– Niin, hetkinen, palataan kohta tähän. Mistä halusitte puhua, anteeksi en kuullut, olen vähän kiireinen?

– Siitä, että olen huono.

– Olette huono? Kuulkaa, miksi puhutte tällaisia minulle, hyvä ystävä.

– Kun minulla on niin paha olla.

– Hmmm, tuota, onko teillä kauan ollut paha olla?

– Koko elämäni .

– Älkää nyt, kai te olette onnellinenkin ollut.

– En ole.

– Ette koskaan?

– En.

– Miksi luulette, että olette huono?

– Tiedän sen.

– Kuulkaa, minä en ole psykologi, oletteko hakeneet apua, terapiaa tai sellaista. Nykyään on muodikastakin käydä terapiassa. Puhuisitte siellä. Minä olen ventovieras ihminen ilman koulutusta, en minä osaa auttaa ja oikeastaan olin juuri lähdössä. Älkää nyt itkekö. Puhutaan sitten! Niin, kertokaa minulle nyt. Mitä tarkoitatte? Yksityiskohtia, puhukaa niistä, haluan, että tarkennatte. Ei kukaan ole huono kaikessa. Epäonnistumisia, niitä sattuu, ja ne ovat elämää. Tiedättehän? Ei voi onnistua aina! Älkää vaietko. Sanokaa nyt yksi asia huono, missä olette epäonnistunut.

– Minä olen epäonnistunut kaikessa. Olen ruma, inhottava, paha ja pelkkää saastaa.

– Mutta mitä te olette tehneet?

– En mitään. Siinähän se onkin, en ole koskaan tehnyt mitään.

– Kai te olette kouluja käyneet.

– Olen, mutta se oli turhaa.

– Ettekö pärjänneet?

– Pärjäsin kiitettävästi. Opettajat pitivät minusta. Eivät tienneet totutta.

– Miksi te olisitte huonompi kuin muut, sanokaahan nyt hyvä mies?

 

Kasvot kurtistuvat ja huokaisu on hädin tuskin kuultava.

 

– Se on alkanut jo kun synnyin.

– Voi,  te liioittelette. Oletteko olleet yksinäinen, harrastitteko mitään?

– Harrastin soittamista, urheilua, näyttelemistä, kirjallisuutta…

– Varjelkoon, hienoa! Tehän olette ehtineet vaikka mitä nuorella iällä, miksi ihmeessä lopetitte?

– He eivät huomanneet, kuinka huono olin, pääsin eteenpäin, aina uusia saavutuksia. Kukaan ei huomannut eikä välittänyt, millainen todella olin. Siksi tein sen itse. Lopetin kaiken. Aloin kertoa ihmisille totuuden. Sen, että minusta ei ole mihinkään, sisälläni ei ole mitään hyvää.

– Koska te tuon aloititte?

– Jo nuorena.

– Oletteko koko elämänne pitäneet itseänne surkeana?

– Olen.

– Ettekö aio muuttaa asennettanne?

– En.

– Kerrotteko kaikille saman kuin minulle?

–  Kyllä, mutta kukaan ei kuuntele, kavahtavat ja lähtevät pois ja toivovat etteivät koskaan enää kohtaa minua.

– Käyttekö töissä?

– Kyllä. Olen esimies.

– Niin, pidetäänkö teitä sielläkin huonona.

– Ei.

– Onko teillä perhettä?

– On vaimo ja kaksi lasta, koira

– Oletteko onnellinen heidän kanssaan?

– Kyllä, mutta en ansaitse sellaista.

– Kuinka niin, oletteko väkivaltainen tai juotteko?

– En.

– Käytättekö huumeita?

– En

– Ylivelkaantunut?

– Ei

– Mksi sitten haluatte hylätä  heidät?

– Minä pilaan heidän elämänsä.

– Ovatko he sitä mieltä?

– Eivat. Mutta minä olen.

– Kuka ihme on sanonut teille, että olette huono? Onko teillä ollut onneton lapsuus?

– Ei, sain kaiken, mitä halusin.

– En ymmärrä teitä, eikö perheenne lohduta.

– Ei.

– Saatteko työstänne mitään irti, entä uusi harrastus?

– Ei auta mikään, olo on vain niin paha.

– Nyt bussi lähtee, miksi olette juuri täällä.

– Haluan katsoa, kun onnelliset ihmiset lähtevät johonkin. Tavalliset ihmiset, normaalit. Haluan nähdä, kun he lähtevät ja tulevat. Heillä on elämänsä, ei minulla. En pilaa mitään tällä, koska ihmiset pääsevät pois luotani ripeästi. Perheeni ei näe minua, työkaverini saavat olla rauhassa.

– Kuulkaa, miksi ihmeessä te olette mielestänne noin huono, sanokaa minulle. Haluan tietää!

– Bussinne lähtee.

– Ei se mitään. Kertokaa nyt, haluan tietää. Antaa bussien mennä. Olen kiinnostunut teistä. Teillä on kaikkea, mikä ihme teitä riivaa. Miksi ette anna kenenkään lohduttaa teitä? Miksi ette katsele maailmaa avoimin silmin? Miksi ihannoitte noita idiootteja, jotka hakkaavat vaimojaan ja juovat viinaa kotona? Mikä teissä on huonompaa kuin kaikissa muissa?

– Se, että olen olemassa.

– Lopettakaa nyt, kaikki mke olemme samassa veneessä. Kuulkaa, lähtekää kanssani matkalle, jos perheenne antaa luvan. Matkustetaan yhdessä tuolla kirotulla bussilla, vaikka maailman ääriin. Katsellaan noita ihmisiä. Lähtekää kanssani. Minä sanon teille, olkaa niin huono kuin pystytte. Minun seurassani saatte olla vätys, älkää tehkö mitään oikein! Niin juuri, olkaa surkea sontakasa, mutta eläkää tänään nauttien sontakasan sontaista elämää. Rypekää niin paljon kuin haluatte. Kärsikää niin paljon kuin pystytte.

 

Mies hiljenee. Silmät alkavat loistaa. Kädet puristuvat kiinni ja auki yhä uudestaan. Tippa putoaa silmäkulmasta karhealle poskelle. Hengitys salpautuu ja sydän hakkaa. Hän itkee hysteerisesti linja-autoasemalla, enemmän kuin itkua, se on huutoa, tukahdutettua,  jo kauan sisällä ollutta tuskaa. Paksut sormet vapisevat, kynnenaluset ovat mustat. Kynnet ovat syödyt kauan sitten jo.

 

– Minä, saanko tosiaan… Annatteko luvan? En usko tätä. Saanko todella olla teidän kanssanne? Yhden päivän. Tästä hetkestä alkaen. Kello on varttia vaille kaksi. Soitan työpaikalle. Soitan perheelle. Järjestän kaiken hetkessä. Täynnä tarmoa hän juoksee sisälle soittamaan.

 

Eikä palaa enää koskaan. Aikansa odotettuaan, auttaja poistuu, nousee bussiin ja katselee ikkunasta ohikiitäviä maisemia, kuuntelee puheensorinaa. Eikä kenelläkään ole mitään sanottavaa täpötäydessä bussissa.