Kohtalokasta

Sairaala haisee. Vuodeosasto, vieraat kiirehtivät pois, suklaalevy ja kukka jäävät omaisen pöydälle. Pihalle tuulee, kukat kukkivat, autot ajavat kuten ennenkin. Poistuva voi huokaista helpotuksesta, sairaala jää yhä kauemmas, turvallisen matkan päähän, vuodeosasto vaippoineen ja vanhusten kaikuvine, alistuneine valituksineen jää kauas.

Minä en poistu. Haluaisin kyllä ajoittain. Imetän vauvaani, nukutan hänet yksityishuoneen vessaan. Hädin tuskin vaunut mahtuvat sinne. Poika hymyilee syödessään. Muskarit, vauvauinnit, seurakunnan kerhot ja leikkipuistot, kaikki sellainen on niin toisarvoista meille. Minulla on hyvä olo, sanoo vauva tai niin kuvittelen. Syöpäkipujen katsominen kehittää yhtä paljon kuin vauvahieronta tai musiikkileikkikoulu, yhtä lailla kuin leikkiminen puistossa, jossa vanhemmat huutavat kyllästyneenä jälkikasvulleen ja hiekkaa heitetään toisen naamaan. Älä heitä sitä hiekkaa sanoo ensimmäinen vanhempi, lopeta sanoo vanhempi kakkonen, kähdetään syömään ärisee kolmonen ja niin edelleen, sitä loppumatonta puistoelämää samoine komentoineen. Lakkaan ajattelemasta vauvani puolesta. Ei se syytä, sanon itselleni, ei se muista. Jos itket, lähdetään pois, nyökkään vauvalle. Luota nyt äitiisi. Hymyilen vinosti, pakko hymyillä keskellä syöpäkipuja ja tuskaa. Etten ruoki pelkoa. Jotenkin se hymy irtoaa, lakoninen puhe, kun luen kirjaa. Katso tässä on murskain, selitän koneista. Murskana taitaa olla moni muukin asia, katselen ikkunasta tammikuista maisemaa. Nyt ei pysty katsomaan totutta silmiin, vaikka totuus on tässä huoneessa.

Sun vauva ei kyllä koskaan itke, toteaa hoitaja hymyillen ohi kulkiessaan. Ihmeellinen vauva. Niin, mutisen surkeana, yritän pitää hiljaisena. Etten häiritse vanhuksia, jotka korisevat letkuissaan. Kuolevan ihmisen huone on täynnä lastenvaunua ja pientä vauvaa. Isäni nukkuu pois, miten sitä sanotaankaan, peitellen itse asiaa. Kipupumppu pumppaa morfiinia. Minä pumppaan vauvalle maitoa. Jos lähden vauvaa syöttämään kohta, kuiskaan isälle. Mene tuonne nurkkaan syöttämään pyytää hän. Ei halua olla yksin. Minun on vaikea katsoa, kun kivut alkavat, kuihtunut ruumis heittelee kivuissa eivätkä ne tunnu loppuvan. Käyn rutisemassa kipulääkkeitä lisää.

Kuinka monta kertaa olen imettänyt tänään, mietin. Poika on ainoa, joka ei pelkää, jokeltaa ja hymyilee, nauttii täysin siemuksin elämästään. Minuakin rauhoittaa imetys, pitää minut koossa. Ymmärrän, etten voi lähteä pois. Poika rauhoittaa kuolevaa. Ethän lähde, kysyy hoitaja, loppu lähestyy, ei monta tuntia. Ettei hänen tarvitse olla ihan yksin, hoitaja toteaa, jatkaa, ei kukaan voi sinulta tätä vaatia pienen vauvan kanssa, itku ei meitä häiritse. Vauvan itku on tervettä, hän jatkaa ja näyttää tarkoittavan sitä. Nyökkään. En lähde pois. On tekopyhää käyttää pikkuvauvaa syynä lähtemiseen, kun itsellä on vaikeaa. Kuolemisen silmiin katsominen on raskasta. Autan häntä syömisessä ja vahdin, ettei putoa sängystä, mangun kipulääkettä vanhanaikaiselta osastonhoitajalta. Neljän tunnin välein jyrisee hän ja katsoo terävästi, painu helvettiin ajattelen minä. Lääkärin silmiin tulee kyynel, kun tulen alkuyöstä isää katsomaan vaunujeni kanssa. Sinä, tuon vauvan kanssa, hän hyrisee ja kiirehtii valkotakki heiluen. Tiedän, että hänelläkin on vauva. Puhelin oli soinut: pyyntö tulla katsomaan keskellä yötä, ajantaju on sairaalta kadonnut, on vain inhimillinen hätä. Imetän ja tulen, lupasin. Vauva torkahtaa heti vaunuihin, olemme valmiustilassa lähtemään koko ajan, kumpikin nukkuu silti hyvin väliajat, minulla on puhelin korvan vieressä ja kaikki valmiina. Muutaman kinoksen päässä on sairaala. Ensiavun ovesta saa mennä sisään. Lääkäri avaa ja menee menojaan. Taisi liikuttua.

Jännitän viime hetkiä.. Miten pysyn itse kasassa ja miten saan vauvan pysymään tyytyväisenä ja hiljaisena, millä sen teen? Poistua en voi, huudattaakaan en voi. Niitä kuuluisia vaihtoehtoja ei tänään ole. Pidän isääni kädestä ja kainalossa on poikani, viimeisellä hetkellä. Tuntui kuitenkin, että hän sai lohtua meistä. Poika jaksaa jokeltaa iloisesti kuoleman hetkellä. Menemme kotiin ja imetän lapseni uneen. Minulla on aikaa valvoa seuraavana yönä.

Loppusanat: todellisuuspohjainen kertomus. Imetys kulkee tässä punaisena lankana, koska osallistuin tällä kirjoituskilpailuun (imetyksen tuki, siellä sivuilla on alkuperäinen tarina, tässä on pieniä eroja siihen verrattuna lauserakenteissa). Tuli mieleen käsitellä aihetta harvinaisesta näkökulmasta, ei kirjoittaakaan sellaista perinteistä imetystarinaa, kuinka ihanaa se on jne. Kun kirjoitin, niin ymmärsin, että imetyksellä oli kuin olikin ratkaiseva merkitys aikoinaan sairaalassa. Pienen vauvan kanssa en olisi pystynyt lähtemään muuten niin helposti, nopeasti ja lyhyillä varoitusajoilla. Enkä olisi kyennyt pitämään vauvani oloa rauhallisena ja tyytyväisenä samalla tavalla viikkoja. Aihe, jolle naureskelin ivallisesti, sai ulottuvuuden, kun kirjoitin. Todella ratkaiseva merkitys meille kolmelle silloin, sairaalle, terveelle ja avuttomalle, me olimme tiimi. Imetys on toki niin iso asia, että siitä kannattaa kirjoittaa normaalinkin kaavan mukaan.

– 8. kesäkuu 2009

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s