Kirje

Ulosottotoimistosta tuli kirje

naapurille

postivirkailija tiputti sen meidän postiluukusta

hiljaa katselin kirjettä

se kirkui

kotisi viedään

lapsesi viedään

mitä sinulle jää

vajaa kaljatölkki ja lippis

joka on aina silmillä

ettei kukaan näkisi

että sinäkin

olet ihminen

yritit joskus

nujerruit

ostit tukkaasi väriä

mustaa

ylitit vaikutusajan

jotain sinäkin hallitset

raidallisessa aamutakissa keskellä kurjuutta

kylmiä kirjaimia

luulit ettei se tule tänäänkään

viimeinen isku

posti toi mainoksia, hymähdät

luukku kolahtaa uudestaan

se olen minä, hiljainen naapurisi

hymyilen hississä myöhemmin ystävällisesti

tunnen itseni pyöveliksi

kirje poltti hyppysissä

voiko postin haastaa oikeuteen

mikä minä olen tuhoamaan unelmia

välillisesti

haluaisin antaa ryypätä, jos se helpottaa

lapsesta tein jo ilmoituksen

kirje putoaa postiluukusta ja toivon, että emme kohtaa tänään

ei se kuulu minulle, että sinulla on paha olla

yhteiskunta hoitaa

mutta värjää se tukka

vieläkin mustemmalla

anteeksi, kun en repinyt kirjettä.

– 18. kesäkuu 2009

Mainokset

Ei otsikkoa

Mustassa topissa käveli nainen
Vieressä mies
Vaikka aurinko häikäisi
Musta oli mieli
Koski kuohusi
Taivaalla lensi haukka kaukaisin siiveniskuin
Naisen käsilaukussa oli mykkyrälle mennyt elämä
Leikkipuiston vieressä oli lastenvaunuja parkissa
Moni asia oli lakannut merkitsemästä
He menivät kotiin
Tyhjään kotiin
Vaikka siellä oli vanhat tavarat
Ei niistä kukaan välitä
Silloin kun maailma on sitä mitä on
Yöpöydällä on unohtunut kama sutra
Eikä kukaan vaihda lamppua
Etelänmatka jää haaveeksi
Hiljalleen erkanevat nuo kaksi
Eräänä päivänä nainen istuu minihameessa rannalla
Lentomuurahaisten keskellä
Inhottavat siipiolennot ovat laskeutuneet
Ja vesi on kylmää
Kaikki lähtevät pois
Mutta nainen jää

Odottamaan

Ei hän tiedä itsekään
Ketä ja mitä
Silloin kun aalto lyö rantaan
Se on merkki jostain
Muurahaisetkin katoavat
Kai niistäkin tuli siivettömiä.
Niin kuin naisesta aikoinaan
Ja miehestä
Kun etsimään lähdettiin
Onnea
Kaukaa
Hyvin kaukaa
Liian kaukaa
Tänään hän odottaa menneisyyttä.

– 17. kesäkuu 2009

Paskamaha

Istun bussissa, poski kiinni ikkunassa. Yskittää, katson kellosta, koska uskaltaa taas pitää ääntä. Tiedän, että pojat alkavat pilkata minua. Kukaan ei usko, että kotona ei yskittänyt. Heti, kun astuin bussin kuivaan ilmaan ulkoa, se alkoi. Joku iso poika sanoi jo kaverilleen, että olisi tuokin jäänyt kotiin tuollaisen yskän kanssa. Hän olisi ainakin jäänyt, pinko ei uskalla, pakko päästä kipeänä kouluun. Huolestuin penkissäni, minulle nauretaan ja veli ilkkuu kotona koko illan opittuja värssyjä bussista. Paluumatkakin edessä vielä, kestä, kestä, älä yski. Työnnän poskeni tiiviimmin kylmään ikkunaan ja tuijotan ulos, ihan kuin en kuulisi mitään.. Nyt on tärkeintä olla huomaamaton. Älä yski, on ainoa ajatukseni ja kylmä ikkuna antaa hienovaraista tukeaan. Kylmyys hillitsee pakottavaa yskän ärsytystä, olisipa mynthonia. Jalkojeni juuressa on sotkettu reppu, kai sekin kuuluu murrosikään, ajattelen pikkuvanhasti, jonkun toisen vaan, omani ei sitää kaipaa, ilkeilyä tai tavaroiden sotkemista. Kun saisi olla rauhassa, se riittää.

Paskamaha tuli kyytiin. Salaa tunnen häpeää siitä, että pelastuin. Takapenkillä alkoi naureskelu, joku kohta huusikin jotain. Lihava tyttö ei kuullut. Kaivoi mandariinin esiin ja alkoi kuoria. Tuoksu levisi autoon. Tirskuminen alkoi. Heti rupesi läski syömään. Käsin kosketeltava ajatus, ei tuokaan voi ikinä olla syömättä, maha roikkuu seuraavan penkin selkänojassa kiinni ja posket täyttävät koko naaman, silmät on kaksi hassua pistettä. Haju sen kuin levisi, kohta tyttö avasi suklaapatukan, rapinaa, joka suorastaan räjähti bussissa, rapiseva ääni sai valtavat mittasuhteet, peitti nopean kuivan yskäisyni. Jollain pojista oli asiaa, kysyi sanakokeista, toista oksetti sitruksen oranssi lemu, makeankirpeä kaikkialle leviävä haju. Tyttö oli ajatuksissaan eikä kuullut. Paskamaha! Huutaja oli lyhytkasvuinen, jämeräleukainen poika. Se oli pakotettu muuttamaan kaupungista maalle. Vieläkin se luuli olevansa parempi kuin muut. Oli pelannut jääkiekkoa kaupungissa, kukaan ei nauranut pituudelle tai lapioleualle. Tiedettiinhän se, kaveri oli hyvä jääkiekossa ja kovat nyrkit muutenkin. Liikkui oikeissa piireissä. Paskamahalle naurettiin. Lapioleukapojan keksintö, kyseinen haukkumanimi olikin. Lihava tyttö havahtui ja vastasi. Pojat virnuilivat, tuntee nimensä sentään. Ilkeää, tyhjäpäistä, murrosikäisten naurua.

Olen yskimättä. Olen poissa keskipisteestä. Hän lunasti paikan. Siksi, että oli lihava, paskamaha. Pitkä ruskea tukka roikkui valtoimenaan, kehystäen pyöreitä, turpeita kasvoja, tyttö mässytti aamupalaansa. Puhui kovalla äänellä vieruskaverilleen ja jutteli takapenkin poikien kanssa heidän typerällä kielellään. Oli kuin ei olisikaan. Koko ikänsä häntä oli kai pilkattu lihavuudesta, aina vain parempia haukkumanimiä, mitä loukkaavampi sen parempi. Tuskin ihrakasaan mikään uppoaisi kuitenkaan. Sen takia oli hänenkin äänensä koventunut, silmistä se näkyi, väkisin tehtyä kovuutta, että selviäisi päivästä päivään, pitkät peruskoulun vuodet ja kirotut bussimatkat. Sama kuin huutajapojalla, silmät kertoivat turhasta uhosta. Lihavan tytön silmistä kuvastui verhottu kipu. Ei sitä kukaan huomaa, ei alistunut uhri itsekään. Toinen alistunut, tällä kertaa poika astui bussiin, tänään on hänelle hyvä päivä, takapenkin kuninkaat juttelevat hänelle. Nokkimajärjestys on tarkka kuin jossain vitun kanalassa, ajattelen ärsyyntyneenä.

Vuoden päästä koulurepussa on viinapullo. Paskamahalla. Ambulanssi vie sairaalaan. Monia kertoja, ihme kun se ei usko jo, supatellaan. Tappaa tuota menoa itsensä. Ei se rauhoitu, tuumii yskästä parantunut itsekseen. Sillä on paha olo. Viinajutut säälittävät eikä niitä jaksaisi kuunnella päivästä päivään. Tuohon vaivaan ei auta yskänlääke eikä ruotsinnelonen. Tai auttaa se vähän, äänekäs pilkkaaminen on loppunut, ikätoverit häviävät koulusta, kun hän kertaa luokkansa. Vanhojen päivillä tanssipari jää haaveeksi, omatekoisessa puvussaan hän istuu seinäkukkasena, kunnes järjestäjät huomaavat auttaa hädästä. Haava paranee hiljalleen. Ylioppilasjuhlissa tukka on lyhentynyt ja vyötärö kaventunut. Arpi kuultaa silti niille, jotka näkevät, joilla on oikeat silmät. Ylioppilastodistuksen riveillä ilkkuu vieläkin paskamaha. Peikkoja menneisyydestä, nyt jo vaienneita, mutta tehtävänsä tehneenä. Kyllä elämä jo hymyilee, seuraava lihava lapsi istuu jo bussissa omaa vuoroaan.

Loppusanat: tämäkin juttu pohjautuu todellisuuteen, on ollut olemassa pilkattu, lihava tyttö, joka ei siis ole kirjoittaja. ”Paskamaha”-haukkumanimi on totta ja jollain tapaa harvinaisen loukkaava nimittelysana onkin, agraariyhteiskunnan peruja… Hän sieti paljon päästäkseen piireihin, tänä päivänä asiat ovat toivottavasti hyvin hänellä.

– 15. kesäkuu 2009

Navetta

Uskotteko te jumalaan?

Pitkä, vaalea tukka kehystää laihan sijaisen kasvoja. Hän on poikkeuksellisen laiha, yllä kapea, pitkä ruskea hame ja oranssi neulepusero. Suuret silmälasit kehystävät pitkää, ohutta kiharapilveä. Hento ja kaunis nainen, vanhat tietäväiset kasvot, syvät juonteet, rotunaisen oloinen. Sellaisen, jolla on sanottavaa. Jos hän puhuisi politiikassa, kaikki kuuntelisivat. Tänään hän on sijainen. Hän on astellut tylsän luokan eteen opettamisen palossa. Minä haluan KESKUSTELLA, hän kimittää epäonnistujan varjo kapeilla harteillaan. Miia katselee miettiväisenä, kun hameen helmat leijailevat, liikehdintä on kuin balettitanssijalla, harkittu, koruton ja kaunis. Tänne ei tulla kuin navettaan, sijainen rääkäisee myöhästyjälle. Navettaan, pohtii Miia mielessään. Nunna, siksi Miia nimeää sijaisen, ei tainnut tietää, että navettaan ei kuka tahansa todellakaan tule. Helpompi uskonnon tunnille on tulla avaamaan dialogia, niin kuin kirjoissa opetetaan, luokka pitää saada keskustelemaan, kommentit irrotetaan vaikka väkisin. Mielessä keikkuu kuva lehmistä, sarvipäistä ja paskan hajusta. Äänistä, jotka kuuluvat, kun lehmät kusevat, lorina, joka kaikuu navetassa, kaikuu alati. Yksi lopettaa, toinen aloittaa. Vaimea mölinä ja vähitellen rauhoittuminen, kun lehmät käyvät makuulle. Lehmän paskaa siivotaan steriilissä navetassa, lypsykoneet surraavat kaupunkilaisile maitoa, herkkävatsaisille yöllä lypsettyä. Sontakone on epäkunnossa… Vähempiarvoisempi paikka kuin uskonnon luokka muka, miten evankeliumi menikään, minne syntyi itse kristinuskon Herra. Miia herää, hätkähtää levottomia ajatuksiaan. Paperi läiskäistään eteen. Nunna on kyllästynyt keskustelun puuttumiseen. Luokka naureskelee äänettömästi, kaikkia hermostuttaa. Sijainen on ensimmäistä kertaa, mikä se luulee olevansa, unohtiko joku kertoa kriittisessä paikassa, mikä merkitys turvallisella ilmapiirillä on vapaalle keskustelulle. Oliko sijainen silloin sairaana vai reputtiko juuri sen ratkaisevan kokeen vai puuttuiko hänen jumalansa peliin juuri nyt?

Jokainen kirjoittaa, millainen on oma henkilökohtainen jumala, kailottaa sijainen. Miia on sokissa. Onko tämä totta, onko oikeasti näin, että tähän on kirjoitettava, mitä ajattelee Jumalasta henkilökohtaisesti? Auta nyt rehtori tai joku, miten kukaan voi vaatia tällaista! Pakotietä ei tunnu olevan, kyllä se Navetta olisi taivas tähän verrattuna. Mitä muut kirjoittavat? Voi jumalauta, mistä muusta aiheesta tahansa! Saksassakaan ei saa puhua natseista kahvipöydässä. Me ollaan lukiossa, aikuisia jo, rikosoikeudellisessa vastuussa ja kaikkea, eikö sen pitäisi näkyä oikeuksinakin. Miia rauhoittelee itseään. Hän ei kiroile. Tämä menee yli. Lyijykynän pää pyörii kädessä. Nyt jumala, jos olet olemassa, auta. Nosta sijainen taivaaseen hetkeksi, pilven päälle jäähtymään paatoksestaan! Hameen helmat viuhuvat, sijainen on tyytyväinen itseensä, syvän juonteikas hymy kasvoilla, hän odottaa. Mikä on hänen tavoitteensa, onkohan hänellä omasta mielestään armolllinen suhtautuminen, joku taisi puhua armosta joskus kristinuskon yhteydessä… Keskustelemme lapuista, takana kuuluu nuoren miehen kysymys toverilleen, mikä ton akan nimi oli. Pirkko Pyysalo vai mikä? Naurun pyrskähdyksiä taustalla, kukaan ei muista. Joku pihlaja se oli tai koivu, loppuosa mäki tai niemi. Miia on taas ajatuksissaan, katselee sijaista. Se on jotenkin kauniin, herkän oloinen, miksi se tekee näin, pitkä, ohut varpu koko ihminen. Hulluko se on, voiko numero pudota, jos ei halua kertoa jumalastaan. Jos kertoo väärin? Onko vittu väärin, jos on eri mieltä Jumalasta Pirkko Pyysalon kanssa? Miia ahdistuu, huomaa kiroilevansa. Uskonnon tunnilla, jos Jumala onkin hollilla, jos se kyttää. Jos Koivu tai Mäki on sen lähettilä. Enkeli! Siltä sijainen näyttää. Miia ei ole rohkea. Hän haluaisi vastustaa. Hän haluaisi kysyä suureen ääneen, vaaditaanko lukion opetussuunnitelmassa todellakin uskonnon kohdalla, että on myönnettävä henkilökohtainen uskonsa tai uskomattomuutensa. Saako uskoa puihin? Tuomarina Pirkko Pyysalo. Menikö oikein vai väärin, oliko tarpeeksi anteeksiantoa ja sopivasti tuomiota?

Pirkko Pyysalo lukee kommentteja. Tämä ei ole kristinuskon jumala, hän sanoo toisinaan lukiessaan. Miian kommentin kohdalla tulee hiljaisuus, kukaan ei ymmärrä sitä, hätäistä kommenttia sinne päin. Tunti loppuu. Nunnasijainen hermostuu, kun reppuja pakataan liian aikaisin. Missään en ole tällaista nähnyt, hän marisee laput käsissään. Jumalakuvat eli oppilaat valuvat ohi, opettajalla on kädessään lukioluokan jumalakuvat, kolmekymmentä lappua. Pirkko Pyysalo on astunut lupaa kysymättä jokaisen henkiseen navettaan.

Ulkona on kaunista. Miia odottaa bussia. Hetken kuluttua sijainen tulee ulos, nyt kasvoilla on hymy, tukka heiluu tuulessa vaaleana pilvenä. Auto kaartaa häntä hakemaan. Tänne on tullut kesä, sijainen hymyilee ääneen. Ihan selkeästi rakastunut.

– 14. kesäkuu 2009

Rakkausruno

mitä minä kirjoittaisin rakkaudesta

sen ovat muut jo käsitelleet

kokeneet

sortuneet

kuka sitä tarvitsee

loppuuko se kesken kuin maito

keittimeen jää musta kahvi

kitkerää myrkkyä

lapsen itkua täytyy tyynnytellä

opettaa hänta rakastamaan

mitä minä kirjoittaisin rakkaudesta

niin kuin suuret taiteilijat

filosofit

runoilijat

suurperheelliset

sinkut

väsyneet kotiäidit ja ja uraisät

miehiään enemmän tienaavat naiset

runokilpailu kutsuu kaikki kirjoittamaan

suomalaisesta rakkaudesta

onko se erilaista

maistuuko mämmiltä vai Karjalalta

katkeruudelta hävityn sodan jälkeen

isänmaan rakkaudelta vai individualismilta

saako itseään jo rakastaa

pitääkö pari löytää

riittääkö, jos rakastaa kissaa

saako lapsia tehdä väestöräjähdykseen tai matkustaa haudan lepoon kuuhun

rakkaudesta omaan erinomaisuuteen

ei, en kirjoita rakkaudesta

en osaa

onnellinen minä olen

rakkaudesta

– 11. kesäkuu 2009

Rattaissa

mun vauva kannattaa maailmanrauhaa

ei se halua helvetinkoneita

se haluaa päiväunia

hävittäjät pauhaa rattaiden yllä

pieni ihminen nukkuu

sen äiti hermoilee

kuulokkeet korvissa

ettei kuulu lintujen laulu

eikä Kiven orava säksätä

puolustusvoimat

kuka niitä ihailee

jyliseviä koneita

rauhan maassa

päivällä

on kuin sota syttyisi

kun ne rikkoo äänivallia

päivästä päivään

pieni Suomi opn vahva

pelätkää muut

poliitikot hyssyttää nato-puhetta

pieni vauva nukkuu

kannattaa maailmanrauhaa

ja sen äiti

– 11. kesäkuu 2009

Rakkautta

sano ääneet, että rakastat

perääntyäksesi

kun ymmärrys pakottaa varomaan

kirjoita, laula ja soita

rakkaudesta

morsian leveässä mekossaan ja sulhanen frakissaan

lastenvalvojalla puhutaan hedelmöityksestä

kukaan ei usko ukkosen tulevan

talon kaatuvan rakennusvaiheessa

kun silmiin katsotaan ei se näy

tavallisuuden peikko

mustasukkaisuuden varjo

salaisuus on vaikea, kun sitä ei ole

länsimainen rakkaus

vaatii ja priorisoi

eikä kukaan lakkaa toivomasta

parisuhdekurssilla voi kuulla

kuuntele ja rakasta

sano se ääneen

ainakin niin että hän sen ymmärtää

kuuntele iskelmä tai lue runo

laihdutas ollaksesi kauniimpi, jos olet nainen

ole voimakas, jos olet mies

ole myös herkkä sukupuolesta riippumatta

kuuntele, kun ukkonen jylisee

runoile pikkulapsivaiheessa huonoja runoja

kukkakimpun sijasta perhepitsa oreganolla

sukat ja juorulehti

kirjoita, laula ja soita

rakkaudesta

ei se niin vaikeaa ole.

– 11. kesäkuu 2009

Keskeneräistä vihaa

Haistakaa paska! Ruskeat, sotkuiset kikkarat heiluvat, kun kuvismaikka pyyhältää tuulispäänä huoneeseen. Tänään se on vihainen. Pyörän kumi on puhjennut, housut ovat menneet kiireessä väärin päin jalkaan. Tukka roikkuu silmillä, kukkapaita on ylipieni, napit, miten sattuu, ei näytä naiselta, on kuin pikkulapsi. Sen on paha olla. Se seisoo luokan edessä ja melkein itkee.Haistakaa paska, se nyyhkäisee ehtyvillä voimillaan. Pyytää anteeksi olemuksellaan, ylisuuria vaatteitaan ja roikkuvaa ohutta tukkaansa, taiteilijalookia suomalaiseen malliin. Tuijottaa ulos ikkunasta. Siellä on harmaa näkymä, pikku baari, jossa hönöt juo. Urheilukenttä, jossa huonot häpäisevät itsensä. Yksi poika siellä juoksee, pikkukylän eurooppalaisuutta, täällä se lepää, Kulttuuri. Kuvismaikka itkee äänettömästi, täälläkö HÄNEN paikkansa on, opettamassa kakaroita! Luokka on hiljaa takana. Ei ne sano mitään, tuijottavat vaikeina. Kuvismaikka pahoittaa mielensä. Äsyttävää rapinaa, kun oppilaat kaivavat papereitaan, tekevät vanhoja töitään, kun uutta aihetta ei tule, parantelevat, koettavat toimia hiljaa. Luulevat saavansa hyviä numeroita, pelkäävät hänen räjähtelyään. Joku katsoo säälien, ärsyttää, ei kuvismaikka halua myötätuntoa. Ei ne jaksa mua, ajattelee kuvismaikka. Ne haluaisi jonkun toisen. Jonkun terveen. Joka käskee piirtämään asetelman. Tai jotain hienompaa. Kirjo on spektri. Kuvismaikkaa vituttaa. Hänenkö tässä pitäisi, ei hän jaksa. Senkö takia, että lukujärjestyksessä lukee, pidä tunti! Senkö takia hän on täällä tuijotettavana, missä noidenkin nälkä ja uskallus, tunteja vaan keräävät kuin kanit porkkanoita! Ikkunasta näkyy tie, jossa ei aja yhtää autoa. Silti siellä oli tapahtunut onnettomuus. Joku oli kuollut. Kuvismaikka oli repinyt paikallislehden. Syntyneiden nimet hän mustasi.

Tuleeko kansallispukuun viilo? Mitä jumalauta, kuvismaikka räjähtää. Nyt se sitten alkoi, vittuilu. Ota selvää hän sähisee kuin pieni kissa. Niin oli lapsena opetettu ässävikaista. Sihise kuin pieni kissa, dsi dsi. Nuorimies katsoo rauhallisesti ja toistaa kysymyksen. Viilo? Luokka katsoo tuomiten. Kuvismaikka menee sekaisin. Kenen puolella ne ovat tänään? Eturivissä on oppilas, jota hän inhoaa. Se katsoo pirullisesti. Toinen kulmarivissä, siellä on tumma tyttö, se on jotenkin kiltin näköinen, mutta ei sitä kiinnosta eikä se osaa. Takana ovat kovat jätkät. Nyt ne hakee historian kirjoja, jokaisella on värjätty pää, mikä vika on suomalaisessa maantieharmaassa, samanlaisessa kuin tie ulkona, se tie, jossa joku oli kuollut, typeriä murrosikäisiä koko luokka täynnä. Ketä ne luulee kiinnostavan, menikö aihe prikulleen oikein, oliko valmisteltu ja huolellisesti tehty, ripaus kuvitteellista rohkeutta? Kuvismaikka pakenee sivuhuoneeseen. Päättää olla siellä. Antaa jokaiselle nelosen. Siinäpähän ovat sitten kansallispukuineen, kirottuneine akvarelleineen. Tai jos laittaisi niille alastonmaalauksen, olisi itse malli. Siinä tuijottaisivat. Piipaa-auton kuskille voisi sanoa, että tämä on Taidetta. Opettaja uskaltaa laittaa itsensä likoon ja siitä rangaistaan. Saisi hyvän jutun iltapäivälehtiin, ehkä tulisi vihdoin apuraha.

Yhtäkkiä helpottaa. Kuvismaikka juo lasin vettä. Hän kävelee sumussa. Mieli on paha, ei hän nörttien piirustuksia näe. Nappaa vain pinkana eteensä. Nämä on hyviä, ysi hän tuhisee, korjaa tuo yksi, saat kympin, piirrä vaikka aurinko risukasaan tai kuollut rotta. Anteeksi, hän sanoo pojalle, joka kysyi, tuleeko kansallsipukuun viilo housuihin, helvetin hyvä kysymys tosiaan, hän kehuu poikaa sen omalla kielellä. Se on se keskenmeno, hän sanoo sitten kovaan ääneen. Hiljaisuus. Nyt ne tuijottaa. Uhallakin tekee mieli sanoa uudestaan. Luokka on äkkiä tyhjä. Joku puhuu huostaanotosta käytävässä. Revitty paikallislehti on roskakorissa, mustat tussiraidat kirkuvat.

Tapahtumat ovat siis totta, tietenkin opettajan ajatukset on arvattu kirjoittajan vapaudella…Sääliä ja ärtymystä hän taisi oppilaissaan aikoinaan herättää, toivottavasti nykyisin menee hyvin. Näihin aikoihin oli vähän ongelmallista, kun hän antoi numeroitakin, ja niissä oli aikamoista heittoa mielentilan mukaan, onneksi hän pahimpia virheitä paikkaili ja jossain vaiheessa hän taisi kertoa jollekin luokalle suoraan, että hänellä on ongelmia. Mieleen jäänyt persoona joka tapauksessa.

– 10. kesäkuu 2009

Ei otsikkoa

runoilija kirjoitti
Ei ole mitään sanottavaa
Elämä kiisi ohitse nopeammin kuin valo
Runokokoelma oli kirjoittamatta
Suuret tunteet tuntematta
Runous vaatii yhteyden kynään
Mihin helvetin kynään rähisi runoilija vihoissaan,
Niin ei sitäkään saa enää tehdä
Ei ole omaperäistä äksyillä
Tuiki elämyksellistä rehotusta vain
Mutta yhtä hyvin kun palovamma paranee
Lapsi imee nänniä
Elämisen tuska helpottaa
Välillä jokainen miettii
Muuten voi kävellä silmät kiinni ympärileikattujen naisten jonossa
Ehkä ne halusi sitä
Mutta edelleen, jos kristalliyötä ei voi kuunnella
Niin se kertoo jotain
Siitä että haluaa parempaa tai
Siitä että rakkautta voi pelätä niin paljon
Usko ihmiseen
Eihän se kannata
silloin kuin kun filosofian tunnilla on tungosta ja
Jokainen kirjoittaa runoja
Silloin on helppo ennustaa uutta alkua.

– 9. kesäkuu 2009

Ei otsikkoa

Pimeässä pudonnut korvakoru
Tummien pilvien kohotessa taivaalle
Lammen rannassa asuu erakko
Veneessä kaksi ihmistä toisilleen elämänsä lupaa
Erakko hymyilee salaa
Kerää päivänkakkaroita vatiin
Nuoruuden hurmalle
Kurjet huutavat varoittaen
Kevytmielisesti suhtautumasta
Rakkauteen
Silloin vuosisatoja sitten rakastuttiin
Jälkeläiset soutavat samaa rantaa tänään
Kaikki sanotaan ensimmäistä kertaa
Yhä on haurasta kahden ihmisen onni
Kurjet huutavat suolla
Edelleen varoittaen
Mutta toisensa löytäneenä
Ja siinä harmaassa mökissä
Asuu jo erakon haamu
Päivänkakkarat ovat säilyneet savessa
Tuuli puhaltaa lehtiä veteen
Ja lähtevät ne kaksi
Kaupunkiin
Mukanaan päivänkakkarakimppu
Jääköön kurjet huutamaan
Tulkaa takaisin, vaikka kukaan ei tule
Eihän sitä kukaan kaipaa
Mennyttä
Se on niin itsenäistä
Onni.

– 9. kesäkuu 2009