MISTÄ NOIN IHANIA POIKIA TULEE

– mistä noin ihania poikia tulee? (isi)

– no, minä olen ainakin syntynyt äitini vatsasta. (nelivuotias)

 

– anteeksi kun pieraisin (yläkerrassa leikkivä nelivuotias ystävällisesti huutaa)

– anteeksi, kun pieraisin taas, Vahingossa. nelivuotias jatkaa myöhemmin.

 

– minä olen kerran nähnyt sokean ja kuuron ihmisen ja lisäksi sillä oli monta tautia. (nelivuotias)

– ai jaa, no mitä sellainen ihminen sitten tekee? (äiti)

– no se oli Rauhassa vaan. (nelivuotias)

– hyvä, ettei riehunut… (äiti)

 

Nelivuotias on vähän kipeä  flunssan ja kurkkukivun takia  sekä äitikin ollut paljon iltavuoroissa, ja nelivuotias kertookin empatian toivossa äidille, että hänellä on ”pipi” sormessa. Kipu tuntuu tosin sattumalta Toisessa kädessä. Yhteisymmärryksessä puhallamme hartaasti.

KERTOMUS LYHYT JA HUONO, HUONOHKO JA MAAILMAN PARAS ITSE ASIASSA

 

  piirretty kuva  aukeaa jo  sanoiksi:
  seikkailu
  kastemadosta.
  ensimmäinen päivä  oli silloin  koulussa.
  korvaan sattui yöllä.
  ja polveen päivällä.
  Paloauto ja patsas
 ( jos patsas osaisi kävellä, mitä sitten tapahtuisi ja kuka sen löytäisi.)
  kertoa lopulta kaikille sorsasta ja dinosauruksesta.
  talven tulosta,  koska se loppuu
  kavereista ja yksinäisyydestä,  polttavalla yyllä
  aikuisista ennen kaikkea
  salaisuuksia, niistäkin joita ei saisi tietää koskaan
  traktorin pyörä ja leikkuupuimuri
  kiusaamisesta, mutta  yhä äänettömästi hys hys
  uiminen kylmässä vedessä ja hyppy korkealta
  paha olo ja lemmikkieläin
  joulupukille toive
  sinusta, mutta ei  EI EI  EI  sittenkään…
  Ei koskaan.

Möttönen

Möttösen koira ulvoo

isäntänsä  surua

Möttönen itkee miehenitkua

Tähdet loistavat taivaalla

Kuu valaisee Möttösenkin pihaa

Välillä valot sammuvat pirtissä
Koiran on saatava levätä
Kun ei minulla muita ole
Sanoo Möttönen  anteeksi pyytäen koiralleen.
Möttösen koira tepastelee narussaan
Istuu lumihankeen ja katsoo  isäntäänsä
Taasko sinä haluat sisään, tuhahtaa Möttönen
Heltyy koiralleen
Sisällä on punasiniraidallinen maton jäännös, jonka Möttösen koira puri pentuna  riekaleiksi
En minä enää siitä vihoittele lupaa Möttönen
Uskollisesti  koira kuuntelee
Yöllä se nukkuu untaan Möttösen vieressä
Millä sitä  surua mitataan
Kysyy Möttönen ja jää vastausta vaille
Kun ei minulla muita ole
Sanoo   Möttönen anteeksi pyytäen koiralleen

Hyvää ystävänpäivää

(kaikki te, jotka ette saa korttia minulta, lukekaa tätä blogia, ja riemuitkaa tästä huomion osoituksesta).

 

Nononono nyt meni vähän kriittiseksi, mutta olen parantanut Melkein tapani, ja olen jo Melkein ostanut pari korttiakin… Olen myös Melkein ystävällinen kaikille.  Joka tapauksessa ihmiset tarvitsevat Ystäviä. Blogin lukijoille toivotan aidosti (kaikille muille epäaidosti, hymiö kirjallisena)

YSTÄVÄNPÄIVÄN HENKEÄ

– hei, voisitko olla vähän hiljempaa (kymmenenvuotias pelaamassa, nelivuotias vieressä auttamassa)

–  Toki voin olla (nelivuotias)

– kohta, KOHTA voin olla VÄHÄN hiljempaa. (nelivuotias täsmentää)

– voisitko keksiä mulle jonkin vaikean englannin kielisen sanan (nelivuotias)

– vaihtoehtoja, vaihtoehtoja, vaihtoehtoja (kymmenenvuotias)

– ei, ei noista mikään ollut tarpeeksi vaikea (nelivuotias)

– äiti, ei veli tai isi keksinyt yhtään tarpeeksi vaikeaa (elämän kolhima nelivuotias)

 

– äiti, mitä kohtia muistat äsken kertomastani tarinasta

– tuota noin, hmmm. Se oli kyllä pitkä ja paljon asiaa. Mielenkiintoinen.

-mutta mitä KOHTIA muistat

– no joo tuota noin

(äiti taitaa lopettaa pedagogisen otteensa tälläkin saralla, ”mitä muistat äsken koetusta”-tyyppiset kalahtavat omaan nilkkaan raskaasti  näemmä)

 

– onks vastauksii? (nelivuotias kysyi muuten vaan ohi mennessään)

– ei hirveesti (äiti)

 

– voisitteko opettaa mut kiroilemaan? (nelivuotias)

– kelpaako voi traktorin peräkärry  tai voi nenä? (vanhemmat)

 

– jos näet painajaisia, niin Älä hermostu

opasti nelivuotias isoveljeä

 

 

– miksi sinä halusit kasvaa? (nelivuotias)

– no ei ollut oikein vaihtoehtoja, ensin olin vauva, ja siitä sitten lapsi jne, niin sitä vaan asiat menee…

– minä haluaisin olla aina yksitoistavuotias  (isoveli taustalla, elämä taitaa olla aika huoletonta siis, isoveli ei ole vielä yksitoista, mutta se päivä häämöttää. Mukavaa, jos lapsuus on mukavaa. Isoveli jatkoi vielä, että eikös lapsuus ole elämän parasta aikaa…)

 

– onko totta, että on sellaisia sairauksia, johon voi kuolla ilman uimista ja rokotusta (nelivuotias)

–  On. Sen takia rokotetaan. Jaa uimista, tuota noin

– niin, uiminen auttaa sairauksiin.

– no joo kyllä tavallaan.

– Minusta on hyvä, että minut on rokotettu (nelivuotias)

– oletko katsonut ”olipa kerran elämää?” (äiti)

– olen. (nelivuotias)

 

 

– mitä kaikkia legendaarisia pokemoneja on olemassa? (nelivuotias)

 

 

nelivuotiaan mielestä vesi on sinistä, kymmenvuotiaan mielestä kirkasta:

– etkö tiedä, että vesi on sinistä?

– se on kirkasta.

– Tollo!  (nelivuotias)

– Ehkä tollo, mutta oikeassa (kymmenenvuotias)

– me nähtiin äsken jotain sinistä ja märkää, mitä se sitten oli vai!

( nelivuotiaan argumentointia, kymmenvuotiaan tyylillä)

 

Äiti lukee sattumalta Haitula-runoa nelivuotiaalle, kymmenvuotias valpastuu ja toteaa, ” meidän koulussa kävi  joskus puhumassa toi, joka on tuon runon kirjoittanut.”   Kääk, hän ei ole puhunut mitään asiasta. Kymmenenvuotias muisti kuitenkin ohjeen: lukekaa ja kirjoittakaa paljon.

Täytyy arvostaa Kirsi Kunnasta, kun hän jaksaa kouluissa käydä. En tiedä, käykö paljon vai vähän, mutta joka tapauksessa…

Paskamaha

Tähän blogiin löydetään silloin tällöin tällä, suomen kielen kermaan,   kielen kauneutta  ansiokkaasti osoittavalla,  ”hakusanalla.” Naureskelen sitä joskus, tuo ei ole sitä  ihan tavallisinta yleiskieltä, ja tämän blogin kirjoittajakin on niin kiltti ja ”asiallista” kieltä käyttävä.

Tuo ”paskamaha” löytyy eräästä vanhasta jutusta, aivan ensimmäisiä blogini juttuja, enpä näköjään  edes muista  sen otsikkoa, MIKÄHÄN SANA sekin voisi olla, ”se on älypää, joka arvaa sen.” Vanha tositarina.

Tilanteen muistan kyllä.

Toinen ja sinä

Kyllä se  tietää, se ihminen

Kyllä se   ymmärtää, se ihminen

Kyllä se  huomaa,  se ihminen
                                                             Kyllä se suree, se ihminen
Kyllä se antaa tuulisena päivänä kyyneliensä kuivua, se ihminen
                                                             Kyllä se mielensä pahoittaa, sekin ihminen
Kyllä se itkeä osaa
                                                              Kyllä se niin paljon ymmärtää, se ihminen
 Vaikka Sinä et kertoisikaan sitä sinun sanoillasi

Ykkönen ja kakkonen

katselen kukkivia kukkia
 tuulessa lenteleviä lehtiä
 mietin kyynisyyttä,
 kuinka helppoa on kirjoittaa tekstinkäsittelyllä runo
 Yön pimeys tulee läpi
 haluaisi hymyillä
 Hymy ei tule
 haluaisi puhua.
 puhe ei tule
 Sanat eivät  kirpoa huulilta
 Ei selvin päin, ei humalassa
 Loskasateessa tiellä on liukasta
 Liikennevaloissa on tuhat tuntia aikaa miettiä
 Sitä kuinka arvokas tai arvoton on:
 ihmiskunnan vanha kirous,
 Villieläin  on koko elämänsä ilman muuta,
 Syntyy, saalistaa, kuolee, tulee syödyksi
 Ihmisen lapsi ehkä on, jos saa
 Ja yhä se hakee hyväksyntää
 Aikuisena
 Kiikkustuolissa
Eristyyköhän sitä silloin
                         Jos on kuulovammainen
Mitä luulet
Onkohan se helppoa
Sille joka sen kokee
 Vai eristyyköhän se hiljalleen
Ja löytää oman tapansa selvitä
Helen Keller sanoi   kuulovammastaan, että se  eristää, ajatuksena muistaakseni, että kuulovamma eristää jopa enemmän kuin näkövamma.  Jo lievänä näin tapahtuu.  Muistelen, että hän olisi valinnut tilanteessaan kuulon. Silloin saa ihmiset takaisin. Sellainen tutkimus on toisaalta tehty, että ihmiset valitsisivat kuuron lapsen, jos ikään kuin olisi pakko valita. Kuurous hyväksytään.
Näkövamma rajoittaa itsenäisyyttä  enemmän. Joskus tapasin ihmisen, joka ei maistanut mitään onnettomuuden seurauksena. Hän tarjosi minulle leivonnaisen, sitten minun piti kuvailla, miltä se maistui… Erityispiirre sekin. Yhtäkkiä oli vaikea kuvailla hänelle makuja ja vivahteita.
Olen tuntenut kaksi ihmistä, jotka eivät haista mitään. Toinen menetti hajuaistinsa onnettomuudessa, toinen  ollut sellainen syntymästään asti.

Ystävänpäivä lähestyy

Hmmm. Jouluruno uupui tänä vuonna, uupuuko nyt ystävänpäivärunokin… Vielä on  tosin Tehokasta Aikaa keksiä se.  Kuten kuvioon sopinee, ystävänpäivävastaisuus on valttia täällä, mutta kortille on toisaalta aina tilaa, jos sellaisen haluaa lähettää.  Kuka vaan, kenelle vaan, mistä syystä vaan ja ennen kaikkea milloin vaan.

 

 

Miksi maapallo on pyöreä?

– että ystävyys voisi ympäröidä sen.

 

Opetti joku viisas aikoinaan.  (olikohan se oikeasti ellipsi tuo muoto)

ei otsikkoa

 

 

 

– Sulla on noita kitaroita enemmän kuin laki sallii…

 

totesi nelivuotias isälleen.

 

(Äitihän ei tiedä tästä mitään, kaikkea ne lapset keksivät…)

 

DIALOGI:

Tiedätkö, mikä on idiootti?

– no, en oikein

– se on sellainen, joka ei tunne edes T.Rexiä

-ai

– tai edes sen fossiilia

-paraneeko se idiotismi, jos kertoo,  mikä on t.rex?

– tai näyttää Oikean T.rexin.

– ai mistä me sellainen löydetään sitten?

– no aikaportilla, jos matkustaa.

-ok

 

 

 

 

-kaveri on laavapää

 

totesi nelivuotias isälleen,

(aluksi kai tarkoitti kaveri on LYHTYPYLVÄS, mutta ei saanut sanaista arkkuuaan auki tämän   sanan suhteen). Tylyä.