– Mitä ihmettä teette täällä?

 

Olette olleet jo neljä  tai viisi tuntia tuntia ja tulostatte vielä paperia!   Menkää kotiinne tulostamaan.  Työvoimatoimiston koneet ovat kaikille yhteisiä.   Niillä haetaan töitä!  Oletteko edes työtön? Näyttäkää todistus.

Lämmittely-ja ajanviettopaikkoja on muuallakin!  Jos ette ole sattuneet huomaamaan…

 

 

– En minä ole työtön.

 

– Ette ole työtön? Anteeksi  nyt,  oletteko sattuneet seuraamaan kaupungin ja koko Suomen työllisyystilannetta ja kuinka meitä työvoimatoimistojen virkailijoita haukutaan. Täällä pitäisi auttaa cv: n  teossa  ja vastata puhelimeen, taikoa ihmisille työpaikkoja ja rahaa, suit sait sukkelaan, jos pitää odottaa kymmenen minuuttia  puhelinaikaa, niin huudetaan, ja sitä henkilökohtaista palvelua, sitä peräänkuulutetaan…  Jokaisen pitäisi saada henkilökohtaista palvelua, tosin jos sitä saa, sekään ei kelpaa!  Ja te, Te olette täällä, roikutte koneella ilmaiseksi ja tulostatte sivutolkulla paperiakin,   ilmaiseksi  tietenkin, kuinkas muuten!  Saatte maksaa nuo tulosteet.  Kutsun vartijan, jos ette lähde. Luulin, että olette kunniallinen ihminen ja haette töitä tai vaihtoehtoisesti joku tänne pakotettu onneton  pitkäaikaistyötön  tai pitkämatkalainen.  Siksi en puuttunut asiaan.

 

 

Mitä, hyvänen aika,   nuo   sitten  edes  ovat?!  Tuossahan on jo valtava pino paperia.  Anteeksi nyt!

 

– Niin on.

 

– Ei mitään muuta sanottavaa siis?

 

”Niin on”, sekö riittää teidän mielestänne selitykseksi notkua täällä ja tulostaa… Minä vielä ymmärrän, kun  joku huijaa yhteiskuntaa sen verran, että tulostaa yhden tai kaksi paperia.   Nauraa tyytyväisenä, kun sai varastettua ilkeältä työvoimatoimistolta paperia ja mustetta. Voi mennä kotiinsa syömään roiskeläppäpitsaa tyytyväisin mielin.   Voitti yhteiskunnan!   Kukaan ei huomannut, pölli vielä kynänkin kaupan päälle ja vessapaperirullan vessasta! Sen minä vielä ymmärrän.   Tajuan katkeruuden, kaikki vihaavat tänne tulemista,   jos joku lentää ulos 10 vuoden jälkeen, harmittaahan se.  Tai sitten, jos haluaa viettää laatuaikaa kotona, nostaa sitä korvausta kaksi vuotta ja täältä meiltä häiritään, esitellään tyhmiä ratkaisuja.  Sanokaa nyt jotain ennen kuin kutsun vartijan!  Saatte kaivaa kolikoitanne.

 

 

– Tämä ensimmäinen on kirje yksinhuoltajaäidille,  kirjoitin sitä monta sivua, koska halusin kertoa hänelle paljon:  hän on yksin nyt ja lapset ovat pieniä. Miettii, miksi erosi ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin… Missä voisi säästää?  Kirjoitin hänelle, että ei ennenkään onnellisia oltu, silloin ei vain erottu, siinä on suuri ero.  Ei kenenkään tarvitse olla onneton koko elämäänsä.

Ja hän on hyvä sellaisenaan.  Hän osaa hoitaa lapsiaan paremmin kuin kukaan muu sillä hetkellä. Ja hän on kaunis. En tunne häntä, mutta tiedän sen.  Hän, ja se hänen vihaamansa exä ovat hienoja ihmisiä, ei heidän tarvitse sitä toisilleen koskaan sanoa, mutta niin se on tässä elämän kulussa.

 

Sitten tässä on kirje yksinäiselle vanhukselle vanhainkotiin. Sellaiselle, jota kukaan ei käy katsomassa.  Paitsi ehkä jouluna, joku tuo joulukukan ja suklaarasian, joulukorttikin voi tulla edullisella postimerkillä. Kirjoitin hänelle, että ne hänen muistonsa ovat tärkeitä ja  varsinkin  se on tärkeää, mitä hän ei muista ja mitä muut eivät jaksa kuunnella.  Kirjoitin hänellekin, että hän on kaunis. Näen hänet  kohdussa,  vauvana,  lapsena, nuorena, aikuisena ja vanhuksena… Ja aina hän on ollut kaunis, oli hän sitten mies tai nainen.   Ne, jotka eivät käy katsomassa, haluaisivat   sisimmässään, mutta eivät osaa.   Eniten ihmiset jättävät käymättä, koska eivät osaa olla sellaisissa paikoissa, haistaa sellaisia hajuja, kohdata  vanhuutta, ymmärtää olevansa kohta  samassa jamassa, marssimassa kohti kuolemaa päivä päivältä ja sitä ennen laitoshoitoa…   Ihmiset eivät osaa puhua luontevasti varsinkaan muistisairaalle, kivuliaalle  tai katkeralle.  SIksi he eivät käy.

 

Tässä on kirjeitä muillekin yksinäisille.  Useita niitä varten, jotka tuntevat olevansa ulkopuolisia ja yksinäisiä omassa elämässään.   Niille, jotka ovat yksin jouluna.   Joko yksin ison porukan keskellä tai sitten ihan konkreettisesti yksin.

 

Kirjoitin myös pitkäaikaissairaalle. Hänelle, joka makaa kahlittuna sairaalasänkyyn vuodeosastolla ja odottaa, milloin joku vaihtaa vaipan tai syöttää mitäänsanomattoman vellin, juottaa kahvin nopeasti.  Arvaat varmaan, että kerroin hänellekin, että hän on onnistunut elämässään riippumatta siitä, mitä hän on työkseen tehnyt. Sairaanakin hän on kaunis,  jos hän haluaa, hänen pitäisi saada joka päivä kirje.  Pitkä kirje, jossa käsitellään kaikkea maan ja taivaan väliltä.  Tai sitten yksia asia.  Sehän meille on tärkeää, yksi asia.

 

Tässä on myös kirje koulukiusatulle. Sellaiselle, jota on kiusattu rankasti ja joka kärsii siitä vielä aikuisena. Ja erityisesti sellaiselle, joka ymmärtäää  vasta aikuisena olleensa koulukiusattu tai  missä muussa tahansa paikassa  kiusattu.  Hänelle, joka kesti lapsuutensa tai nuoruutensa pystypäin.  Tai sitten vähemmän pystypäin.  Hänelle, jonka reppu sotkettiin ja bussissa ei voinut mennä kenenkään viereen.  Kukaan ei halunnut parikseen.

 

Kirjoitin myös kaikille kiireisille. Niille, joilla on aina kiire. Voi olla, että he eivät ehdi lukemaan kirjettä, mutta ei se mitään. He saavat sen kuitenkin.  He saavat lukea rivi kerrallaan, päivässä yksi rivi. Jos on liian tylsää, voi hypätä suoraan viimeiselle riville tai käskeä sihteerin lukea.  Tai silmäillä pääkohdat.   Tehdä tiivistelmä ja pitää siitä puhe: Hei, minä sain kirjeen tuntemattomalta.

 

Kirjoitin kaikille työttömillekin.  Se sopii tämän paikan ilmapiiriin.  Luulen, että heitä harva lohduttaa tai kannustaa.  Kirjoitin niille, jotka ovat ollet kauan työttöminä ja niille, jotka ovat olleet vasta hetken.  Kirjoitin niille, jotka ovat saaneet potkut, jostain missä olivat kauan töissä.    Ja niille, joilla on potkujen uhka koko ajan. Heille, jotka ymmärtävät olevansa työuransa päätteeksi rasite.   He arvostivat omaa työtään ja sitten sitä ei enää tarvita.

 

Kirjoitin kaikille lapsille.  Erityisesti heille, joita kirjeet eivät kiinnosta yhtään.   Heille, jotka pettyvät, kun kirjeessä ei ole rahaa tai elokuvalippuja.

 

Kirjoitin kaikille narsisteille.  Heidät vain tuomitaan.  Ehkä he nauttivat kirjeestä, koska se saa heidät tuntemaan itsensä tärkeäksi. He tietävät sen jo, mutta ei se mitään.  He voivat tuntea olonsa vielä tärkeämmäksi.  Sitä minä toivon.   Lisää tärkeyttä heidän elämäänsä.

 

Kirjoitin kaikille heille, jotka kokevat, että heidän työtään tai kotonaoloaan ei arvosteta.  Kirjoitin omaishoitajille, kotiäideille ja koti-isille, sukupuolensa vaihtaneille ja sitä suunnitteleville.

 

Kirjoitin myös kaikille menestyjille. Millä mittarilla tahansa menestyjille.  Kirjoitin kaikille turhautuneille.  Tässä elämässä turhautuu.   Kirjoitin kaikille miehille, jotka luulevat, että miehet eivät nalkuta tai puhu selän takana pahaa. Kirjoitin kaikille naisille, jotka eivät ylene urallaan.

 

Kirjoitin kaikille kalastajille. heille, jotka kalastavat  päivästä päivään.   Kirjoitin kaikille värityskirjojen värittäjille, jotka värittävät zeniä elämään.   Kirjoitin kaikille parvekkeella tupakoiville.  Kirjoitin kaikille kielenhuoltajille, jotka itkisivät näitä lukiessaan välimerkkien käyttöä ja kömpelöitä lauserakenteita.  Minulle opetettiin koulussa, että lähitulevaisuudessa pitää kovata sanalla pian. Kirjoitin joka kirjeeseen pian.  Se on hyvä sana, pian. 

 

Siksi minulla on paljon kirjoitettavaa ja tulostettavaa.  Luulen, että en saa tänään kaikkea kirjoitettua.   Minun pitää lukea nämä vielä uudestaan ja miettiä, mitä voisin lisätä. Voihan olla, että kiireessä unohdan jonkun tai unohdan kirjoittaa jollekin tärkeän asian…  Ei ole helppoa löytää  oikeita sanoja jokaisesta asiasta. Minä yritän kuitenkin.   Tulin tänne työvoimatoimistoon, koska täällä saa tulostaa ilmaiseksi ja hyvät koneet.  Saan olla rauhassa ja katsella ihmisiä ohimennen. Muuten olisin mennyt kirjastoon.    Kirjastossa ei näe kuitenkaan sellaista kiirettä ja stressiä kuin täällä.   Voisin kirjoittaa myös rautatieasemalla, mutta  käsialani yksilöisi minua.  Tekisi minusta ihmisen jonkun silmissä. En olisi tuntematon.

 

– Miten ihmeessä te löydätte ihmiset? Mistä saatte osoitteet?

 

–   Minä jaan nämä vastaantulijoille. Pyydän jokaista viemään kirjeen sellaiselle, joka sitä tarvitsee.

 

–  Miten muka tiedätte, että niitä ei heitetä roskiin?

 

– Ei sillä ole väliä.

 

– Hirveä työ, ja sillä ei ole väliä?

 

– Todellakin.

 

–  Aiotte siis kirjoittaa näitä kirjeitänne täällä meidän koneellamme ja tulostaa yhä edelleen?   Mistä tiedätte, mitä  ventovieras haluaa kuulla?  Eikö sitä paitsi ole naurettavaa väittää jokaista  kauniiksi ja viisaaksi, menestyneeksi ja ties mitä? Eikö hän pidä sitä loukkauksena?   Tai imarteluna.  Kai nyt jokainen tajuaa, jos saa silmiensä eteen valhetta.     Jokainen epäilee kirjettä jonkinlaiseksi rahanpyyntökeinoksi.

 

–   Ei.  Kun hän avaa kirjeen, hän huomaa, että edessä on pitkä kirje, jossa ei pyydetä mitään.  Hän luulee saavansa sen tuojalta.   Vaikka tuoja kertoisi olevansa välikäsi , saaja  rinnastaa kirjeen sen hänelle tuoneeseen henkilöön. Ja kun hän lukee jotain  kaunista itsestään, hän alkaa hymyillä.  Silloin hänestä tulee kaunis. Ja menestynyt.  Koko päiväksi.   Kirjeessä ei ole mitään yhteystietoja. Ei hän saa koskaan tietää, kuka  kirjeen kirjoitti.   Hän muistaa henkilön, joka kirjeen toi. Se on tärkeää.  Jos henkilö jättää toimittamatta kirjeen ja heittää sen roskiin, hänessä jää elämään ajatus kirjeestä tarvitsevalle.  Silloin riittää se ajatus.  Roskiinheittäjän ajatus.  Hän miettii seuraavat kerrat roskia viedessään sitä kirjettä, olisiko se kuitenkin pitänyt viedä perille.  Ja lopulta hän menee katsomaan  jotakuta.

 

– Minä en ymmärrä teitä kunnolla, mutta viehätätte minua.   Jatkakaa sitten kirjoittamistanne, olen kuin en olisi huomannut teitä.   Vaihtakaa huomenna työvoimatoimistoa, niin teitä ei tunnisteta.   En voi päivästä päivään katsoa sormien läpi tolkutonta paperinkäyttöä.  En osaa tuomita toimintaanne täysin turhaksi. Se on vain sellaista, mitä ei tehdä. Ei kukaan tee tuollaista.  Poikkeatte normista.

 

–  Olen ajatellut kirjoittaa näitä kirjeitä joka kaupungissa.

 

– Koska te oikein lopetatte tuon kirjoittamisen?

 

– En tiedä.  Sitten, kun olen valmis.

 

 

Henkilö kerää kirjeet kassiinsa ja kävelee ulos työvoimatoimiston ovista.

 

Virkailija katsoo miettien hänen peräänsä.  Tässä maailmassa on paljon irrationaalista. Kai tuo sitten on lievimmästä päästä hän pohtii.  Sitten hän huomaa kirjeen pöydän reunalla, joka on osoitettu työvoimatoimiston virkailijalle.

 

 

Hän avaa kuoren ja alkaa lukea.  Hän lukee ensimmäisen, toisen ja vielä kolmannen kerran.   Ihmettelee, miten ventovieras tiesi kaiken hänen elämästään.  Sen kaiken, mikä on tärkeää.   Sen, miltä hänestä tuntuu.   Mitään pois jättämättä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

No niin,  jouluksi vähän hempeää… 

Jossain päin oli sellainen kampanja syksyllä, että kerättiin kirjeitä yksinäisille. Muistaakseni kotihoito toimitti niitä  kohteisiin  ja arvioi tarvitsevat henkilöt.  Se oli mielestäni kaunis ajatus.  Kirjeet  kirjoitettiin nimenomaan  ilman mitään yhteystietoja.