Erakko

Rappusilla istui  hymytön mies
Pitkässä parrassaan
Mustissa vaatteissaan
Eikä niille näytetä pesukonetta
Sanoi  hymytön mies
Tukka oli kikkara ja tumma takaa
Päältä kalju joka kiilsi kilpaa auringon kanssa
Silmät pienet ja pistävät
Syvällä uurteisissa kasvoissa
Ilme oli synkkä ja piippu huulilla
Kuinkas muuten sanoi hymytön mies
Edessä aukeni pihapiiri
Nurmikko rehotti
Aitan katto pahasti kallellaan
Vieressä pieni tönö
Ja toinen
Vielä kolmaskin
Niitä rakensi hymytön mies
Eikä kukaan uskaltanut kysyä miksi
Piipusta tupruili harmaa savu
Vastaukseksi kysymyksille
Talo oli musta
Sisällä ei pidetty valoa
Välillä huuteli hymytön mies
Naapureille ja näkymättömille
Mutta lapsia hän piti hyvänä
Sinä olet kaikkein kaunein sanoi hän pikkutytölle
Olenko minäkin yhtä kaunis kysyi toinen
Totta kai
Hymyili hymytön mies
Jos olet kiltti ja kitket äidin kasvimaata saat koko levyn
Lupasi hetken hymyilevä mies
Sitten lapsi kasvoi isoksi
Eikä hymytön mies enää tervehtinyt

Tämä runo on tositapahtuma jossain määrin. “Tunsin” lapsena erakon, jonka talo oli tien vieressä. Ajelin pyörällä hänen talonsa ohi usein, kun kävin kaverillani, ja odottelin taksia lähellä kouluun mennessäni. Tämä erakkomies huuteli ja kiroili aina välillä aamuisin, aina hän pysäytti pienen pyöräilijän, jutteli sekä antoi karkkia. Keräsimme kaverini kanssa kukkiakin hänelle ja jotenkin ymmärsin lapsena, että kyseessä oli yksinäinen ihminen. Vain harvoin yritin ajaa pyörällä niin nopeasti ohi, ettei hän ehtinyt huutaa mitään, mieli kyllä teki usein, mutta sitten tuli huono omatunto. Hän saattoi todetakin, että mihinkäs sitä oli niin kiire, jos olin tällaiseen syyllistynyt. Muistelen, että kyläläiset suhtautuivat häneen aika hienosti, kaksi kodinhoitajaa kävi hänellä, sen verran arvaamattomana pidettiin. Minua vertailtiin pienenä siroon kaveriini, itse olin vähän pyöreä ja kyllä pieni  pullea tyttö oli salaa otettu, kun hieman pelottava setä kehui “kaikkein kauneimmaksi.” Joskus vietiin kukkia kaverin kanssa sedälle ja kyllä jännitettiin. Saatiin poikienkin silmissä kunnioitusta. Nykyaikana sanottakoon, että hän oli harmiton tapaus.  Ja tosiaan, kun kasvoin isoksi, hän ei enää tervehtinyt. Minä joskus yritin, mutta kaipa hän tiesi,  mitä aikuisuus on.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: