Paskamaha

Istun bussissa, poski kiinni ikkunassa. Yskittää, katson kellosta, koska uskaltaa taas pitää ääntä. Tiedän, että pojat alkavat pilkata minua. Kukaan ei usko, että kotona ei yskittänyt. Heti, kun astuin bussin kuivaan ilmaan ulkoa, se alkoi. Joku iso poika sanoi jo kaverilleen, että olisi tuokin jäänyt kotiin tuollaisen yskän kanssa. Hän olisi ainakin jäänyt, pinko ei uskalla, pakko päästä kipeänä kouluun. Huolestuin penkissäni, minulle nauretaan ja veli ilkkuu kotona koko illan opittuja värssyjä bussista. Paluumatkakin edessä vielä, kestä, kestä, älä yski. Työnnän poskeni tiiviimmin kylmään ikkunaan ja tuijotan ulos, ihan kuin en kuulisi mitään.. Nyt on tärkeintä olla huomaamaton. Älä yski, on ainoa ajatukseni ja kylmä ikkuna antaa hienovaraista tukeaan. Kylmyys hillitsee pakottavaa yskän ärsytystä, olisipa mynthonia. Jalkojeni juuressa on sotkettu reppu, kai sekin kuuluu murrosikään, ajattelen pikkuvanhasti, jonkun toisen vaan, omani ei sitää kaipaa, ilkeilyä tai tavaroiden sotkemista. Kun saisi olla rauhassa, se riittää.

Paskamaha tuli kyytiin. Salaa tunnen häpeää siitä, että pelastuin. Takapenkillä alkoi naureskelu, joku kohta huusikin jotain. Lihava tyttö ei kuullut. Kaivoi mandariinin esiin ja alkoi kuoria. Tuoksu levisi autoon. Tirskuminen alkoi. Heti rupesi läski syömään. Käsin kosketeltava ajatus, ei tuokaan voi ikinä olla syömättä, maha roikkuu seuraavan penkin selkänojassa kiinni ja posket täyttävät koko naaman, silmät on kaksi hassua pistettä. Haju sen kuin levisi, kohta tyttö avasi suklaapatukan, rapinaa, joka suorastaan räjähti bussissa, rapiseva ääni sai valtavat mittasuhteet, peitti nopean kuivan yskäisyni. Jollain pojista oli asiaa, kysyi sanakokeista, toista oksetti sitruksen oranssi lemu, makeankirpeä kaikkialle leviävä haju. Tyttö oli ajatuksissaan eikä kuullut. Paskamaha! Huutaja oli lyhytkasvuinen, jämeräleukainen poika. Se oli pakotettu muuttamaan kaupungista maalle. Vieläkin se luuli olevansa parempi kuin muut. Oli pelannut jääkiekkoa kaupungissa, kukaan ei nauranut pituudelle tai lapioleualle. Tiedettiinhän se, kaveri oli hyvä jääkiekossa ja kovat nyrkit muutenkin. Liikkui oikeissa piireissä. Paskamahalle naurettiin. Lapioleukapojan keksintö, kyseinen haukkumanimi olikin. Lihava tyttö havahtui ja vastasi. Pojat virnuilivat, tuntee nimensä sentään. Ilkeää, tyhjäpäistä, murrosikäisten naurua.

Olen yskimättä. Olen poissa keskipisteestä. Hän lunasti paikan. Siksi, että oli lihava, paskamaha. Pitkä ruskea tukka roikkui valtoimenaan, kehystäen pyöreitä, turpeita kasvoja, tyttö mässytti aamupalaansa. Puhui kovalla äänellä vieruskaverilleen ja jutteli takapenkin poikien kanssa heidän typerällä kielellään. Oli kuin ei olisikaan. Koko ikänsä häntä oli kai pilkattu lihavuudesta, aina vain parempia haukkumanimiä, mitä loukkaavampi sen parempi. Tuskin ihrakasaan mikään uppoaisi kuitenkaan. Sen takia oli hänenkin äänensä koventunut, silmistä se näkyi, väkisin tehtyä kovuutta, että selviäisi päivästä päivään, pitkät peruskoulun vuodet ja kirotut bussimatkat. Sama kuin huutajapojalla, silmät kertoivat turhasta uhosta. Lihavan tytön silmistä kuvastui verhottu kipu. Ei sitä kukaan huomaa, ei alistunut uhri itsekään. Toinen alistunut, tällä kertaa poika astui bussiin, tänään on hänelle hyvä päivä, takapenkin kuninkaat juttelevat hänelle. Nokkimajärjestys on tarkka kuin jossain vitun kanalassa, ajattelen ärsyyntyneenä.

Vuoden päästä koulurepussa on viinapullo. Paskamahalla. Ambulanssi vie sairaalaan. Monia kertoja, ihme kun se ei usko jo, supatellaan. Tappaa tuota menoa itsensä. Ei se rauhoitu, tuumii yskästä parantunut itsekseen. Sillä on paha olo. Viinajutut säälittävät eikä niitä jaksaisi kuunnella päivästä päivään. Tuohon vaivaan ei auta yskänlääke eikä ruotsinnelonen. Tai auttaa se vähän, äänekäs pilkkaaminen on loppunut, ikätoverit häviävät koulusta, kun hän kertaa luokkansa. Vanhojen päivillä tanssipari jää haaveeksi, omatekoisessa puvussaan hän istuu seinäkukkasena, kunnes järjestäjät huomaavat auttaa hädästä. Haava paranee hiljalleen. Ylioppilasjuhlissa tukka on lyhentynyt ja vyötärö kaventunut. Arpi kuultaa silti niille, jotka näkevät, joilla on oikeat silmät. Ylioppilastodistuksen riveillä ilkkuu vieläkin paskamaha. Peikkoja menneisyydestä, nyt jo vaienneita, mutta tehtävänsä tehneenä. Kyllä elämä jo hymyilee, seuraava lihava lapsi istuu jo bussissa omaa vuoroaan.

Loppusanat: tämäkin juttu pohjautuu todellisuuteen, on ollut olemassa pilkattu, lihava tyttö, joka ei siis ole kirjoittaja. ”Paskamaha”-haukkumanimi on totta ja jollain tapaa harvinaisen loukkaava nimittelysana onkin, agraariyhteiskunnan peruja… Hän sieti paljon päästäkseen piireihin, tänä päivänä asiat ovat toivottavasti hyvin hänellä.

– 15. kesäkuu 2009

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s