Elipä kerran pieni kivitasku. Se istui oksalla, niin reunalla, että melkein putosi. Ei kuitenkaan ihan, kivitasku ei koskaan pudonnut. Se on kivitaskujen suuri salaisuus, ne eivät putoa, vaikka kuinka reunalla istuisivat ja ihmettelisivät maailmaa. Pienellä linnulla on maailmassa niin paljon nähtävää, että se haluaa nähdä läheltä kaiken, värikylläiset sateenkaaret, hyppelehtivät pitkäkorvaiset pupujussit, tuuheahäntäiset oravat, isot, paksut kovakuoriaiset ja viekkaat ketut. Ja kun tulee sade, kivitasku katselee tarkkaan, milloin aivan ensimmäinen kastemato ryömii pintaan. Mitä kivitaskun taskussa sitten piili, mikä oli tarkoin varjeltu salaisuus, jota ei kukaan tiedä paitsi tietenkin linnut itse? Kivitasku kertoo sen meille, jotka emme tietoa väärin käytä vaan piilotamme sen visusti sydämeemme.
Taskussa on pienen pieni kivi. Ihan oma kivitaskun kivi. Jokaisella kivitaskulla on sellainen. Kivessä on lohkeama, jokaisella erilainen, toisilla iso, toisilla pieni. Pienempi kuin pikkurillin kynsi tai isompi kuin ukkovarvas. Joskus kiven lohkeaman sisällä on kaunis ja hyvä prinsessa, toisen kivitaskun kiven sisässä elää komea ja rohkea prinssi. Joskus taas kivitaskun kiven lohkeaman sisällä on ruma ja raivokas peikko, joka tahtoo kaikille pahaa ja haluaa levittää pahan mielen myrkkyä maailmaan, jos vain pääsisi kivestään ulos. Peikko tahtoisi, että prinsssi ja prinsessa olisivat onnettomia aina, eivät ikinä saisi syödä herkkuja tai juoda taikajuomaa, jota vain kivitasku osaa keittää. Mutta lintu ei päästä sitä pois. Kivitasku tahtoo lentää, joskus se tapaa toisen samaa maata olevan. Silloin ne yhdessä katsovat, minkälainen kivi niillä on taskuissaan. Onko lohkema iso ja rosoinen vai pieni ja kaunis? Siitä linnut tietävät, kuka kivessä asuu. Peikkokiviä ne hoitavat, kaksi kivitaskua elää vierekkäin hetken aikaa ja ne laulavat toisilleen kauneimmat laulunsa. Lopulta lohkeamasta tulee prinsessa esiin, sillä nyt prinsessa uskaltaa tulla katsomaan aurinkoa ja perhosia eikä pelkää enää peikkoa. Menee vielä aikaa viikko, toinen, ehkä kolmaskin ja sitten tulee ryvettynyt peikko esiin, sillä on jo paljon parempi mieli. Silloin kivitasku lähtee lentoon ja etsii uuden peikon, prinsessan tai vaikkapa prinssin. Kivitasku tietää, että aina löytyy joku surullinen, jota voi lohduttaa eikä peikkokaan ole ilkeä turhaan. Kaikki eivät ole löytäneet kotiaan kivitaskun luota, siksi kivitaskujen mukanaan kantamiin kiviin mahtuu niitä satuolentoja, jotka ovat onnettomia, mutta mahtuu niitäkin pikkuisia prinsessoja, joilla on isot hameet ja kullankeltaiset tai korpinmustat hiukset ja prinssejä, joiden miekat on rakennettu hämähäkin seitistä ja joilla voi halkaista mustikasta tuhat siivua, niin että jokainen saa ihan pikkuisen palan. Niin kivitasku lentää, mutta ehkä näet sen jokin päivä korkealla taivaalla…
Satuja ei ole koskaan liikaa…
– 9. kesäkuu 2009
sorvatar 