Ladon kolikoita puhelimeen

pariovet aukeavat

valkotakki näkyy

näen mistä on kysymys

odota vähän sanon luuriin

sekö on tapahtunut

hetki sitten

otan osaa sanoo hoitaja

nostan luurin ja nieleskelen

kuule

sun vaimo on kuollut

ja minun äiti

ei ole kiirettä enää

en ehtinyt

pyyhin sinappia hihasta

ranskalaiset maistuivat grillillä hyvältä

sillä aikaa hän lähti pois

tapahtuiko se rauhallisesti

kävelen käytävää pitkin

valkotakkisia tulee vastaan

huoneessa on vainaja

hänet siirretään kohta

kaunis mennyt elämä

mietin vielä ranskalaisia

me yritimme soittaa

vanha osastonhoitaja purkaa hätäänsä

väärällä hetkellä

kuule ei tässä hätää ole

katson häntä pitkään

minulta kuoli äiti

ymmärrä jo lähteä pois

hoitaja sytyttää kynttilän

vain elokuvissa tapahtuu näin

sankari myöhästyy minuutin

draamaa parhaimmillaan

tältäko se tuntuu olla ajassa mukana

kertoa miehelle

sun vaimo ei hengitä enää

hoitaja naputtaa olkapäätä

kolikko kuluu loppuun

saako hätänumeroon soittaa

itsehillintä pitää

hän kävi harmaaksi

sanoo hoitaja lempeästi

sairaalan käytävällä minä itken.

 

Loppusanat: Tämä runo on tositapahtuma. Olen todellakin myöhästynyt ratkaisevia sekunteja äitini kuolinvuoteen ääreltä. Olin soittamassa isälleni sairaalan kolikkopuhelimesta että olen paikalla, kun hoitaja käveli minua kohti ja hänen ilmeensä kertoi kaiken. Isäkin oli vielä puhelimen toisessa päässä. Kävin katsomassa äitiäni vielä huoneessa ja kun lähdin hiljalleen pois huoneesta, kaikki vastaantulevat hoitajat halasivat minua. Sekin on totta, että osastonhoitaja kailotti siinä vieressä tätä ”me yritimme soittaa” ja muistan ajatelleeni hyvin rauhallisesti, että miksi hän ei lähde pois, kukaan ei syytä häntä mistään. Kaikille oli varmaan kokemus, kun siinä oli minuutista kiinni, etten ehtinyt huoneeseen. Hyvästit oli toki jo jätetty.