Kampaajalla

 

– Päivää, onko teillä vapaita aikoja
– kyllä, voisitko jäädä heti, edellinen asiakas perui
– kiitos, selvä sitten
– jätä takkisi ja laukkusi tänne naulakkoon
– kiitos, ajattelin, että voi  leikata aika reilustikin ja väriä, onko sun  mielestä musta liian voimakas mulle?
– ei suinkaan, miksei sitä kokeilla voisi, olet tumma muutenkin
– toiset sanoo, että se vanhentaa,  mutta ei sillä väliä
– kokeillaan vaan, jos pestään ensin
– mulla on aina ollut tapana tehdä näitä radikaaleja leikkauksia  elämänmuutosten yhteydessä, menin kesällä naimisiin, ja silloin oli niin hempeä look, nyt on mukavampi ottaa tällainen räväkämpi
– Minäkin itse asiassa menen naimisiin ensi keväänä, mikä sattuma, joo ei kyllä enää  mitään prinsessameininkiä meikäläiselle. Ajattelin maksaa itse häät, kun vanhempani ovat jo yhdet maksaneet, täytyy pistää rahaa syrjään  koko talvi. Isot häät pidetään…
– oletteko kauan tunteneet
– ei oikeastaan, mutta aateltiin, että mitä sitä pidättelemään, antaa mennä vaan
– niin, kyllähän sen sitten tietää, kun oikea kohdalle osuu
– edellisellä miehelläni oli monenlaista ongelmaa, järjettömän mustasukkainen, ja kyllä sitä alkoholiakin meni
– jaa, no se on ollut raskasta
– välillä miettii, että uskooko sitä enää ihmiseen, ja kannattaako enää tässä vanhoilla päivillä, olisko parempi olla vaan yksin. Kaikissa meissä tietysti virheitä on, ja mä oon aika räväkkä. Laitetaan nyt sitä mustaa väriä. Joo, mä käytän ite aina mustaa, mutta ehkä mäkin häihin jotain vaaleampaa laitan. Toisaalta punainen häämekko vois olla aika kiva, ja siinä ei haittaisi musta tukkakaan. Ei se valkoinen enää ole ainoa vaihtoehto.
–  Niin, monenlaista pukua sitä näkee
– uudella miehelläni on lapsia, ne ei kauheasti tykkää, kun me näin nopeasti mennään naimisiin. Aika jännää ruveta niin sanotuksi äidiksi, vaikka en mä niiden äiti olekaan. Ne on koululaisia jo, toinen kohta murrosikäinen. Kyllä sitä miettii, mitä kaikkea voi tulla ja näin, kun olen uusi ihminen. lasten äiti ei ole mikään helppo tapaus. Eikä tietenkään voi sietää mua. Kun ei nyt hirveesti häiriköisi. Se vähän ahdistaa, jos rupeaa soittelemaan tai puhuu lapsille pahaa meistä, ja minusta tietysti lähinnä. Tyttö on onneksi kiinnostut tästä kampaamoalasta, voin ottaa sitä vaikka tänne tutustumaan. Pystyy vähän luomaan suhdetta rauhassa ja näyttää, että en mä niin paha ihminen ole. Ottaa aikaa nämä jutut. Mikä siinä onkin niin vaikeeta? Monta kertaa olen ajatellut, että eläisi vaan omaa elämäänsä sekin ihminen, kerranhan täällä ollaan. Meneehän tässä oma vapaus, kun niiden lastenkin kanssa, ja ehdoilla, pitää elää.  Toisaalta helpompaa, kun ei ole pieniä, päästään kahdestaankin joskus…
–  Niin, se on mukava.  Tästähän tulee kiva.
– Juu, musta sopii sulle ihan hyvin, sulla onkin paljon hiusta, menee väriä oikein kunnolla. Hyvässä kunnossa oleva tukka. Voin antaa sulle kaupan päälle hoitoaineen.
– Kiva
– Mukava, jos käyt toistekin. On niin kiva jutella, työpäivä menee kuin siivillä.
– Niin munkin mielestä, edellinen parturi valitti sitä, kun mulla on niin paksut hiukset, menee aikaa ja muuta
– no, on siinäkin kampaajalla valittamisen aihe, kai tässä vähän kuin asiakaspalveluammatissa  ollaan
– niin sitä luulis, olishan se voinu sanoa, ettei ole aikoja, jos niin kiire oli tai mainosplakaatti, että ”harvahiuksisille”,
 niin, no sulkemisaika oli silloin niin lähellä, mutta en mä ikinä sinne kampaajalle enää mene, vaikka halpa olikin, soitti kotiinsakin, että menee pitempään, luuli pääsevänsä aikaisemmin.
 Yksi  virolainen kampaaja sanoi taas kerran, että suomalaiset leikkauttaa niin rumasti tukkansa
– Siellä päin se on niin tarkkaa, että pitää olla naisellinen ja kaunis. Korkokengät ja kaikki. Kai me vähän oppia voitaisiin ottaa. On se välillä niin harmaata tämä suomalainen katukuva, naiset aattelee siellä päin, että miestä varten pitää koristautua
– Niinhän se on. Hittto, niitä legginsejäkin, on niitäkin jokaisella oltava. Muotia se on, mutta kai sitä saa katsoa, että sopiiko vai ei. Sekin ärsyttää,  kun eri vuodenajoille on oma värinsä. Minä ainakin haluan laittaa kirkasta syksylläkin, aina ne kirotut harmaat ja ruskeet. Hyviä värejä toisaalta, en minä sitä sano, bussi on välillä täynnä mustaa vaatetta, kun kattoo. En minä kyllä korkokengillä rupea mukulakivillä kävelemään, yks jos toinen on jalkansa katkaissu.
– Toisaalta ollaan niin yksilöllisiä, sitten kuitenkin joku vanha rikas äijä kaukana saa määrätä,  mitä me puetaan ja ostetaan. Ollaan vähän ku lampaita.
– kai sitä naisiakin siellä on määräämässä joskus, hirveen näköisiä ne mallit niissä näytöksissä tavallisen pulliaisen silmin
– juu, sairasta meininkiä, ei voi kieltää, ettei olisi
– kauppa se on, joka kannattaa, aina se vaan jatkuu, se että ne nälkiintyneet pyörii siellä, kohtalokas ilme naamalla.  Jos kupsahtaa korkkareilla, pääsee lehteen. Kai ne välillä pyörtyilee. Olis hauska olla joskus kärpäsenä katossa, kun joku reppana menee mallitoimistoon vaikka Suomessakin. Jos on aatellu itestään, että on kaunis. Tai eihän ne kauniita ole, voihan sitä olla vaikka hevosen naama, jos on pitkä ja sairaalloisen laiha.” Synnyttäjän” kroppa oikein.  Eiks niillä ole sama kuin huippu-urheilijoilla, että voi olla vaikeeta sitten perheen perustaminen.
–  Niinpä.  Mitähän ne oikein uskaltaa syödä, ei varmaan mitään, ja meikkiä sitten vaan naamaan paksu kerros, kunhan vaan pitkä ja laiha on.No, ny tulikin valmista, se on oikein kiva minusta, tykkäätkö ite.
–  Juu, tosi hyvä.  Näkemiin sitten, ja hyviä häitä, koita nyt löytää sopiva puku sitten, ja olla viimeisen päälle onnellinen.
(Tämä juttu pohjautuu tositapahtumiin, yli kymmenen vuotta sitten eräs kampaaja alkoi kertoa omista asioistaan, muistan ajatelleeni, että harvinaista, kun kampaaja kertoo asiakkaalle eikä toisin päin. Olin vielä ensimmäistä kertaa, mutta mukava oli keskustella, oli varmaan oikea hetki.)

VÄSYMYS (aikuisten)

väsymyksen aallokossa
väsymykselle kasvaa siivet,  nokka,
vesilinnun jalat, ja vedenpitävä höyhen.
Väsymys
 kuljettaa sumun  läpi,
 osuu  aallonmurtajaan.
Eikä se osaa lentää
tai leikkiä.
Ei lukea yhden yhtä satua tai kertoa hauskaa juttua,
 Kuunnella.
Eikä keksiä nimeä nukelle
tai  kaivaa kuoppaa.
ei odottaa leikin loppua,
Väsymyksellä on kiire, ja hyvin kurttuiset kasvot,
nariseva ääni.
Ei   se osaa laulaa tai tanssia,
nukkua se  vihdoin osaa pehmeän tyynyn päällä
Lämpimän peiton alla
Sohvannurkassa
palloasennossa
Kunnes sen on aika  vihdoin mennä pois.

WANHANA

 

Versio yksi:

 

Heitit antiikkivaasin. Voisitko tulla nyt  viereeni istumaan? Älä katso minua  tyhjin silmin. En haluaisi nähdä arvokkuteesi karisevan.

Taisit vihata vaasia todella

 

vai mitä?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tragikoomista elämän taistelutantereilla on, että kuolemansyytkin kilpailevat keskenään.  Sanoi joku viisas tutkijalääkäri joskus ihan nuorista ihmisistäkin puhuttaessa. Hyvin sanottu.

 

 

 

TOISINTO:

 

(kertojana sivustajakatsoja, joka seuraa hoitajaa ja asukasta)

 

Mummo heitti antiikkivaasinsa lattialle, ja haluaa pois täältä heti. Hoitaja pyytää istumaan viereen, katselee tyhjiin silmiin. Avaavat yhdessä rasian. Pari narunpätkää, kiiltokuva, kynä, rahoja ja ikivanha mitali. Vieressä toinen vanhus, vauvanukke sylissään.

Mummon kohtalo on katsoa maailmaa tyhjin silmin. Puhua tyhjiä sanoja. Dementia. Hoitaja hermostuu, kun  mummo on levoton. Langanpätkä sormissa ja rasia tilpehööriä. Hoitaja näkee silmien välähtävän. Jotain jäi sanomatta.

 

 

Tämä on noin yksitoista vuotta vanha juttu. Alkuperäinen on ollut pitempi, jota olen kovalla kädellä lyhentänyt aikoinani. Nyt vuosien jälkeen katselen mietteliäin silmin tätä juttua. Tämä pohjautuu todellisuuteen, olen ollut töissä dementiakodissa lyhyen jakson, ja siellä tosiaan eräs mummo heitti yöllä arvokkaan vaasinsa säpäleiksi. Erästä  hoitajaa harmitti paljon, kun vaasia ei ollut poistettu, vaikka ennakkoaavistuksia  jo oli, että tällaistakin voisi tapahtua. Muistan myös  mokanneeni, kun sanoin eräälle mummolle, että kerma on loppunut, hain sitä kyllä jostain, mutta ei se enää auttanut: kahvia ja kermaa, kahvia ja kermaa, KAHVIA JA KERMAA, tätä hän toisti sen illan minulle kävellen perässäni, entinen opettaja. Muistan myös, että minulle sanottiin, että tee ruuaksi kesäkeitto. En ollut ikinä tehnyt kesäkeittoa, omasta päästäni sen tein, ja sitä keittoa kaikki mummot ja papat kehuivat vuolaasti…

ei otsikkoa

 

Omenankukka, omenankukka
Kaunis kuin pitkä tukka
Valkoinen kuin lumi
Omenankukka, omenankukka
Pihamaan prinsessa
Omenankukka, omenankukka
Kimalaisen työ
Eikä se kuitenkaan omenaa onneksi syö
Omenankukka, omenankukka
Kuki,kuki vain maailman kaunein
syksyllä olet maukas  muisto vain

SATU ÄIDILLE

(kertojana kolmevuotias)

 

Olipa kerran suloinen prinsessa, joka asui kauniissa linnassa. Sitten siihen tuli traakki. Sen  pituinen se.

 

 

 

LAULU ÄIDILLE:

 

kolmevuotias keksi itse  kauan sitten sanat, ja  kestosuosikin sanoitus menee näin:

Äidillä on synttärit, äidillä on synttärit, äidillä on synttärit, äidillä on synttärit, ääidilllläää on synttärit…

Jos kolmevuotiasta pyytää laulamaan jotain muuta, hän palauttaa nopeasti maan pinnalle, ja ilmoittaa pitävänsä ”äidillä on synttärit”-kappaleesta, ja laulavansa sitä. Joskus tosin ”Elsa, olet kohtalon lapsi” saa armon tai Martti Servo.  Myös Kuunkuiskaajat saivat aikanaan armon, koska kolmevuotias pitää näistä tädeistä.

HUVIPUISTON HURMAA

 

 

– Kohta me saadaan SE

– MIKÄ
– no, ELÄMYS tietysti
– mikä elämys?
– no, tämähän on elämyspuisto
– jaa niin
– aika monelle taitaa olla elämys se, kun avaa rahapussinsa
– niinhän se
– ja tämä jonottaminen
– juu surkeeta on, mekin ollaan odotettu jo puoli tuntia kummitusjunaan
– niinpä, ja kauanko se kestää, minuutin ehkä
– on elämys hinnoissaan
– kato nyt tuotakin perhettä, on tainnu hermo mennä
– no ei ihme, jumalattoman kuumakin, täällä paahtuu
– kohta tulee ukkonen
– on tääkin elämää, joku tulee kaukaa vielä
– koska tää jono on viimeksi liikkunut
– meni tohon vaunuun kaksi ihmistä
– ne saa nyt sen
– jaa, sori,  minkä
– no sen, eksä tajuu, sen mitä mekin haetaan
– jaa elämyksen
 – Joo, rupes kusettaankin
– älä nyt tollasia, lapsia takana
– no, pissattaan
– ole nyt hiljaa
– loppujen lopuksi täällä saa  aika monta elämystä: nälkä, jano, kuuma, vessahätä, ahdistus ja väsymys, kateus, kun joku pääsee ensin, pettymys, jos joutuu väärään vaunuun, kastuminen ja kuivuminen, ihmiset, ihmiset ja vielä kerran ihmiset, AHTAUS…
– minkähän takia se on niin hauskaa olla pää alaspäin?
– en  mä tiiä, kai se rohkeeta on, jos vähän kuin palaa kohtuun.
– voihan se elämys olla heinäpellollakin
– älä jaksa
– tai kirkossa
– voihan se  joo olla
– mutta onhan täälläkin mukavaa
– joo
– ittehän me tultiin, ja olis se raha muuhunkin menny
– mä olisin mieluummin pistänyt ne rahat vaikka baariin
– ole hiljaa, lapsia takana
– ei nekään ole hiljaa, hitto mikä huuto
– sä et ole lapsi
– en, onneks
– miten niin
– no mä en ainakaan jaksais syödä hattaraa, kato nyt kun tuolla tuo yks hullu huutaa tosta hattarasta lapselle.
– pitääköhän se lähettää Afrikan lapsille
– Miten sä keksit aina noin pimeitä, toi on tyylitöntä
– miten niin, mä olen kummikin yhdelle, eikös sitä syömistä sillä perustella kun niillä ei ole,  ja jos joku luulee, että hattara on terveellistä, c-vitamiinia vaikka
– tai kun sen on kerran halunnut, se on pakko syödä kokonaan
– niinpä
– ihan kuin aikuiset ei koskaan tekis virhearviointeja, mä oon ainakin ostanut vaikka mitä, mitä en oo koskaan käyttänyt,  ja niitä kertoja, kun ruokaa on menny roskiin. Ja mieti miten hirveetä, jos saa väärän lahjan, mä ainakin petyn. Onko sellaista aikuista, joka ei ole tuhlannut rahaa koskaan TURHAAN, ehkä ei hattaraan, mutta luuranko voi löytyä kaapista?
– ehkä sä oot huono ihminen, sun luurankojas en halua edes tietää
– niin mä oon aina ollu, joo en mä kerro, tai tolle huutajalle voisin mainita sen, että en ole eläissäni syönyt hattaraa kokonaan, ja kymppivuotiaaksi halusin sen JOKA vuosi välttämättä
– nyt se kysyy kakrulta, mitä tolle hattaralle tehdään
– pistetään roskiin tietysti
– kysyis meiltä, me tiedetään kaikki roskikset, ja jos haluaa kierrättää, niin heittää puskaan
– EI niin saa tehdä, pulut lihoo ja kukot
– kohta on meidän vuoro
– sitten se tulee, ELÄMYS, AHHH

VAANIVA VAAKA

– Tämä vaaka näyttää liikaa!
– Anteeksi kuinka, tuota sen pitäisi olla ihan kunnossa
– Tämä näyttää ainakin neljä kiloa liikaa!
– Ei näytä, kuulkaa nyt , minä ymmärrän, onhan tuo luku korkea
– Se näyttää liikaa, tajuatko ihminen, kuinka monta kertaa pitää sanoa!
– Ei se haittaa, muutama kilo, kuulkaa en usko. Lääkäri sitten ottaa kantaa, ja tuota, tässä olisi näitä meidän ohjevihkosia. Haluatteko lueskella odottaessanne? Vinkkejä kevyempään…
– Jumalauta, se näyttää  liikaa, minä en hyväksy, että minun papereissani lukee tällaisia tietoja.
Minä olen kotona käynyt puntarilla ja minä satun tietämään! Söin muutenkin äsken enkä ole käynyt vessassa. Vaatteet päällä vielä, ainakin viisi kiloa vähemmän on totuus
– Anteeksi, luulen, että nuo kalsarit ja paita eivät ihan kiloa paina.
– Ovatko ne painottomia sitten?
– No tuota noin.  Jos haluatte, käykää vessassa, vaikka suihkussakin, ja voimme odotella muutaman tunnin, niin se ruoka ei vaikuta niin paljon enää. Jos vaikka tulette uudestaan myöhemmin.
– Aamupaino se on, joka ratkaisee, enkä enää koskaan käy täällä typerässä vaa` assanne. Kyllä minä tiedän, olette ostaneet halvalla tänne jonkun kiinalaisen mallin eikä ketään kiinnosta ikinä tarkistaa, paljonko se heittää. Mitä väliä, eihän kyse ole teidän painostanne.
– Minä kyllä itsekin olen käynyt siinä
– Juu, mutta, jos se heittää isommissa painoluokissa. Lääketeollisuus, se, se on. Haluatte syytää ihmisille laihdutuslääkkeitä! Ei täällä voi mihinkään luottaa.
– No tuota, ei me kyllä
– Minä en ymmärrä mitä te siitä hyödytte, että syytätte ihmisiä lihavaksi!  Masennuksen hoito on kallista yhteiskunnalle sekin, ja siihen te ajatte.  Eläkkeelle kai sitten. Se on mieleinen ratkaisu ilmeisesti, vaikka ei eläkkeelle nykyään kukaan pääsekään.
– No, voimmeko mitata vaikka vyötärönne, voin merkata sen papereihin.  Se voidaan huomioida. Se kertoo enemmän kuin paino.  Lääkäritkin…
– Mittanauhoja ei tarvita, tiedän itse vyötäröni eikä teidän tarvitse tulla yhtään lähemmäs sorkkimaan!
– Ei  kukaan halua teitä syyllistää, ihan totta. Painatte sen minkä painatte. Täällä on nähty paljon painavampiakin,  ja normaalipainoisillakin voi olla vaikka mitä sairauksia. Ei meidän asiamme ole teitä huijata tai painostaa. Olette se mikä olette. Tämä on vain tarkastus. Katsotaan perusarvot, kolesteroli ja muuta, verenpaine. Että saadaan kokonaiskuva. Kaikki on kuulkaa ihan hyvin, älkää suotta siitä painosta.  Jos haluatte vähän laihduttaa, päätätte itse siitä, ja neuvoa voidaan, jotain pieniä kikkoja. Niin kuin tiedätte, pehmeää rasvaa ja muuta sellaista. Ehkä vähän liikuntaa, uimista vaikka.
– Minä en ui metriäkään, en altaassa en järvessä, en missään lätäkössä, en kävele edes sateessa ulkona. Ei kiinnosta.  Enkä juokse muiden hullujen kanssa hiki päässä. En kävele töiden jälkeen portaita vaan käytän HISSIÄ. Kuuletteko, HISSIÄ, minä käytän jumankauta HISSIÄ! Haen postini autolla, jos  minua huvittaa.
– Niin, te käytätte hissiä, juu, ja autoa
– Älkää puhuko kuin vähäjärkiselle! Minä en ole lapsi! Ymmärrättekö! Turhaan kulutan aikaani typerässä jonossa. Täällä vaan syyllistetään, ja tuputetaan lääkkeitä, lääkkeen perään. Ihminen ei saa olla rauhassa sellainen kuin on. Pitäisi olla samanlainen, trendikäs. Hienot vaatteet, merkkivaatteet, tatuointia pari, ja tukka laitettu, sulautua massaan. Minä en sulaudu! Yrittäkää nyt tajuta, minä en sulaudu. En osta merkkivaatteita, en harrasta, en mene vuorovaikutuskurssille  enkä rupea treenaamaan myönteistä ajattelua, en lähde salille, en syö raejuustoa, en lähde syvänmerensukellukselle tai laskuvarjohyppykurssille.  En halua,  piru vieköön, yhtään elämystä! En vaihda edes puhelinliittymää! Minulle on aivan sama, mitä minusta ajatellaan. Voin olla erakko. Hyvä vaan. Olkoon arvoni minkälaiset tahansa, silläkään ei ole mitään väliä. Naurakoon naapurit, ja vanha opettaja. Asuu naapurissani. En tiedä tunteeko, kyllä varmaan. En tervehdi roskiksella sitä. Kierrättäköön keskenään kompostinsa, kartonkinsa, metallinsa, ja vaikka vessapaperinsa.  Kai se vielä työelämässä on, kiduttamassa kakaroita.
– Ettekö oikein viihtynyt koulussa?
– No en, kai sen nyt  näette. Joka päivä kuulin painostani, ja liikuntatunnit, siinä sitä oltiin. Ehkä voitte arvata, pientä kidutusta. Inhosin joka hetkeä, joka pahuksen viikko, kolme tuntia viikossa, huh huh. Nykyään puhutaan, kuinka liikuntaa pitää lisätä KOULUUN. Varmaan hyvä hyville, en minä sitä sano, mutta kuka ajattelee LÄSKIÄ. Tekö täällä mittanauhanne kanssa ja vaakanne. Siitä vaan vaakaan, olkaa hyvä, jaa jaa, on vähän tullut liikaa, voi voi… Ylipainoa tuppaa.  Vähän pehmeää rasvaa vaan, ja herkut pois, lenkille ja iloisesti LIIKKUMAAN. Voi kirottua. Ja sama laulu terveydenhoitajalla ja välitunnilla. Kukaan ei halua istua vieressä. Valitaan viimeisenä joukkueeseen.  Näitä esimerkkejä on tuhansia, ja taas tuhansia. Voisi olla kilpailu: kuka kiduttaa läskiä. Sen pelin osaavat kaikki.
– No, missä te olitte  sitten hyvä?
– Jaa minä?
– Niin, te juuri.
– Hyvä, jaa tuota noin?
– Niin, mitä te tykkäsitte tehdä silloin lapsena.
– No, tuota, lukea minä taisin aika paljon, ei kai se mitään hyvyyttä ole mutta…
– Minkälaista kirjallisuutta vai sarjakuvia?
– Taisin lukea Mika Waltaria, se oli jotenkin hyvä se Sinuhe…. Kirjoitin minä joskus runojakin, enhän minä sitä kenellekään tunnustanut.
– Ihanko totta? Onko niitä vielä tallella?
– No, täällä rahapussissani on yksi, en minä tiedä, miksi minä sitä siellä säilytän, jos vaikka kuolisin onnettomuudessa, niin joku löytäisi. nauraisi sitten vielä, kun minä olen kuollut tai kuolemankielissä. Avaisin silmät sairaalassa, ja joku heittäisi tämän silmien eteen, lukisi ja nauraisi, minä en pystyisi puhumaan, kuuntelisin vaan  haukkoisin henkeäni, sellaisia painajaisia minä näen, silti vaan säilytän. En varmaan mahtuisi edes ambulanssiin, paarit rojahtaisivat eikä olisi tarpeeksi isoa sänkyä sairaalassa.
– Saanko minä lukea sen? Hyvänen aika, tämähän on hyvä.
– No, otetaan sitten se paino, kyllä tuo teidän vaakanne minulle kelpaa. Ei se nyt niin tarkkaa ole sen aamupainon kanssa. Tehkää mitä haluatte. Voin minä sen ohjeenkin mukaan ottaa. Ehkä kävelen hakemaan postin tänään, kai minä sen verran voin…

Lukioajan matikan tunnit

 Kerroin tänään lapselleni vitsin, ja kun mietin sen alkuperää, niin ensimmäistä kertaa olen kuullut sen lukiossa matematiikan tunnilla eli kerron nyt, mitä niiltä ajoilta muistan, erioten matikan tunnilta, derivointien ja vastaavien suhteen, on paljon hiljaisempaa muistissa:

 

– miten patologi rentotutuu?

– avaa tietenkin romaanin.

 

– miksi sukset ovat naisia?

– ne käyttää siteitä.

 

 

(Jos opettajani lukisi tämän, olisi varmaan ylpeä oppilaastaan… Mutta itsepä opetti nämä.  Hukkaan ei mennyt hyvä opetus matematiikan tunnillakaan. )

 

Sopivissa kohdissa voi myös sanoa, jos joutuu kotimaahan viittaamaan: Suomi, nyt en tarkoita imperatiivissa… Lähteenä sama.  Luokallamme oli myös eräs Usko, kun hän oli poissa, mikäs olikaan perusvitsi: teidän luokallanne on nyt Uskon puute. Hehheh.

 

Tositapahtuma on myös seuraava: joku oli tehnyt ansiokkaan esitelmän, ja todellakin oli kirjoittanut kalvoihinsa ”orgasmi” sanan ”organismi”-tilalle, tahattomasti. Tässä olisi jo brittihuumoria, onneksi asianosainen selvisi tilanteesta hyvin, ujommalle olisi voinut olla nolompi, joku luokasta vielä kajautti asian ääneen, asianosainen ei huomannut itse tapahtunutta.

 

Hauska sattuma oli myös, kun naispuolinen oppilas, meni puhumaan terveydenhoitajalle evoluutiokivuista. Terveydenhoitaja oli ollut hetken hiljaa ennen kuin oikea termi oli löytynyt, evoluutiokipuja taitaa meillä kaikilla olla, eipä silti… Nyt alan jo huolestua omasta muististani, kaikki oleellisimmat ovat tallentuneet näköjään. Miksi en muista yhtä hyvin ablatiiveja ja attribuutteja tms.

 

Alakoulun pieniä muistoja, ja tekijänä kirjoittaja itse: opettaja näytti diakuvia, ja kysyi minulta, mitä eläimiä kuvassa on. Minulla oli toivottoman huono näkö, ja istuin takapenkissä tilanteessa, en voinut mitenkään tunnustaa, että en näe,  hätäpäissäni sanoin lopulta, että LEHMIÄ. Pitkä hiljaisuus, opettaja kysyi lopulta, onko TEILLÄ tuon näköisiä lehmiä. En tiedä vieläkään, mitä kirottuja elikoita siinä kuvassa oli, ja tajusiko hän, mistä  oikeasti oli kyse…  Joskus hän nappasi matikan vihkoni, kysyi tarkistaessaan, mikä numero jossain kohdassa oli, tietenkään en voinut kertoa, että en näe, kun hän piti vihkoa kaukana. Siinä sitten taas oli piiitkä hiljaisuus, etkä todellakaan saa selvää omasta käsialastasi, hmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmm. Varmaan mietti, että erikoinen, erikoinen persoona tuokin tyttönen.

Minua ärsytti alakoululaisena se, että oli pakko aina ottaa iso annos ruokaa , niinpä tein ”porkkanaraasteiskun”, otin tahallani ihan vähän, ajattelin testata opettajaa, ja tulihan se sieltä: sitä porkkanaraastetta otetaan IHAN KUNNOLLA, ja minun nimeni, olin erittäin tyytyväinen, kun ”voitin”  pelin, ja otin hirveän satsin sitä porkkanaraastetta.   Tästäkin voi näin vuosien jälkeen olla ylpeä. Muistaakseni tein tätä silloin tällöin, ja taisi kaverikin, opetus opettajalle. Jostain syystä tällä opettajalla oli sellainen ”syödään paljon”-periaate, ei saanut ottaa esim. yhtä silakkapihviä tai yhtä perunaa tai yhtä kauhallista soppaa. Pienessä koulussa oli toki hyvää ruokaa, siitä ei valittamista sinänsä. Kerran eräs pikkutyttö oksensi, kun komennettiin syömään, ja tämän jälkeen taisi tulla jotain liennytyksiä.