetaan keskustelu. En ole tilivelvollinen mielipiteistäni. Haluan auttaa. Yritä ymmärtää, kirjailijat isolla Koolla ovat erikseen, näyttelijät isolla Ännällä sama juttu. Sinun juttujasi ei kukaan lue. Tee palvelus ja polta ne. Elä kuten muutkin. Kasva aikuiseksi.  Käy lenkillä päästämässä höyryjä.

– Tässä ne ovat.

– Mitä nuo ovat?

– Salanimelläni kirjoitettuja kirjojani. Julkaistuja. Ja tässä on kustannussopimus viideksi vuodeksi.

-HILJAISUUS JA AIHEESEEN EI PALATA ENÄÄ KOSKAAN.