Sankaruutta/ 9.10.2007 klo 22.25/ Joulutarina?

 

 

Mies haluaisi katsoa taakseen, mutta ei katso. Pitäisi. Ei, ajattelee mies. Hän kävelee eteenpäin.  Mielessä kristallinkirkkaana ajatus, se mikä jäi taakse, on lopullisesti ohi. Tie on pitkä ja tähdet tuikkivat.  Auto pysähtyy viereen ja tarjoavat apua. Ei, sanoo mies. Hän on täysin varma. Pysähtyminen on turhaa. Apua hän ei halua. Hän haluaa jatkaa loppumatonta tietä. Takana päin nauretaan. Mies kuulee tietäen, ettei se ole totta, ei kukaan  oikeasti naura, ei kukaan tiedä.  Puut kaartuvat yläpuolelle, tie on melkein kiinni kasvanut.  Mies pääsee valtatielle. Ei siinä saa kävellä, mutta mies jatkaa. Ei tunne nälkää tai väsymystä. Tuuli on navakka. Kyyneleet valuvat silmäkulmista. Tuuli sen tekee. Kengänretale hankaa jalkaa.

 

Merkityksetöntä.   Mies ei ole ostanut uusia. Kengän voi heittää ojan penkkaan, kun lopullisesti hajoaa. Taakseen ei saa katsoa eikä pysähtyä.  Yhdentekevää, kaikki muu paitsi jatkaminen. Oikeastaan on kiire. Ohikulkija kysyy, mihin mies on matkalla ja tarvitseeko kyytiä tällä säällä. Ei, mies ei tarvitse kyytiä.  Poliisiauto hiljentää ja autosta katsotaan tutkivasti. Onhan kaikki kunnossa, kysyy virkapukuinen.  Haluaa nähdä henkkarit, kaikki on kunnossa, vakuuttaa mies ja jatkaa kävelyään. Poliisi nyökkää ja toteaa parilleen. Annetaan mennä. Ei ole hullu, ei ole köyhä, ei tee rikosta. Kävelee myrskyssä, repaleisissa kengissä, ei halua pysähtyä hetkeksikään. Sentään kirjataan. Jos vaikka jää auton alle, on ainakin kysytty, miettii poliisi, ei halua vastuuta oudosta.  Kengät jalassa se on terve, jos heittää pois, puututaan. Yleinen käytäntö, poliisit nyökkäilevät toisilleen. Antaa olla, saa tehdä, mitä haluaa.

 

 

Mies jatkaa, harakka hyppii ojassa. Varikset pyrähtelevät ja tiellä on kuollut siili. Mies miettii tuokion, potkaisisiko sen ojaan, ei halua paljaalla varpaalla.  Siilin verta, sitä mies ei halua, kengän retaleiden  syytä, auki pahasti juuri varpaan kohdalta. Muuten mies potkaisisi, antaisi siilille kunniakkaamman lopun. Ei mies voi potkaista kenkää pois, silloin hän on hullu. Poliisit antoivat mennä, kun luulivat kengän kuluneen juuri puhki. Mies näytti heille, että rahaa oli pussissa. Sai mennä, kunhan kenkä pysyy jalassa ja henkilöllisyystodistus on taskussa.  Ettei aikuinen mies palele. Kertaakaan mies ei ole katsonut taakseen, kantapäässä on rakko ja varvas palelee.  Tuuli pääsee vaikeuksitta  läpi villapuseron.

 

 

Pysähtyä mies ei aio. Hän kävelee vaikka maailman ääriin, kuollut siili harmittaa yhä, pysäyttää, ei lähde pois ajatuksista,  hän ei  vain voinut potkaista sitä ojaan…  Olisiko kuollut siili onnellisempi ojassa kuin tuhanteen kertaan litistettynä renkaan alle?  Nythän siili pääsee maailmalle, vaikka mersun renkaassa tai  rekan  kyydissä.  Pyörän renkaassa veritahrana, muistona siitä, että viattomat kuolevat maantiellä.  Siili nauraisi, jos elää kuolemanjälkeistä elämää.  Jos se halusi sitä, kuollut siili, kulkea pieninä palasina maailmalla, Eurooppaan  asti  tai  pohjoiseen. Jos se kertoo maailman mielettömyydestä jollekin, joka välittää, ja jolla on uudet kengät.

 

 

Mies muistaa, ettei ole hullu ja lopettaa kuolleen siilin miettimisen. Sillä on silmät kiinni,  se näkee pimeää eikä edes sitä, koska on kuollut, ja vain ihmiset miettivät kuolemanjälkeisiä. Eikä sellaisia saa ajatella, pidetään pöhkönä, jos joku saa tietää. Vaikka ajatukset ovat omia, mies muistaa, että niistä ei saa määrätä. Poliisit saavat kysyä henkkareita, mutta eivät ajatuksia. Tai saavat, mutta ei ole pakko kertoa.  Kengät on pysyttävä jalassa ja vaatteet päällä. Jos kävelee  paljain jaloin tai ilman paitaa kylmällä, silloin tulee ongelmia yhteiskunnan silmissä.  Jos pitää ääntä, huutaa vaikka, silloinkin on ongelma. Kävellä hän saa, ajatella hän saa, kengät muistuttavat etäisesti kenkiä, mutta sitäkään ei ole määritelty, kuinka ehjät niiden pitää olla.

 

 

Tien vieressä on traktori. Mies kiipeää koppiin istumaan. Nyt hän ylitti rajan. Istua saa, mutta vain  vähän aikaa ja täytyy sataa. Jos istuu koko päivän, joku kiinnittää huomiota. Puoli tuntiakin on liikaa.  Mies valahtaa alemmas, ettei näy niin selvästi. Kopissa on uudet saappaat, mies ottaa ne ja vaihtaa omiinsa. Nyt hän on varas. Mies puolustautuu, siiliä hän ajattelee! Hän ei voinut   auttaa siiliä  rikkinäisissä kengissään, hänellä ei ole hanskoja, että olisi voinut koskea.  Niinpä hän jätti siilin.

 

 

Sitten mies hypähtää maahan ja hymyilee. Hän näkee kauempana äskeisen poliisiauton, ovat pysähtyneet tupakalle. Tarkoituksella ehkä, seuraavatko häntä. Tulevat pian kysymään saappaista, mies kauhistuu. Heittää saappaat pois ja kyyristyy. Poliisiauto matelee ohi. Eivät he huomaa tai välitä. Ohi kuitenkin, se on tärkeintä. Mies ei halua selitellä. Jos kysytään jotain, riittääkö vastaukseksi, että haluaa auttaa kuollutta eläintä.  Enkelisiili ei puolusta,  se  on vain enkeli.  Ei kukaan ymmärrä. Äkkiä se tieltä häviää sanottaisiin,  ei  se tunne  tuskaa enää, se on jo kuollut. Parempi, kun ei kukaan tiedä. Ei koskaan.  Siili pitäisi unohtaa. Luontoko silloin tekee tehtävänsä, kun eläin kuolee auton alle.  Luonto. Mustikoita kasvaa metsässä, sen mies ymmärtää luonnolliseksi tai kun eläin saalistaa toisen.

 

Hän  kävelee tietä kilometrin, pysähtyy soittamaan puhelinkopista, tilaa taksin.   Pyytää taksin ajamaaan kenkäkaupan pihaan. Mies valitsee kalleimmat, ei sovita, myyjä on kiireinen ja ärtynyt saadessaan käteistä. Joutuu koskemaan likaiseen rahaan ja laskemaan. Myyjä inhoaa työtään, sen näkee.  Vuorotyötä  pienellä palkalla, typeriä asiakkaita päivästä  päivään. Ainaista valittamista.  Toiset tulevat  kyllä hymyillen  ja  valitsevat  kalliit, liian ahtaat, säähän sopimattomat kengät. Mitä vanhemmaksi tullaan, sitä tilavammaksi kengät muuttuvat. Silloin saa  nauttia hyvästä olosta.  Kun on ikää enemmän, olo saa olla mukava.  Ikä sen tekee.

 

Mies kävelee takaisin ja siirtää siilin jäännökset  kengänkärjellä ojaan ja peittää ne  huolellisesti lehdillä, laittaa kiviä ja käpyjä koristeeksi,  naamioi  paikan  tarkasti, ettei  se  näy tielle. Ei siilin tarvitse kärsiä enempää, se teki tehtävänsä jo. Kenenkään ei tarvitse potkia  hautaa.   Jos joku löytäisi haudatun  siilin, hauta hajotettaisiin.  Pidettäisiin lapsen tekosina, haudata  nyt pieni mitätön villieläin, joka on jäänyt auton alle. Kotipihoissa  siileistä  tykätään. Niille juotetaan ohjeiden vastaisesti maitoa.  Mutta vain kissoja  ja koiria saa haudata, niin että se hyväksytään. Niille on hautausmaitakin.  Voi laittaa ilmoituksen lehteen, että kaipaa, voi ottaa valokuvia tai sytyttää kynttilän muistolle. Ei villieläintä  voi sillä lailla kunnioittaa.  Auton alle  jäänyttä. Mutta mies arvostaa elettyä elämää. Vaikka  olisi  siilin elämää.  Kyllä sitä saa surra. Lapsena mies suri unohtamaansa simpukkaa. Se oli piilotettuna rappusten alle ja sinne mies sen unohti.

 

Nyt  voi  jatkaa matkaa. Tuuli on kääntynyt ja uudet saappaat kumisevat  uutuuttaan. Nyt voi katsoa taakse, oikeastaan tuollaisen haudan mies haluaisi itselleen jonain päivänä. Ruman ja vaatimattoman, piilossa olevan  sellaisen, jota joku on yrittänyt laittaa. Joku, joka on välittänyt.   Hulluahan se on välittää kuolleesta siilistä, kyllä mies sen ymmärtää. Yhtä hullua kuin moittia linnun pyydystänyttä kissaa. On kuitenkin helpompi kävellä, paljon helpompi.  Matka tuntuu kevyemmältä.  Sade ei kastele  sataessaan,  tuuli  ei  rasita viimallaan, kukaan ei  häiritse.  Hän on tavallisen näköinen uusissa kengissään ja katse suunnattuna eteen päin.  Hymykin etsiytyy kasvoille. Vuosia sitten kadonnut  hymy.  Traktorikuski ajaa traktorillaan ohi. Kaikki on kuten ennenkin.

 

 

Illansuussa maisemat käyvät  tutuiksi.

 

 

 

 

 

 

 

En raaskinut ottaa puhelinkoppia pois jutusta, kun tuli nostalginen olo, ehkä  2007 niitäkin vielä jossain oli…  Sellainen sankari tällä kertaa.. Varmaan haettu  arkielämän  pientä  sankaria  kaiken  suuren  sijaan.  Taisi  mennä  jouluksi kotiin,   tämä mies.  Uusissa saappaissaan ja kevyemmällä  tunnemaailmalla.

 

 

Jotta saamme tästä joulutarinan, mainittakoon vielä joulu, joulutonttu ja joulupukki… Piparkakkutalo ja joulutorttu… Joulukuusi, jouluvalot, joululaulut,  joulukirkko, joulutodistus , joulujuhla ja joululahjat, joulukalenteri…  

 

Kaukana on muuten kuvakalenteri-aika. Taitaisi olla järkytys monelle, jos olisi pelkkä kuvakalenteri…

Oonko mä joku lohduttomuuden lapsi vai…/ jouluinen tarina

 

 

…Kun  mä oon tälleen syksyllä syntynyt.  Tossa joululaulussa sanottiin niin. (9v.)

 

 

Joululaulut soivat taustalla.

 

– Ehkä sä oot sitten sen takia syntynyt syksyllä ”lohduttomuuden aikana”  meille kaikille iloa tuomaan.

 

 

 

9v:n syntymän aikoihin  ei myöskään ollut sijaa majatalossa…ajankohtainen   teema.

 

Sairaala:

 

– Kuule, kaikki salit ovat täynnä, joudut odottamaan.

 

(Tarkemmin katsottuaan… Ei odotetakaan enää yhtään. Kai salista  joku  heitettiin pihalle, kun tilaa löytyikin, ajattelin  jo eteistä, siivouskomeroa tai kellaria, kai nytjonnekin pahnoille mahtuu. )  Vai olisiko päässyt peräti  ambulanssiin synnyttämään…

 

 

Vauva syntyy.

 

– Kuule, meillä on kaikki huoneet täynnä… 

 

Saatiin  jäädä sisälle.  (ilmastoinnissa olikin  vikaa, niin jäätävän  kylmä yöllä, että vauva pääsi viereen, koska muuten olisi olemmat oltu  jääkalikoita, yhdessä peiton alla selvittiin… Luulin ensin, että olen sairastumassa ja palelen siksi)

 

 

 

Seuraavana aamuna  hoituri innostuneesti: olitko sitä mieltä, että voisit lähteä aikaisemmin? 

– Miten täällä voi olla näin kylmä?   Täällä on nyt jotain vikaa jossain...

 

( Olin  sanonut lähteväni aikaisin, mutta huomasin  melkoisen innostuksen, että jotkut  sentään saadaan ulos talosta. Aluksi vielä sanottiin, että katsotaan nyt…)

Tervetuloa uudestaan, käytävälle ainakin pääsee, toivotti kätilö vitsikkäästi.

 

Tässä sairaalassa  oli lisätty yksityishuoneita, kun luultiin hienoissa suunnitelmissa, että syntyvyys laskee, se nousikin ja siksi  näitä ongelmia.

 

 

Joulukuun lapsena, (Keke Rosbergin kanssa sama synttäripäivä)  olen kuullut näitä tarinoita, kuinka loppuvuoden lapset pärjäävät huonommin jääkiekossa (liikunnanopettaja lähteenä, oli joku tutkimus oikein tehty joskus, muistaakseni hyökkääjinä oli enemmän alkuvuoden lapsia), ja Ilmaisutaidon opettaja myöhemmin:

 

”  Minulla oli joskus sattumalta sellainen luokka, joka oli syntynyt alkuvodesta pääosin, toinen luokka, jossa oli pääosin loppuvuodesta syntyneitä, JA KUULKAA SE ERO OLI IHAN  SELVÄ.”  Alkuvuoden luokka oli paljon valoisampi ja myönteisempi ym. ”  En muista, mitä kaikkea hyvää tuossa alkuvuoden luokassa oli verrattuna synkkis-loppuvuonna syntyneisiin. (Tämä opettaja seikkailee innoittajana ” Persoonalla”- tarinassa)

 

Voi pitää paikkansa, mutta niin me  loppuvuoden lapset tuodaan iloa tähän  tänä vuonna sateiseen ja pimeään ”lohduttomuuteen”…

Joulusatu

Olipa kerran haisunäätä. Se asui taikametsässä. Hän aikoi mennä lomalle. Hänen tuli ikävä metsää. Yhtäkkiä kiskoille tuli lumikinos. Haisunäätä meni ulos, siellä oli myrsky. Äkkiä tuli haamu.

Haisunäätä kysyi, miksi on myrsky. Haamu kertoi, että noita taikoi tämän myräkän ja haisunäädän pitäisi sanoa

 

aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa, jotta myrsky loppuisi.  Sitten hän sanoi

 

aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa

 

 

Sitten myrsky loppui. 

 

 

 

Tämä stoori  on lapselta lainattu.

 

Mitä tahansa jouluongelmia tuleekin, voi sanoa: aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa, ja kaikki hoituu.

Koska pelataan pesäpalloa?

 

 

 

_ Koululiikuntaa nykyvelttoilijoille!

– Anteeksi, mitä sanoitte?

– Ihmiset lihovat, puolet maailman väestöstä  ylipainoisia, armeijaan tullaan vätystelemään,  diabetesta jo nuorilla ja verenpainetta… Koulussa makaavat vaan. Vanhan ajan liikuntatunnit takaisin ja hiihtämään, mokomat pullamössönuoret,   sanon  minä.

 

– Tuota, miksi kiihdytte noin? Olette jo lopettaneet koulunne.  Ettekö voi antaa heidän olla? Älkää välittäkö.

 

– Minä en maksa tulevien sairauskustannuksia! Joka päivä liikuntaa nuorille ja taksikyydit pois. On sitä ennenkin selvitty. Kortteeriin sitten, jos ei muu auta, niin sitä ennen tehtiin. Ei tulisi mieleen ainakaan rikkoa paikkoja.

Ilkivaltaa! Sitä se on nykymaailma, ilkivaltaa. Hajotetaan bussipysäkit ja kaikki. Kun ei ole muuta tekemistä, kiinni ei jää. Liian vähän poliiseja, vanhemmat eivät pidä kakaroitaan ojennuksessa. Karkki-ja limsakauppoja joka paikassa, sinne vaan ostamaan ja ostamaan.  Hampaatkin putoaa kuin keripukkiaikaan tai minä en sitä tiedä, putosiko silloin hampaita, nyt ainakin rupeaa purukalusto nuorilla  mätänemään. Veronmaksajat eli myös minä maksamme tämän lystin!

 

– Kuulkaa, olette vanhanaikainen. Nyt on 2000-luku. Te oeltte jääneet jonnekin historiaan, anteeksi vain. Ei pakottamalla mitään synny. Luuletteko, että ilkivalta loppuu lisäämällä koululiikuntaa?  Nykyään valitaan yksilöllisesti aineet alaluokilta lähtien ja kartoitetaan avuntarve. On erilaisia tarpeita ja diagnoosia jokaisen tarpeisiin, joku voi  olla erityisherkkä tai jotain muuta.

 

– MIksi koululiikuntaa ei voi olla enemmän?

 

Sanokaa te minulle. Lapset näivettyvät ja lihovat. Mikä on Suomen huippu-urheilun tila? Yksi keihäskulta ei riitä. Selityksiä selitysten perään.  Väärä fiilis tai lenssu.  Hormoneja käytetään. Entä, jos sota tulee, isänmaan puolustus, kuka sen hoitaa?

 

–  Ei näitä kysymyksiä koululiikunnalla ratkaista. Luuletteko sitä paitsi, että ennen ei käytetty hormoneita?  Tai että sodassa ja kotirintamalla ei käytetty huumeita?  Suomi on saanut huomautuksiakin siitä aikanaan, runsaasta  huumeidenkäytöstä.

Miettikää niitä äkillisesti kuolleita huippu-urheilijoita tai minä näköisiä on oltu… Kaukana luonnollisesta. Onko pelkkää sattumaa, että mahatauti tai joku muu virus osuu aina sopivaan kohtaan?  Luuletteko todella, että vanhat mitalit ovat tulleet täysin puhtaalta pöydältä?  Testaaminen on kehittynyt kuten myös aineet ja lainsäädäntö.

 

Eikä hieno  koululiikuntanne pelasta ketäään, jos sota tulee.  Sillä ei ole yksikään sotilas peruskuntoaan hankkinut.  Eikä sota ole samanlaista kuin ennen.  Muutenkin entisten sotien miehet olivat melkein nälkävuosien lapsia, heikosti ravittuja, tuskin huippukuntoisia silloin oli.  Sotilaat ovat aina ollet köyhiä piruparkoja, köyhiä ja nälkäisiä, paleltuneita raukkoja…

 

Niin sitä vieläkin värvätään, köyhät ja vähän koulutetut, turhiin sotiin… Enkä tarkoita talvisotaa, älä vedä siihen, nykysotia on  hittovie tarpeeksi, puhutaan niistä.

 

– Hah. Tekin sorrutte kiroilemaan.

 

– Tuossa yhteydessä se on sallittua. Sitä tapahtuu. Nuoria ihmisiä sotiin, värvääjät  kiertävät  kouluissa ja käyvät heikkojen kimppuun. Jos kuolet tai vammaudut, sinut perheinesi unohdetaan, se jää kertomatta, kun maineteoista paasataan ja kovista palkoista.  Eikä kukaan korkea-arvoinen anna lastaan rivimieheksi sotaan toiselle puolelle maapalloa. Luin lehdestä, että kun ampuminen alkaa Irakissa, niin jenkkisotilaan naama vääntyy, se näkee ensi kerran ampumista. Ja kaikkien muidenkin nuorten, jotka ensimmäisen kerran ampuvat ja tulevat ammutuiksi, oli puoli sitten mikä tahansa.  Valokuvaaja oli seurannut läheltä.  Jenkkipojat kysyivät suomalaisilta, minkälaista on New Yorkissa.  Sanon vielä kerran kirosanan. Viimeisen kerran tässä keskustelussa.  Jätän sittenkin sanomatta. Minulla on varaa siihen.

 

– Palataan koululiikuntaan. Etkö lukenut, kun opetusministeri haluaa niitä tunteja lisää? Se on oikeassa, ministeri oikein, perehtynyt tähän asiaan, kyllä se tietää.

 

– Juu, mutta ei sanonut, minkälaista  liikuntaa eikä kukaan muukaan. Samalla metodilla kuin ennenkin vai?  Niitä kirottuja tunteja, joita puoli luokkaa,  jokainen lihava  ja kömpelö kavahtaa.  

 

Jos samanlaisia tunteja tulee lisää, niin lihavat vihaavat ja lihovat vielä enemmän!  Kömpelöt menettävät viimeisen ripauksenkin itsetunnostaan, ne joita ei kiinnosta, kiinnostaa vielä vähemmän. Ja se porukka, joka pärjää hyvin nyt, pärjää vielä paremmin.  Plussaa tulee ja kiitettävät koreilevat harvojen ja valittujen todistuksissa.  Lihavat itkevät salaa ja kömpelöt…  Pakkoruotsi riittää kyllä,  pakkoliikuntaa muka lisää, pah.

 

– Jaa

 

– Joo

 

 

Noinko se sitten  on?

 

 

Minä olen nyt viisikymppinen, ja olen oppinut nyt liikkumaan. Kävelen, kävelen, ja vielä kerran kävelen. Vesijuoksen uimahallissa  mutta, en pelaa lentopalloa, en koripalloa, en pesäpalloa,  en jääkiekkoa,  en käy  punttisalilla. En jumppaa, en tanssi, en joogaa, en pyöräile, en keilaa, en juokse,  en  heitä keihästä tai työnnä kuulaa, en hyppää pituutta tai korkeutta, en purjehdi, en kiipeile, en lähde seikkailukurssille, en laskettele…

 

Mutta kävelen! Olen hyvässä kunnossa. Murrosikäisenä olin lihava, ja se tuli selväksi liikuntatunnilla. Olin kömpelö ja sekin tuli selväksi. Kiitos koululiikunnan! Vihasin yhteistä suihkua ja pukukoppien lomassa puikkivaa opettajaa… Onnistuneita luojan luomia, se määki, kun joku peitti murrosikänsä pyyhkeeseen.  Jos tytöillä oli kuukautiset, sai lähteä viisi minuuttia aikaisemmin, sen oikeuden käyttäminen oli taidetta. Ja minä ymmärrän sen hyvin.  Jokainen minuutti pois koululiikunnasta on hyvä, on se saavutettu keinolla millä hyvänsä…

 

–  No teillä on ollut rankkaa.

 

– Niin on.

 

 

– Kehuttiinko teitä ikinä liikuntatunneilla? 

Saitteko palautetta tai edes joskus mahdollisuuden valita  lajinne?

 

Tuotiinko  esim. kävely ja pyöräily  tasaveroisina lajeina esiin muiden  rinnalla?  Metsässä liikkuminen jne.

 

 

 

Vastaus jää kertomatta.

 

Syvä hiljaisuus.

 

 

Viereiselle kentälle purkautuu joukko nuorisoa  liikuntatunnille.

 

 

 

 

 

 

 

 

Hämärä muistikuva on, että jossain yhteydessä käsiteltiin amerikkalaisia, unohdettuja veteraaneja ja häikäilemätöntä tapaa värvätä heitä kouluista.  Siitä on varmaan tämä saanut innoittajansa.  Koululiikunta näytti olevan vuonna 2008 myös tapetilla ja silloin ministeri lienee sitten ehdottanut koululiikunnan lisäystä. Se onkin kannatettavaa, liikunnan lisääminen koulussa, kunhan se ei ole lajikeskeistä koululiikuntaa  vaan jotain niille, jotka eivät  siitä liikunnasta nauti, se kai se tärkein porukka olisi motivoida kansanterveyden kannalta…  Voihan  koululiikunta  olla kehittynytkin näinä vuosina, en tiedä, onko sinne tullut innostamista oman lajin löytämiseen  mukaan… Keskustelu ainakin jatkuu.

 

Jutun loppu on kadonnut kansion uumeniin eli mysteeriksi jää, mihin keskustelijat päätyivät…

 

 

Puoliso muistaa omilta liikuntatunneiltaan, että opettajalla oli tapana ottaa lihavat lapset  kyytiin…   Ensin reippailtiin ja opettaja seurasi autolla. Loppumatkasta hän poimi lihavia lapsia kyytinsä…  Hmmmm.  Tässä on varmaan ollut hyvä tarkoitus, mutta onkohan loppuun asti mietitty…

 

 

Onkohan kohde  miettinyt, ” hei, mä  oon tarpeeksi  läski  päästäkseni  kyytiin” tai  joku  ei  ole  tajunnut  lihoneensa: ” kyytiin vaan”,  ja  ilkkuikohan ne  kaverit…

 

 

Omasta liikuntaopesta muistan, että hänellä  oli opetussanastossaan   sana ”kömpelö”… Toivotaan, että ei ”lihava” sentään.   Tai ” Huono”,  Tai  ”Tyhmä”

 

VAKAVASTI  OTTAEN

Yleistä keskustelua hautajaisista… 9v.aloitti.

 

– Mä haluan sitten, kun  mä kuolen, että mut tuhkataan. Joskus silleen sadan vuoden päästä, kun mä kuolen. (9v.)

 

–  Jotkut upporikkaat  teettää itsestään timantin. (äiti)

 

– ennen oli enemmänkin   tapana pitää isoja hautajaisia, tarjottiin ruokaa.  Nykyisin voi suunnitella  itsekin, mitä haluaa, minkälaiset muistelot, mitä vaan (äiti)

Sulla olis varmaan hevihautajaiset, soitettaisiin heviä ja tarjottaisiin pitsaa  ja sipsiä…

 

–  Jep,  tai sitten omat eväät mukaan (9v.)

– Toi  oliskin hyvä idea, sitten jokainen saa,  mitä haluaa    (äiti)

 

varastan 9v:ltä  nyyttäri-idean, 9v.oli puolestaan  tyytyväinen hevi-ideaan…   En tiedä, mistä tällainen teema tuli   9v:lle mieleen…  Tuli loppujen lopuksi hauska keskustelu, kuinka äiti-timantti ja isi-timantti olisivat hyllyssä ja niitä voisi sitten katsella, timantit tuijottaisivat hyllystä…   Päädyimme 9v:n kanssa siihen,

että huumori on tässäkin  muuten vakavassa aiheessa hyvä juttu.

 

Luin  uutisen (unohdin yksityiskohdat), mutta arkunkantajat olivat tippuneet kuoppaan arkkuineen päivineen ja hautakivi vielä päälle… Kukaan ei loukkaantunut ja hässäkän jälkeen tilaisuus saatiin vietyä loppuun, arkkukin  nostettiin  haudasta…(Suomessa siis tapahtunut).  Kaikkea voi sattua.

30.9.2007 KLO 16 tapahtui kummia

30.9.2007 KLO 16 tapahtui kummia

 

 

 

– Niin hetkinen, palataan kohta tähän. Mistä halusitte puhua, anteeksi en kuunnellut äsken, olin kiireinen?

– Siitä, että olen huono

– Olette huono? Kuulkaa, miksi puhutte minulle tällaisia, ystävä hyvä.

– Kun minulla on niin paha olla.

– Hmmm. Tuota, onko teillä kauankin ollut paha olla?

– Koko elämäni.

– Älkää nyt, kai te olette onnellinen ollut.

– En ole.

– Ette koskaan?

– En.

– Miksi luulette, että olette huono?

– Tiedän sen.

-Kuulkaa, minä en ole psykologi, oletteko hakeneet apua, terapiaa tai sellaista. Nykyään on muodikasta käydä terapiassa. Puhuisitte siellä! Minä olen ventovieras, ilman koulutusta. En minä osaa auttaa, ja oikeastaan olin juuri lähdössä.

Älkää nyt itkekö. Puhutaan sitten! Niin, kertokaa  minulle nyt. Mitä tarkoitatte? Yksityiskohtia, puhukaa niistä. Ei kukaan ole huono kaikessa. Epäonnistumisia sattuu… Tiedättehän, ei aina onnistuta. Älkää vaietko. Sanokaa nyt,  missä olette epäonnistunut esimerkiksi.

 

– Minä olen epäonnistunut kaikessa. Olen ruma, inhottava, paha ja pelkkää saastaa.

– Mutta mitä te olette tehneet?

– En  mitään. Siinähän se onkin, en ole koskaan tehnyt mitään.

– Kai te olette kouluja käynyt?

– Olen,  mutta se oli turhaa.

– Ettekö pärjänneet?

– Pärjäsin kiitettävästi.  Opettajat pitivät minusta.  Eivät tienneet totuutta.

– Miksi te olisitte huonompi kuin muut? Sanokaahan nyt hyvä mies.

 

Kasvot kurtistuivat ja huokaisu on tuskin  kuultava.

– Se on alkanut jo kun synnyin.

– Voi voi, te liioittelette.  Oletteko ollut yksinäinen, harrastitteko mitään?

– Harrastin… Soittamista, urheilua, kirjallisuutta, näyttelemistä.

– Varjelkoon, hienoa! Tehän olette ehtineet vaikka mitä, nuorella iällä. Miksi lopetitte?

– He eivät huomanneet, kuinka huono olin, pääsin eteenpäin. Aina uusia saavutuksia. Kukaan ei huomannut eikä välittänyt, millainen todella olin.

Siksi tein sen itse ja lopetin kaiken. Aloin kertoa ihmisille totuuden. Sen, että minusta ei ole mihinkään, sisälläni ei ole mitään hyvää.

 

– Koska te tuon aloititte?

– Jo nuorena.

 

– Oletteko koko elämänne pitäneet itseänne surkeana?

– Olen.

–  Ettekö aio muuttaa asennettanne?

– En.

-Kerrotteko kaikille saman kuin minulle?

– Kyllä, mutta kukaan ei kuuntele, lähtevät pois ja toivovat, etteivät koskaan enää kohtaa minua, hullua.

– Käyttekö töissä?

– Käyn. Olen esimies.

– Niin pidetäänkö teitä sielläkin huonona

– Ei

– Onko teillä perhettä?

– On, vaimo, kaksi lasta ja koira.

– Oletteko onnellinen heidän kanssaan?

– Kyllä, mutta en ansaitse sellaista.  Lähden pois.

– Kuinka niin, oletteko väkivaltainen tai juotteko viinaa?

– En.

– Käytättekö huumeita?

– En.

– Ylivelkaantunut?

– Ei.

– Miksi sitten haluatte hylätä heidät?

–  Pilaan heidän elämänsä.

– Ovatko he sitä mieltä?

– Eivät. Mutta minä olen.

– Kuka ihme on sanonut teille, että olette huono? Oliko teillä onneton lapsuus?

– Ei, sain kaiken, mitä halusin.

– En ymmärrä, eikö perheenne lohduta teitä?

– Ei.

– Saatteko työstänne irti  mitään? Entä uusi harrastus?

– Ei auta mikään. Olo on paha.

– Nyt bussi lähtee: miksi olette juuri  täällä?

 

– Haluan katsoa, kun onnelliset ihmiset lähtevät. Tavalliset ihmiset, normaalit. Haluan nähdä, kun he lähtevät ja tulevat… Heillä on elämänsä, ei minulla. En pilaa täällä mitään, koska ihmiset pääsevät pois luotani nopeasti. Perheeni ei näe minua, työkaverit saavat olla rauhassa…

– Kuulkaa miksi ihmeessä te olette mielestänne noin huono ihminen? Sanokaa minulle. Haluan tietää!

– Bussinne lähtee.

Ei se mitään, kertokaa nyt, haluan tietää! Antaa bussien mennä. Olen kiinnostunut teistä. Teillä on kaikki, mikä ihme teitä riivaa. Miksi ette anna kenenkään lohduttaa teitä? Miksi ette katsele maailmaa avoimin silmin?

Miksi ihannoitte noita idiootteja, jotka hakkaavaat vaimojaan ja juovat viinaa kotona? Mikä teissä on huonompaa kuin kaikissa muissa?

 

– Se, että olen olemassa.

 

-Lopettakaa nyt. Kaikki me olemme samassa veneessä. Kuulkaa, lähtekää kanssani matkalle, jos perheenne antaa luvan.  Matkustetaan yhdessä tuolla kirotulla bussilla, vaikka maailman ääriin. Katsellaan noita ihmisiä. Lähtekää kanssani!

Minä sanon teille:olkaa niin huono kuin pystytte.  Älkää tehkö mitään oikein.  Niin juuri, olkaa surkea sontakasa, mutta eläkää tänään nauttien sitä sontakasan sontaista elämää, sontaisessa maailmassa…  Rypekää niin paljon kuin pystyttte.  Kärsikää  juuri niin paljon kuin haluatte!

 

Mies hiljenee. Silmät alkavat loistaa. Kädet puristuvat kiinni ja auki, yhä uudestaan. Tippa putoaa poskelle.  Liikutus valtaa miehen.  Hengitys salpautuu ja sydän hakkaa.  Hän itkee linja-autoasemalla, tukahdettua vuosia sisällä ollutta itkua, enemmän se on hiljaista  huutoa kuin itkua.  Paksut sormet vapisevat, kynnenaluset ovat mustat, huolimatta esimiesasemasta. Kynnet ovat syöty kauan sitten, ilmeiseen tarpeeseen…

 

– Minä, saanko tosiaan. Annatteko luvan? En usko tätä!  Saanko todella olla kanssanne? Yhden päivän. Tästä hetkestä alkaen.  Kello on varttia vaille kaksi.  Soitan työpaikalle.  Soitan perheelle.  Järjestän kaiken hetkessä.  Täynnä tarmoa hän juoksee sisälle soittamaan.

 

Eikä palaa enää koskaan.

Aikansa odotettuaan auttaja poistuu., nousee bussiin ja katselee ikkunasta ohikiitävää maisemaa., kuuntelee puheensorinaa…

 

 

Eikä kenelläkään ole mitään sanottavaa täpötäydessä bussissa.

 

 

 

 

 

 

 

Historiaosuus jatkuu…  Muistan, että kirjoitin tämän hyvin, hyvin  nopeasti ja suunnittelematta, en nytkään korjaillut, jotta ”tunnelma” ei katoa…  Miksi tässä teititellään? Onkohan luettu venäläistä kirjallisuutta tuohon aikaan:)  Hyvä, hyvä 2007.

 

Tämän nimi on HUONO. 

 

Olkoo tämä hassu jouludialogi kaikille HUONOILLE , ulkopuolisuuden tunnetta kokeville tai meille, jotka emme itsenäisyyspäivän kutsua saaneet.

Epätodellista

Olen aina halunnut kirjailijaksi.

 

– Sinäkö?

– Niin. Minä.

 

Oletko seonnut? Eihän kukaan tuollaista tosissaan. Lapset korkeintaan haaveilevat ymmärtämättömyyttään. Normaalia haihattelua aikuisuuden kynnyksellä… Ei joulupukkiakaan ole olemassa.

– Minä uskon itseeni.  Jokainen on aloittanut jostain. Ei kenestäkään tule mitään, jos ei yritä!

 

– Älä nyt tee itsestäsi naurunalaista. Ajattele nyt. Haluatko, että kaikki tuttusi nauravat selkäsi takana? Et voi liikkua missään ilman, että sinulle nauretaan! Kuka kirjojasi julkaisisi? Ketä ne kiinnostavat? Mitä sinulla on sanottavaa? Oikeaa sanottavaa, hyvä ihminen! Paskajulkkiksia on maailma täynnä. Vievät huomion niiltä, jotka ansaitsisivat sen. Hyllymetreittäin turhuutta kirjakaupoissa. Naurettavia omakustanteita ja elämänopaskirjallisuutta. Eikö sille rahalle muuta käyttöä löydy?

– Tajuatko, että kirjat ovat jätettä nykyään? Jätettä! Niitä rahdataan kaatopaikalle.  Perikunta huutaa raivoissaan, jos joku jättää jälkeensä hyllytolkulla  kirjoja. Eli roskaa. Paperinkeräystavaraa. Niistä tehdään vessapaperia. Ok, nettiin voi  aina kirjoittaa. Kaikkien muiden turhakkeiden lisäksi. Taidat kuitenkin haluta paperiversion teksteistäsi.

 

– Sano sitten joku, joka osaa kirjoittaa.

– Älä hikeennyt. Et kestä kritiikkiä. Miten luulet voivasi julkaista jotain, jos et ystävää kestä kuunnella…

– Mitä olet lukenut teksteistäni? Mitä?!

– Ei minun lukea tarvitse. Tiedän muutenkin.

 

– Mistä tiedät?

 

– Lopetetaan keskustelu. En ole tilivelvollinen mielipiteistäni. Haluan auttaa. Yritä ymmärtää, kirjailijat, isolla koolla, ovat erikseen, näyttelijät, isolla ännällä, ovat erikseen.  Julkkikset ovat julkkiksia, he voivat kirjoittaa mitä tahansa. Se julkaistaan.  Sinä  taas olet mitätön. Sinun juttujasi ei kukaan lue. Tee palvelus ja polta ne. Elä kuten muutkin. Kasva aikuiseksi.

 

 

– Tässä ne ovat.

– Mitä nuo ovat?

– Salanimellä kirjoitettuja kirjojani. Julkaistuja.

HILJAISUUS, JA AIHEESEEN EI PALATA ENÄÄ KOSKAAN.

 

 

Tämä  on v. 2007  kirjoitettu teksti.  17.10.2007 klo 22.50 on mietitty tällaisia:)

 

Meinasin jättää, Kari Hotakaisen oppien mukaisesti, lopun pois, mutta piti saada onnellinen loppu. (Kolme viimeistä virkettä kannattaa jättää  aina pois.)

 

 

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

Joskus yläasteella opettaja (ei äidinkielen, opetti vain äidinkieltä)  totesi aineitamme tarkistettuamme:

 

valitettavasti tässä luokassa ei ole ketään hyvää kirjoittajaa.

 

 

Hiljaisuus, ja vielä kerran painokkaasti: Valitettavasti  näinon. 

 

Kommentti jäi mieleen, en itsekään siihen aikaan  yrittänytkään kirjoittaa ” hyvin”, ei haitannut, mutta jäi mieleen.  Tuonkin keskustelun aikana, pojat miettivät tytttöjen kuppikokoa luokan takaosassa.   Tolla on A, ja tolla on ehkä B, tolla ei ole mitään, tolla taas… Vanhana moralistina mietin silloin, että noinkohan se kirjoittamisen  into saadaan herätettyä samalla kun  iskimme takaisin pojille… Siinäkin luokassa oli  nimittäin sellaisia, jotka kirjoittivat parhaansa tehden.

 

Yhdeksännellä  toinen   äidinkielen opettaja( ei oikea äidinkielenopettaja)  totesi:

 

 

ASIA-AINE, kirjoittakaa ASIA-AINEITA!  Niillä te pärjäätte lukiossa.  Niillä aina selviytyy. Hän kertoi varoittavan esimerkin itsestään, kun oli joskus luullut olevansa hyvä kirjoittaja ja koettanut jotain muuta kuin ASIA-AINETTA…  

 

Hyvä neuvo, mutta vaarallinen, jos joku ottaa todesta. Muistelen, että otin hetkeksi tuosta neuvosta vaarin ja väänsin asia-aineita liiankin pitkään  ennen kuin palasin omalle tielleni.

 

 

Lukiossa (oikea) äidinkielenopettaja totesi:  Ole varovainen. Nyt on löytynyt oikea  oma tyyli,  pidä se, mutta ole varovainen:). On tainnut nuori kirjoittaja ottaa vähän kantaa…

Satuna

Se pikkuinen orava tallusteli hiljakseen. Se oli menossa kouluun. Oravanpojalla oli kysymys. Ensimmäisten joukossa se viittasi. Odotti kärsivällisesti omaa vuoroaan. Luokka oli iso. Lopulta opettaja antoi oravanpojalle vuoron.  Ja niin oravanpoika nousi seisomaan ja röyhisti rintaansa, killitti silmillään kunnianarvoisaa opettajaa, röyhisti rintaansa vielä lisää ja sanoi: Minä haluaisin tietää, todella Tietää tämän asian…

 

Luokka pidätti hengitystään; Mitä pieni, arka oravanpoika halusi isosti kysyä? Ei se osannut lukea tai kirjoittaa. Ei se osannut laskea. Häntä oli harjattu, miten sattuu. Muotopuoli pikkuinen. Seisoi  itseään isompana. Minä haluan tietää, sanoi kaunis pieni kurre: miksi maailmaa hallitsee, ja on aina hallinnut, hirmuvaltias?

 

Missä ne hyvät ovat?

Miksi hyvät eivät voita?

Miksi ne aina alistuvat tai muuttuvat ahneiksi?

 

Rakas pieni kurre. Sanoi kunnianarvoisa opettaja. Sinä puhut nyt etiikasta, lapseni, ja minä opetan maantietoa. Olet liian pieni ymmärtämään, kysyt vaikeita. Sinun pitää kysyä hiireltä. Hän opettaa filosofiaa, hän tietää etiikasta. Hän harrastaa hyväntekeväisyyttä ja lajittelee papanansa. Olisit voinut kysyä häneltä, mutta kissa söi hänet. Kuulin juuri.

 

Mene ketun luo. Hän kertoo sinulle viekkaudesta. Hän opettaa sinut röyhkeäksi. Tosin kettu irtisanoi itsensä, hän ei halua olla suomalainen satu enää. Meidän täytyy keksiä jotain muuta. Minä vastaan sinulle. rohkea oravanpoika.

 

En minä tiedä, missä hyvät ovat. En osaa vastata, miksi hyvä häviää. Miksi rakkaus loppuu ja sota alkaa? Se, joka tahtoo enemmän, ei lopeta. Hyvä alistuu, siksi kai on niin, että ahne voittaa. Opettaja huokasi. Sinä, oravanpoika olet hyvä. Tiedätkö miksi?

 

Sinä keskustelet, uskalsit kysyä, vaikka pelkäsit, uskalsit kysyä itseäsi isompaa asiaa. Rohkenit kysyä asiaa, jota kukaan ei tiedä. Vain huonoja selityksiä, niitä on viljalti. Kun kysyminen alkaa, ahneus väistyy. Joka puolella, Sinä oravanpoika, teit maailmasta paremman. Ei sinun tarvitse osata laskea, osaat kysyä.

 

Saat mennä kotiin oravanpoika, ja tuo huomenna uusi kysymys mukanasi. Minä lupaan vastata sinulle.

 

 

 

 

 

 

 

”Loppusanat:Tämä on vastaisku Miinalle ja Manulle, joka suunnattomasti minua ärsyttää. Huonoa kieltä ja typerään muotoon puettuja opetuksia. Tämä satu vei viisi minuuttia. Kirjoitan omat ”miinamanut” tätä lähtien.”

 

Jopas on ollut tiukka asenne rouvalla  vuonna 2007…  Löytyi arkistosta tämäkin ”aarre”, onkohan tämä isojen vai pienten satu. Vai molempien.

 

Olen kyllä ollut sitä mieltä, että Pupu Tupunassa ja Miina& Manussa on ”rasittavaa kieltä” ainakin lukijan/ äänikirjan kuuntelijan  kannalta… Ja taidan olla edelleen.  Kuvat ovat niissä hyviä. Joskus tulin lainanneeksi Myyrä-kirjan kirjastosta, ja niissäpä ei turhia pehmoilla…

2000 ( ei sentään 2080-luvulla)

2000 ( ei sentään 2080-luvulla)

Lasi

 

kaunis elementti

niin kuin ihminen

 

rikkoutuu helposti

tahtomattaan

 

Tuhoutuuko se?

 

Kasvaako rikotusta vahvempi?

 

Haluaako se edes parantua?

 

Onko helppoa antaa periksi, unohtaa rakkaus?

 

Miksi me elämme?

 

Rakkauden vuoksi

 

Rikotun osa on parantua.

 

Sitä eivät kaikki tiedä

 

Onni tulee tekemällä

 

Rakkaus ei

 

haihdu.

 

 

 

Ei saa rikkoa lasia enää.

 

 

 

 

Tällainen löytyi vanhasta  kansiosta v.2000 kirjoitettu…  Laitetaanpa tänne, vaikka en varmaan tällaista nykyisin kirjoittaisikaan… )

Tai kukapa tietää.

Siperia, Siperia, Siperia

Siperia, Siperia, Siperia

Oli jälleen hyvä.

 

Suorittajat  nähty,  ja  jopa parempi kuin aikaisempi  TTT:n  kanss  tehty  yhteistyö…

 

Pikkuteattereiden  tunne  viehättää…

 

Taivaslaulu  olkoon ensi vuoden  tavoite.

 

 

9v.  On vähän  väsynyt  Sibeliukseen… Siitä on puhuttu niin paljon. Ja  käyty konsertissa.  Käyköhän perinteiset, että  tarpeeksi  paljon kun  puhutaan… Itselle  on tullut  aikanaan Kalevalasta  pieni vastenmielisyys…Kun sitä  tuputettiin.

 

 

Opettaja  pitää levyraadin,    ja Master of  Puppets  on  9v:n  valinta.

 

Edellisellä kerralla  olivat  kuunnelleet  Deep  Purplea.

 

Hyvä  Suomen koululaitos, ja  musiikkitunnit. Hienoa,  kun  on  monipuolisesti  erilaista  musiikkia  ja erilaisia tapoja  nauttia  musiikista…

 

 

 

Bussissa  n.50v mies  teki  farkuissaan  spagaatin.

 

Wau.

 

Bussin  lattialla siis. Lauloimme  vielä ” Kulkuset”,  me  jurot  suomalaiset… Spagaattimiehen  aloitteesta.