Uskotteko te jumalaan?

Pitkä, vaalea tukka kehystää laihan sijaisen kasvoja. Hän on poikkeuksellisen laiha, yllä kapea, pitkä ruskea hame ja oranssi neulepusero. Suuret silmälasit kehystävät pitkää, ohutta kiharapilveä. Hento ja kaunis nainen, vanhat tietäväiset kasvot, syvät juonteet, rotunaisen oloinen. Sellaisen, jolla on sanottavaa. Jos hän puhuisi politiikassa, kaikki kuuntelisivat. Tänään hän on sijainen. Hän on astellut tylsän luokan eteen opettamisen palossa. Minä haluan KESKUSTELLA, hän kimittää epäonnistujan varjo kapeilla harteillaan. Miia katselee miettiväisenä, kun hameen helmat leijailevat, liikehdintä on kuin balettitanssijalla, harkittu, koruton ja kaunis. Tänne ei tulla kuin navettaan, sijainen rääkäisee myöhästyjälle. Navettaan, pohtii Miia mielessään. Nunna, siksi Miia nimeää sijaisen, ei tainnut tietää, että navettaan ei kuka tahansa todellakaan tule. Helpompi uskonnon tunnille on tulla avaamaan dialogia, niin kuin kirjoissa opetetaan, luokka pitää saada keskustelemaan, kommentit irrotetaan vaikka väkisin. Mielessä keikkuu kuva lehmistä, sarvipäistä ja paskan hajusta. Äänistä, jotka kuuluvat, kun lehmät kusevat, lorina, joka kaikuu navetassa, kaikuu alati. Yksi lopettaa, toinen aloittaa. Vaimea mölinä ja vähitellen rauhoittuminen, kun lehmät käyvät makuulle. Lehmän paskaa siivotaan steriilissä navetassa, lypsykoneet surraavat kaupunkilaisile maitoa, herkkävatsaisille yöllä lypsettyä. Sontakone on epäkunnossa… Vähempiarvoisempi paikka kuin uskonnon luokka muka, miten evankeliumi menikään, minne syntyi itse kristinuskon Herra. Miia herää, hätkähtää levottomia ajatuksiaan. Paperi läiskäistään eteen. Nunna on kyllästynyt keskustelun puuttumiseen. Luokka naureskelee äänettömästi, kaikkia hermostuttaa. Sijainen on ensimmäistä kertaa, mikä se luulee olevansa, unohtiko joku kertoa kriittisessä paikassa, mikä merkitys turvallisella ilmapiirillä on vapaalle keskustelulle. Oliko sijainen silloin sairaana vai reputtiko juuri sen ratkaisevan kokeen vai puuttuiko hänen jumalansa peliin juuri nyt?

Jokainen kirjoittaa, millainen on oma henkilökohtainen jumala, kailottaa sijainen. Miia on sokissa. Onko tämä totta, onko oikeasti näin, että tähän on kirjoitettava, mitä ajattelee Jumalasta henkilökohtaisesti? Auta nyt rehtori tai joku, miten kukaan voi vaatia tällaista! Pakotietä ei tunnu olevan, kyllä se Navetta olisi taivas tähän verrattuna. Mitä muut kirjoittavat? Voi jumalauta, mistä muusta aiheesta tahansa! Saksassakaan ei saa puhua natseista kahvipöydässä. Me ollaan lukiossa, aikuisia jo, rikosoikeudellisessa vastuussa ja kaikkea, eikö sen pitäisi näkyä oikeuksinakin. Miia rauhoittelee itseään. Hän ei kiroile. Tämä menee yli. Lyijykynän pää pyörii kädessä. Nyt jumala, jos olet olemassa, auta. Nosta sijainen taivaaseen hetkeksi, pilven päälle jäähtymään paatoksestaan! Hameen helmat viuhuvat, sijainen on tyytyväinen itseensä, syvän juonteikas hymy kasvoilla, hän odottaa. Mikä on hänen tavoitteensa, onkohan hänellä omasta mielestään armolllinen suhtautuminen, joku taisi puhua armosta joskus kristinuskon yhteydessä… Keskustelemme lapuista, takana kuuluu nuoren miehen kysymys toverilleen, mikä ton akan nimi oli. Pirkko Pyysalo vai mikä? Naurun pyrskähdyksiä taustalla, kukaan ei muista. Joku pihlaja se oli tai koivu, loppuosa mäki tai niemi. Miia on taas ajatuksissaan, katselee sijaista. Se on jotenkin kauniin, herkän oloinen, miksi se tekee näin, pitkä, ohut varpu koko ihminen. Hulluko se on, voiko numero pudota, jos ei halua kertoa jumalastaan. Jos kertoo väärin? Onko vittu väärin, jos on eri mieltä Jumalasta Pirkko Pyysalon kanssa? Miia ahdistuu, huomaa kiroilevansa. Uskonnon tunnilla, jos Jumala onkin hollilla, jos se kyttää. Jos Koivu tai Mäki on sen lähettilä. Enkeli! Siltä sijainen näyttää. Miia ei ole rohkea. Hän haluaisi vastustaa. Hän haluaisi kysyä suureen ääneen, vaaditaanko lukion opetussuunnitelmassa todellakin uskonnon kohdalla, että on myönnettävä henkilökohtainen uskonsa tai uskomattomuutensa. Saako uskoa puihin? Tuomarina Pirkko Pyysalo. Menikö oikein vai väärin, oliko tarpeeksi anteeksiantoa ja sopivasti tuomiota?

Pirkko Pyysalo lukee kommentteja. Tämä ei ole kristinuskon jumala, hän sanoo toisinaan lukiessaan. Miian kommentin kohdalla tulee hiljaisuus, kukaan ei ymmärrä sitä, hätäistä kommenttia sinne päin. Tunti loppuu. Nunnasijainen hermostuu, kun reppuja pakataan liian aikaisin. Missään en ole tällaista nähnyt, hän marisee laput käsissään. Jumalakuvat eli oppilaat valuvat ohi, opettajalla on kädessään lukioluokan jumalakuvat, kolmekymmentä lappua. Pirkko Pyysalo on astunut lupaa kysymättä jokaisen henkiseen navettaan.

Ulkona on kaunista. Miia odottaa bussia. Hetken kuluttua sijainen tulee ulos, nyt kasvoilla on hymy, tukka heiluu tuulessa vaaleana pilvenä. Auto kaartaa häntä hakemaan. Tänne on tullut kesä, sijainen hymyilee ääneen. Ihan selkeästi rakastunut.

– 14. kesäkuu 2009