Ärrävikainen on hiljaa. Luulee kuolevansa. Ärrävikainen itkee äänettömästi. Kukaan ei huomaa pienen lapsen hätää. Kuivat, näkymättömät kyyneleet putoilevat.  Sinä et kuiskaa, vaatii opettaja. Se on uskottava. Pappi tulee, saa tietää, pelastaa ja käännyttää. Ärrävikainen pelkää, enkelit vievät, iso valkoinen enkeli, joka jaksaa kaataa puita, jonka viha on suuri. Pappi kuulee ja se on ärrävikaisen syy.

Koulussa oli kirjoitettu aine. Ärrävikainen piti lähetyspiireistä. Opettaja otti aineen. Lue ääneen, hän vaati. Hirvi on poro. Opettaja luki aineen juhlassa, nauroi. Aikuiset nauroivat. Koulu nauroi. Luuli hirveä poroksi. Nyt tämäkin vietiin pois, tarina lähetyspiireistä. Lauletaan, syödään kakkua, ärrävikainen söi mukana. Uskovainen! Jeesus! Ärrävikainen tykkää Jeesuksesta, kirjoittaa Jumalasta.  Hirvi on poro. Vanha haava aukesi valuvaksi. Tuskainen olo, ei osannut taaskaan peittää sanoja. Opettaja otti aineen eikä antanut pois. Taas luettiin juhlassa. Kermakakku on valkoista, päällä kiiviä ja mandariinia. Illalla saa ottaa ja ärrävikaisen  huone on pakastimen vieressä. Aikuiset laulavat ja joku tuo uudet polvisukat lahjaksi. Taputtaa päälakeen. Ei ärrävikainen oikeasti tykkää Jumalasta, vaikka rukoilee vessan lattialla. Pappi tulee joulujuhlaan ja saa tietää, että ärrävikainen uskoo Jumalaan. Lumi narskuu kengissä. Eikä salaisuutta enää ole. Uskovainen, uskovainen, täysi uskovainen!

Ärrävikaisen sydäntä ei aika paranna. Ihmisiä on paljon. Ärävikainen alistuu ja lukee kovalla äänellä. Pappi istuu eturivissä. Se on kastanut ärrävikaisen. Matkalla lähetysmyyjäisiin, ettei kahdesti tarvitse ajaa syrjäkylään. Matkan varrella oli talo, lypsyn jälkeen kastettiin, navetan haju oli saunottu pois. Lähetyspiiriläiset lauloivat, ärrävikainen kuunteli, kakua syötiin. Kehuttiin lasta, hyvä kirjoittamaan. Nyt se täytyy sanoa kovaan ääneen, että tykkää lähetyspiireistä. Lihava opettaja vahtii lasta, ettei pakene. Pappi hymyilee lempeästi. Kengät ovat uudet. Ärrävikainen ei kirjoita enää.

Ylioppilasaineessa oli täydet pisteet.

 

 

 

Tässä tarinassa on jonkin verran todellisuuspohjaa. Olen ollut alakoulussa kova kirjoittamaan aineita, niitä sitten piti lukea ääneen, ja joitain juhlissa, jotka pienessä kylässä olivat koko kylän juhlia. Lapsen näkökulmasta muistan, että jos oli lipsauttanut jotain yksityistä aineeseen, niin joskus se oli vaikeaa, ne aineet vaan otettiin haltuun ja ei paljon tekijänoikeuksia kyselty… Hirvi on poro on esimerkiksi totta, se oli joku  Lapin leirikoulusta kirjoitettu aine, sitä luettiin ja julkaistiin koulun lehdessä. Olin sekoittanut hirven ja poron,  niinkin pieni asia jäi mieleen, että opettaja ei toki voinut kertoa asiaa etukäteen vaan nolasi minut jossain tapahtumassa, heh heh kyllä ne poroja taisi olla kuitenkin ja kuulijoilla oli hauskaa… Taisin tuon tapauksen jälkeen lyhentääkin aineitani jonkin aikaa ja hillitä mielikuvitustani.

Tuo lähetyspiirijuttukin on totta siinä mielessä, että meillä, maalaistalossa syrjäkylässä, oli sellaisia (harvoin ja hiipuivat kyllä pois), ja niihin todella kuuluivat kermakakut sitten kahvilla, ne olivat enemmänkin sosiaalinen tapahtuma. Taisin ekaluokalaisena kirjoittaa jotain niistä aineeseen, minullehan ne olivat hauskoja tapahtumia,  jouduin  lukemaan joulujuhlassa. Muistan hirveän tunteen, kun vasta myöhemmin ymmärsin tämän ”uskovaisteeman”, ja sen että pakko lukea kovaan ääneen jossain isossa juhlassa. Jäihän näistä lukemisista toki hyviäkin muistoja. Opetus olkoon, että lapsia ei saa nolata, vaikka porot ja hirvet menevät iloisesti sekaisin…

 

 

SUSI

Eräänä päivänä Maria näki kuolleita vasikoita,

susi oli vienyt.

Nälkäänsä se taisi viedä,

hän sanoi varovasti.

Kaikki hymähtelivät lapselle,

se juoksuttaa niitä henkihieverissä yöllä

voi viedä koiriakin.

Maria sai katsoa, kun poliisit tulivat:

kärpäset lentelivät ruhojen silmien ympärillä.

Maria mietti, miltä vasikoista oli mahtanut tuntua,

eikä kukaan kuullut niiden huutoa.

Susi oli vaaninut niitä kauan

hyökännyt sitten niitten kimppuun ensin  henkihieveriin juoksutettuaan

Sitten se oli purrut kaulaan ja jättänyt saaliinsa siihen kauhistuneine silmineen,

ampua se pitäisi sanoi vanharouva.

Poliisi hyssytteli ja sanoi, tiedätte itse mitä teette, mutta hiljaa.

Olikohan se vanha ja vammainen mietti Maria.

Se on niin ilkeetä, kun se kiduttaa niitä, miksei tapa suoraan ja kerrasta kiduttamatta

sanoi joku tuomitsevasti.

Marian tuli paha mieli suden puolesta

eläinhän se on

vasikat olivat jo mennyttä, mutta lammasta hän ei antaisi,

papereita täytettiin korvauksen takia.

Kuollut vasikka tuli uniin.

Ihminen on se,joka kiduttaa kauan ja tarkoituksella

eikä tee sitä nälkäänsä tai lihaa itselleen valmistaakseen niin kuin kissa,

lohdutti viisas aikuinen.

Ei kannnata liikaa surra

susi menee menojaan

ei se paha ole.

Maria katselee ikkunasta ja toivoo

mene jo susi,

mene kauas erämaahan sinne minne sinä kuulut

vanha susi tekee kuolemaa omassa rauhassaan vasikan verta mahassaan.

 

 

No niin, tähän pomppasi jälleen tällainen tositarinarunonen. Olen tosiaan joskus lapsena ollut katsomassa suden tappamia vasikoitamme ja se jäi mieleen, kuten myös poliisit, jotka kävivät asiaa toteamassa. Pitää paikkansa myös, että pienessä kylässä poliiisi antoi hiljaisen hyväksyntänsä suden lopettamiselle, jos vielä tulee paikalle. On melkein kolmekymmentä vuotta sitten tapahtunut asia tämä eli kaikki saanevat synnin päästön. Eikä sitä sutta saatu kiinni. Kuolleet vasikatkin kuuluvat siis lapsuuteni kuvastoon. Muistan miettineeni niitä, miten ne kärsivät, mutta muistan myös miettineeni sutta. Lapsena minua ärsytti kissojen syyllistäminen siitä, että juoksuttavat hiiriä, koska sekin liittyy käsittääkseni ”lihan kypsyttämiseen” stressaamalla hiirtä, ja todellakin ihminenen on se, joka kiduttaa tietoisesti, ei eläin. Kaikkea sitä aikanaan on tullut mietittyä… Tämänkin jutun tapahtumien aikana olen muistaakseni ollut alle kouluikäinen.

 

 

 

 

 

– Jos on saanut sakot  eikä halua maksaa, niin mitä pitää tehdä?

– Pakko ne on maksaa

– Jos lähtee karkuun ja ajaa oikein lujaa?

– Poliisit saa aina kiinni.

– Jos menis metsään piiloon, niin tulisko ne sinne?

– Tulis

– Jos menis Israeliin Aatamin ja Eevan haudalle

– Poliisit tulis sinnekin.

– No jos hyppäis järveen ja kuolis, niin kuka sitten maksais?

– Sitten ei maksaisi kukaan.

 

Loppusanat: tämä keskustelu oli pitkä ja olen käynyt sen kummisetäni kanssa ehkä viisivuotiaana. Muistan,

että oli vaikeaa hyväksyä loppuratkaisua, oli moraalisesti väärin, että sakkoa ei maksa kukaan.

 

MINÄ EN HALUA KUOLLA IKINÄ

 

– Miltä kuoleminen tuntuu?

– No ei se oikeastaan tunnu mitään.

– Miltä se tuntuu oikeasti?

– Vähän samalta kai kun nukkuminen, sitä vaan laittaa silmänsä kiinni, ja sitten ei avaakaan niitä eikä näe unia. Se on sellaista, että ei herää enää. En minä usko, että se tuntuu miltään sitten kun on kuollut.

 

• Minä en sitten halua kuolla
• Niin, minä ymmärrän
• En koskaan. Minä en halua kuolla koskaan
• Juu. Ei sinun ainakaan pitkään aikaan tarvitse kuolla.
• Tai ei koskaan
• No joo.
• Minä tulen sitten katsomaan sinua, kun sinä kuolet
• No kiva, tule vaan
• Minä haluan nähdä, oletko sinä noussut sieltä ylös sitten, niin kuin se täti väitti kerhossa
• Niin
• Vaikka minä en tykkääkään sinusta, niin minulle tulee hirveä ikävä sitten sitten kuin sinä kuolet
• Joo. No onneksi sinä olet sitten jo iso mies. Siihen menee vielä pitkään, että minäkin kuolen. Jos elän vaikka satavuotiaaksi. Aika moni elää ylikin satavuotiaaksi. Aikuisena sen kestää paremmin, että oma äiti tai isä kuolee.Yleensä sitä kuollaan vanhana. Voi sitä nuorenakin kuolla, mutta se on harvinaista.
•  Minäkin haluan elää satavuotiaaksi, mutta minä en halua kuolla sittenkään.

– Juu. Semmoinen juttu siinä on, että ihminen on rakennettu niin, että sitten kun on oikein vanha, ei enää pelkää kuolemaa. Joku vanha ihminen voi jopa toivoa, että saisi kuolla. Vanhana voi olla sellainen olo, että ei oikein jaksa elää enää, jos on vaikka väsynyt ja sairas. Ja kun katsotaan vanhoja ihmisiä, ne ovat monesti tosi onnellisia, oletko huomannut. Vanhat ihmiset nauravat ja hymyilevät paljon. Me nuoret pelkäämme kuolemaa, mutta sitten kun meistä tulee vanhoja, niin mekin opimme olemaan pelkäämättä. Vanhat ihmiset ymmärtävät paremmin, niistä tulee niin viisaita.  Ne on ehtineet niin paljon, että se ei ole yhtä surullista enää. Vanhana sitä toivoo, että lapset ja aikuiset ei olisi surullisia, vaikka sitä kuolisi. Täällä ollaan vähän kuin vuorotellen ja vanhana sitä ymmärtää, että on uusien ihmisten vuoro. Mutta ei meidän sitä vielä tarvitse miettiä, on aika hyvä, jos ei liikoja murehdi ja mieti sitä asiaa. Sitä voi, ja kannattaa, miettiä sitten enemmän, kun se kuolema on oikeasti lähempänä,  sitten on jo vanha ja se on helpompaa eikä enää niin surullista. Sinulla on melkein sata vuotta aikaa tehdä muita asioita.

– Joo, ja minä en aio ikinä mennä Australiaan

– Ai jaa, miksi et?

– Siellä on eniten niitä myrkyllisiä eläimiä, minä aion elää pitempään ja varon sen takia myrkkykäärmeitä ja muita tappavan myrkyllisiä.

– Juu ja autossa kannattaa pitää turvavyötä vai mitä äläkä juokse tielle

– ja veneessä  täytyy pitää pelastusliivejä

 

(älä aja ylinopeutta, pidä aina turvaväli, älä juo koskaan tolkuttomasti viinaa tai polta tupakkaa varsinkaan vuoteessa, äläkä kohtaa vääriä ihmisiä, älä hyppää tuntemattomasta paikasta järveen, syö terveellisesti ja liiku, pidä kypärää, kun pyöräilet,  älä käytä huumeita jne. tähän listaan voisi lisätä äiti mielessään, tätä listaa varmaan joskus tarvitaan)

 

 

 

Tämä tarina on yllätys, yllätys, todellisuuspohjainen. Vanhempi poikani mietti joskus 3-5 vuotiaana aika paljonkin kuolemaan liittyyviä asioita. Kerran oli seurakunnan täti puhunut  niin, että lapselle tuli  todellienn huoli kuolemastaan ja tämän asian käsittely, että noustaanko sieltä haudasta sitten tosissaan.  Hän lupasi tulla katsomaan sitten kun minä siellä haudassa olen, että nousenko sieltä vai en. Hän oikein itki, kun mietti, kuinka ikävä hänelle tulee. Tuo vanhusjuttu toimi hänen kohdallaan, ehkä vähän totuutta kaunistellenkin, rauhoitti häntä.  Australiaan ei tosiaan olla menossa eikä syödä kärpässieniäkään.

Itse muistan uskoneeni lapsena mummon opetusten mukaan Jumalaan ja rukoilin itselleni aina tuollaiset 120 vuotta vaatimattomasti elinikää, joskus tyydyin 117-118 vuoteen, kaava oli kuitenkin aina se, että minulle eniten elinvuosia, ja sitten isä ja äiti saivat vähän vähemmän ja veljet pari vuotta vähemmän taas. Kaikki kuitenkin yli sata vuotta. Tässä kai pelasi sellainen logiikka, että ei liikaa saa pyytää eikä kaikille anneta sitä maksimia kuitenkaan, minulla oli moraalinen oikeus saada eniten ilmeisesti, kun kerran rukoilin ja asiaa hoidin… Olen ollut sellainen viisivuotias varmaan.