Joulusatu

Olipa kerran haisunäätä. Se asui taikametsässä. Hän aikoi mennä lomalle. Hänen tuli ikävä metsää. Yhtäkkiä kiskoille tuli lumikinos. Haisunäätä meni ulos, siellä oli myrsky. Äkkiä tuli haamu.

Haisunäätä kysyi, miksi on myrsky. Haamu kertoi, että noita taikoi tämän myräkän ja haisunäädän pitäisi sanoa

 

aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa, jotta myrsky loppuisi.  Sitten hän sanoi

 

aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa

 

 

Sitten myrsky loppui. 

 

 

 

Tämä stoori  on lapselta lainattu.

 

Mitä tahansa jouluongelmia tuleekin, voi sanoa: aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa, ja kaikki hoituu.

Koska pelataan pesäpalloa?

 

 

 

_ Koululiikuntaa nykyvelttoilijoille!

– Anteeksi, mitä sanoitte?

– Ihmiset lihovat, puolet maailman väestöstä  ylipainoisia, armeijaan tullaan vätystelemään,  diabetesta jo nuorilla ja verenpainetta… Koulussa makaavat vaan. Vanhan ajan liikuntatunnit takaisin ja hiihtämään, mokomat pullamössönuoret,   sanon  minä.

 

– Tuota, miksi kiihdytte noin? Olette jo lopettaneet koulunne.  Ettekö voi antaa heidän olla? Älkää välittäkö.

 

– Minä en maksa tulevien sairauskustannuksia! Joka päivä liikuntaa nuorille ja taksikyydit pois. On sitä ennenkin selvitty. Kortteeriin sitten, jos ei muu auta, niin sitä ennen tehtiin. Ei tulisi mieleen ainakaan rikkoa paikkoja.

Ilkivaltaa! Sitä se on nykymaailma, ilkivaltaa. Hajotetaan bussipysäkit ja kaikki. Kun ei ole muuta tekemistä, kiinni ei jää. Liian vähän poliiseja, vanhemmat eivät pidä kakaroitaan ojennuksessa. Karkki-ja limsakauppoja joka paikassa, sinne vaan ostamaan ja ostamaan.  Hampaatkin putoaa kuin keripukkiaikaan tai minä en sitä tiedä, putosiko silloin hampaita, nyt ainakin rupeaa purukalusto nuorilla  mätänemään. Veronmaksajat eli myös minä maksamme tämän lystin!

 

– Kuulkaa, olette vanhanaikainen. Nyt on 2000-luku. Te oeltte jääneet jonnekin historiaan, anteeksi vain. Ei pakottamalla mitään synny. Luuletteko, että ilkivalta loppuu lisäämällä koululiikuntaa?  Nykyään valitaan yksilöllisesti aineet alaluokilta lähtien ja kartoitetaan avuntarve. On erilaisia tarpeita ja diagnoosia jokaisen tarpeisiin, joku voi  olla erityisherkkä tai jotain muuta.

 

– MIksi koululiikuntaa ei voi olla enemmän?

 

Sanokaa te minulle. Lapset näivettyvät ja lihovat. Mikä on Suomen huippu-urheilun tila? Yksi keihäskulta ei riitä. Selityksiä selitysten perään.  Väärä fiilis tai lenssu.  Hormoneja käytetään. Entä, jos sota tulee, isänmaan puolustus, kuka sen hoitaa?

 

–  Ei näitä kysymyksiä koululiikunnalla ratkaista. Luuletteko sitä paitsi, että ennen ei käytetty hormoneita?  Tai että sodassa ja kotirintamalla ei käytetty huumeita?  Suomi on saanut huomautuksiakin siitä aikanaan, runsaasta  huumeidenkäytöstä.

Miettikää niitä äkillisesti kuolleita huippu-urheilijoita tai minä näköisiä on oltu… Kaukana luonnollisesta. Onko pelkkää sattumaa, että mahatauti tai joku muu virus osuu aina sopivaan kohtaan?  Luuletteko todella, että vanhat mitalit ovat tulleet täysin puhtaalta pöydältä?  Testaaminen on kehittynyt kuten myös aineet ja lainsäädäntö.

 

Eikä hieno  koululiikuntanne pelasta ketäään, jos sota tulee.  Sillä ei ole yksikään sotilas peruskuntoaan hankkinut.  Eikä sota ole samanlaista kuin ennen.  Muutenkin entisten sotien miehet olivat melkein nälkävuosien lapsia, heikosti ravittuja, tuskin huippukuntoisia silloin oli.  Sotilaat ovat aina ollet köyhiä piruparkoja, köyhiä ja nälkäisiä, paleltuneita raukkoja…

 

Niin sitä vieläkin värvätään, köyhät ja vähän koulutetut, turhiin sotiin… Enkä tarkoita talvisotaa, älä vedä siihen, nykysotia on  hittovie tarpeeksi, puhutaan niistä.

 

– Hah. Tekin sorrutte kiroilemaan.

 

– Tuossa yhteydessä se on sallittua. Sitä tapahtuu. Nuoria ihmisiä sotiin, värvääjät  kiertävät  kouluissa ja käyvät heikkojen kimppuun. Jos kuolet tai vammaudut, sinut perheinesi unohdetaan, se jää kertomatta, kun maineteoista paasataan ja kovista palkoista.  Eikä kukaan korkea-arvoinen anna lastaan rivimieheksi sotaan toiselle puolelle maapalloa. Luin lehdestä, että kun ampuminen alkaa Irakissa, niin jenkkisotilaan naama vääntyy, se näkee ensi kerran ampumista. Ja kaikkien muidenkin nuorten, jotka ensimmäisen kerran ampuvat ja tulevat ammutuiksi, oli puoli sitten mikä tahansa.  Valokuvaaja oli seurannut läheltä.  Jenkkipojat kysyivät suomalaisilta, minkälaista on New Yorkissa.  Sanon vielä kerran kirosanan. Viimeisen kerran tässä keskustelussa.  Jätän sittenkin sanomatta. Minulla on varaa siihen.

 

– Palataan koululiikuntaan. Etkö lukenut, kun opetusministeri haluaa niitä tunteja lisää? Se on oikeassa, ministeri oikein, perehtynyt tähän asiaan, kyllä se tietää.

 

– Juu, mutta ei sanonut, minkälaista  liikuntaa eikä kukaan muukaan. Samalla metodilla kuin ennenkin vai?  Niitä kirottuja tunteja, joita puoli luokkaa,  jokainen lihava  ja kömpelö kavahtaa.  

 

Jos samanlaisia tunteja tulee lisää, niin lihavat vihaavat ja lihovat vielä enemmän!  Kömpelöt menettävät viimeisen ripauksenkin itsetunnostaan, ne joita ei kiinnosta, kiinnostaa vielä vähemmän. Ja se porukka, joka pärjää hyvin nyt, pärjää vielä paremmin.  Plussaa tulee ja kiitettävät koreilevat harvojen ja valittujen todistuksissa.  Lihavat itkevät salaa ja kömpelöt…  Pakkoruotsi riittää kyllä,  pakkoliikuntaa muka lisää, pah.

 

– Jaa

 

– Joo

 

 

Noinko se sitten  on?

 

 

Minä olen nyt viisikymppinen, ja olen oppinut nyt liikkumaan. Kävelen, kävelen, ja vielä kerran kävelen. Vesijuoksen uimahallissa  mutta, en pelaa lentopalloa, en koripalloa, en pesäpalloa,  en jääkiekkoa,  en käy  punttisalilla. En jumppaa, en tanssi, en joogaa, en pyöräile, en keilaa, en juokse,  en  heitä keihästä tai työnnä kuulaa, en hyppää pituutta tai korkeutta, en purjehdi, en kiipeile, en lähde seikkailukurssille, en laskettele…

 

Mutta kävelen! Olen hyvässä kunnossa. Murrosikäisenä olin lihava, ja se tuli selväksi liikuntatunnilla. Olin kömpelö ja sekin tuli selväksi. Kiitos koululiikunnan! Vihasin yhteistä suihkua ja pukukoppien lomassa puikkivaa opettajaa… Onnistuneita luojan luomia, se määki, kun joku peitti murrosikänsä pyyhkeeseen.  Jos tytöillä oli kuukautiset, sai lähteä viisi minuuttia aikaisemmin, sen oikeuden käyttäminen oli taidetta. Ja minä ymmärrän sen hyvin.  Jokainen minuutti pois koululiikunnasta on hyvä, on se saavutettu keinolla millä hyvänsä…

 

–  No teillä on ollut rankkaa.

 

– Niin on.

 

 

– Kehuttiinko teitä ikinä liikuntatunneilla? 

Saitteko palautetta tai edes joskus mahdollisuuden valita  lajinne?

 

Tuotiinko  esim. kävely ja pyöräily  tasaveroisina lajeina esiin muiden  rinnalla?  Metsässä liikkuminen jne.

 

 

 

Vastaus jää kertomatta.

 

Syvä hiljaisuus.

 

 

Viereiselle kentälle purkautuu joukko nuorisoa  liikuntatunnille.

 

 

 

 

 

 

 

 

Hämärä muistikuva on, että jossain yhteydessä käsiteltiin amerikkalaisia, unohdettuja veteraaneja ja häikäilemätöntä tapaa värvätä heitä kouluista.  Siitä on varmaan tämä saanut innoittajansa.  Koululiikunta näytti olevan vuonna 2008 myös tapetilla ja silloin ministeri lienee sitten ehdottanut koululiikunnan lisäystä. Se onkin kannatettavaa, liikunnan lisääminen koulussa, kunhan se ei ole lajikeskeistä koululiikuntaa  vaan jotain niille, jotka eivät  siitä liikunnasta nauti, se kai se tärkein porukka olisi motivoida kansanterveyden kannalta…  Voihan  koululiikunta  olla kehittynytkin näinä vuosina, en tiedä, onko sinne tullut innostamista oman lajin löytämiseen  mukaan… Keskustelu ainakin jatkuu.

 

Jutun loppu on kadonnut kansion uumeniin eli mysteeriksi jää, mihin keskustelijat päätyivät…

 

 

Puoliso muistaa omilta liikuntatunneiltaan, että opettajalla oli tapana ottaa lihavat lapset  kyytiin…   Ensin reippailtiin ja opettaja seurasi autolla. Loppumatkasta hän poimi lihavia lapsia kyytinsä…  Hmmmm.  Tässä on varmaan ollut hyvä tarkoitus, mutta onkohan loppuun asti mietitty…

 

 

Onkohan kohde  miettinyt, ” hei, mä  oon tarpeeksi  läski  päästäkseni  kyytiin” tai  joku  ei  ole  tajunnut  lihoneensa: ” kyytiin vaan”,  ja  ilkkuikohan ne  kaverit…

 

 

Omasta liikuntaopesta muistan, että hänellä  oli opetussanastossaan   sana ”kömpelö”… Toivotaan, että ei ”lihava” sentään.   Tai ” Huono”,  Tai  ”Tyhmä”

 

VAKAVASTI  OTTAEN

Yleistä keskustelua hautajaisista… 9v.aloitti.

 

– Mä haluan sitten, kun  mä kuolen, että mut tuhkataan. Joskus silleen sadan vuoden päästä, kun mä kuolen. (9v.)

 

–  Jotkut upporikkaat  teettää itsestään timantin. (äiti)

 

– ennen oli enemmänkin   tapana pitää isoja hautajaisia, tarjottiin ruokaa.  Nykyisin voi suunnitella  itsekin, mitä haluaa, minkälaiset muistelot, mitä vaan (äiti)

Sulla olis varmaan hevihautajaiset, soitettaisiin heviä ja tarjottaisiin pitsaa  ja sipsiä…

 

–  Jep,  tai sitten omat eväät mukaan (9v.)

– Toi  oliskin hyvä idea, sitten jokainen saa,  mitä haluaa    (äiti)

 

varastan 9v:ltä  nyyttäri-idean, 9v.oli puolestaan  tyytyväinen hevi-ideaan…   En tiedä, mistä tällainen teema tuli   9v:lle mieleen…  Tuli loppujen lopuksi hauska keskustelu, kuinka äiti-timantti ja isi-timantti olisivat hyllyssä ja niitä voisi sitten katsella, timantit tuijottaisivat hyllystä…   Päädyimme 9v:n kanssa siihen,

että huumori on tässäkin  muuten vakavassa aiheessa hyvä juttu.

 

Luin  uutisen (unohdin yksityiskohdat), mutta arkunkantajat olivat tippuneet kuoppaan arkkuineen päivineen ja hautakivi vielä päälle… Kukaan ei loukkaantunut ja hässäkän jälkeen tilaisuus saatiin vietyä loppuun, arkkukin  nostettiin  haudasta…(Suomessa siis tapahtunut).  Kaikkea voi sattua.

30.9.2007 KLO 16 tapahtui kummia

30.9.2007 KLO 16 tapahtui kummia

 

 

 

– Niin hetkinen, palataan kohta tähän. Mistä halusitte puhua, anteeksi en kuunnellut äsken, olin kiireinen?

– Siitä, että olen huono

– Olette huono? Kuulkaa, miksi puhutte minulle tällaisia, ystävä hyvä.

– Kun minulla on niin paha olla.

– Hmmm. Tuota, onko teillä kauankin ollut paha olla?

– Koko elämäni.

– Älkää nyt, kai te olette onnellinen ollut.

– En ole.

– Ette koskaan?

– En.

– Miksi luulette, että olette huono?

– Tiedän sen.

-Kuulkaa, minä en ole psykologi, oletteko hakeneet apua, terapiaa tai sellaista. Nykyään on muodikasta käydä terapiassa. Puhuisitte siellä! Minä olen ventovieras, ilman koulutusta. En minä osaa auttaa, ja oikeastaan olin juuri lähdössä.

Älkää nyt itkekö. Puhutaan sitten! Niin, kertokaa  minulle nyt. Mitä tarkoitatte? Yksityiskohtia, puhukaa niistä. Ei kukaan ole huono kaikessa. Epäonnistumisia sattuu… Tiedättehän, ei aina onnistuta. Älkää vaietko. Sanokaa nyt,  missä olette epäonnistunut esimerkiksi.

 

– Minä olen epäonnistunut kaikessa. Olen ruma, inhottava, paha ja pelkkää saastaa.

– Mutta mitä te olette tehneet?

– En  mitään. Siinähän se onkin, en ole koskaan tehnyt mitään.

– Kai te olette kouluja käynyt?

– Olen,  mutta se oli turhaa.

– Ettekö pärjänneet?

– Pärjäsin kiitettävästi.  Opettajat pitivät minusta.  Eivät tienneet totuutta.

– Miksi te olisitte huonompi kuin muut? Sanokaahan nyt hyvä mies.

 

Kasvot kurtistuivat ja huokaisu on tuskin  kuultava.

– Se on alkanut jo kun synnyin.

– Voi voi, te liioittelette.  Oletteko ollut yksinäinen, harrastitteko mitään?

– Harrastin… Soittamista, urheilua, kirjallisuutta, näyttelemistä.

– Varjelkoon, hienoa! Tehän olette ehtineet vaikka mitä, nuorella iällä. Miksi lopetitte?

– He eivät huomanneet, kuinka huono olin, pääsin eteenpäin. Aina uusia saavutuksia. Kukaan ei huomannut eikä välittänyt, millainen todella olin.

Siksi tein sen itse ja lopetin kaiken. Aloin kertoa ihmisille totuuden. Sen, että minusta ei ole mihinkään, sisälläni ei ole mitään hyvää.

 

– Koska te tuon aloititte?

– Jo nuorena.

 

– Oletteko koko elämänne pitäneet itseänne surkeana?

– Olen.

–  Ettekö aio muuttaa asennettanne?

– En.

-Kerrotteko kaikille saman kuin minulle?

– Kyllä, mutta kukaan ei kuuntele, lähtevät pois ja toivovat, etteivät koskaan enää kohtaa minua, hullua.

– Käyttekö töissä?

– Käyn. Olen esimies.

– Niin pidetäänkö teitä sielläkin huonona

– Ei

– Onko teillä perhettä?

– On, vaimo, kaksi lasta ja koira.

– Oletteko onnellinen heidän kanssaan?

– Kyllä, mutta en ansaitse sellaista.  Lähden pois.

– Kuinka niin, oletteko väkivaltainen tai juotteko viinaa?

– En.

– Käytättekö huumeita?

– En.

– Ylivelkaantunut?

– Ei.

– Miksi sitten haluatte hylätä heidät?

–  Pilaan heidän elämänsä.

– Ovatko he sitä mieltä?

– Eivät. Mutta minä olen.

– Kuka ihme on sanonut teille, että olette huono? Oliko teillä onneton lapsuus?

– Ei, sain kaiken, mitä halusin.

– En ymmärrä, eikö perheenne lohduta teitä?

– Ei.

– Saatteko työstänne irti  mitään? Entä uusi harrastus?

– Ei auta mikään. Olo on paha.

– Nyt bussi lähtee: miksi olette juuri  täällä?

 

– Haluan katsoa, kun onnelliset ihmiset lähtevät. Tavalliset ihmiset, normaalit. Haluan nähdä, kun he lähtevät ja tulevat… Heillä on elämänsä, ei minulla. En pilaa täällä mitään, koska ihmiset pääsevät pois luotani nopeasti. Perheeni ei näe minua, työkaverit saavat olla rauhassa…

– Kuulkaa miksi ihmeessä te olette mielestänne noin huono ihminen? Sanokaa minulle. Haluan tietää!

– Bussinne lähtee.

Ei se mitään, kertokaa nyt, haluan tietää! Antaa bussien mennä. Olen kiinnostunut teistä. Teillä on kaikki, mikä ihme teitä riivaa. Miksi ette anna kenenkään lohduttaa teitä? Miksi ette katsele maailmaa avoimin silmin?

Miksi ihannoitte noita idiootteja, jotka hakkaavaat vaimojaan ja juovat viinaa kotona? Mikä teissä on huonompaa kuin kaikissa muissa?

 

– Se, että olen olemassa.

 

-Lopettakaa nyt. Kaikki me olemme samassa veneessä. Kuulkaa, lähtekää kanssani matkalle, jos perheenne antaa luvan.  Matkustetaan yhdessä tuolla kirotulla bussilla, vaikka maailman ääriin. Katsellaan noita ihmisiä. Lähtekää kanssani!

Minä sanon teille:olkaa niin huono kuin pystytte.  Älkää tehkö mitään oikein.  Niin juuri, olkaa surkea sontakasa, mutta eläkää tänään nauttien sitä sontakasan sontaista elämää, sontaisessa maailmassa…  Rypekää niin paljon kuin pystyttte.  Kärsikää  juuri niin paljon kuin haluatte!

 

Mies hiljenee. Silmät alkavat loistaa. Kädet puristuvat kiinni ja auki, yhä uudestaan. Tippa putoaa poskelle.  Liikutus valtaa miehen.  Hengitys salpautuu ja sydän hakkaa.  Hän itkee linja-autoasemalla, tukahdettua vuosia sisällä ollutta itkua, enemmän se on hiljaista  huutoa kuin itkua.  Paksut sormet vapisevat, kynnenaluset ovat mustat, huolimatta esimiesasemasta. Kynnet ovat syöty kauan sitten, ilmeiseen tarpeeseen…

 

– Minä, saanko tosiaan. Annatteko luvan? En usko tätä!  Saanko todella olla kanssanne? Yhden päivän. Tästä hetkestä alkaen.  Kello on varttia vaille kaksi.  Soitan työpaikalle.  Soitan perheelle.  Järjestän kaiken hetkessä.  Täynnä tarmoa hän juoksee sisälle soittamaan.

 

Eikä palaa enää koskaan.

Aikansa odotettuaan auttaja poistuu., nousee bussiin ja katselee ikkunasta ohikiitävää maisemaa., kuuntelee puheensorinaa…

 

 

Eikä kenelläkään ole mitään sanottavaa täpötäydessä bussissa.

 

 

 

 

 

 

 

Historiaosuus jatkuu…  Muistan, että kirjoitin tämän hyvin, hyvin  nopeasti ja suunnittelematta, en nytkään korjaillut, jotta ”tunnelma” ei katoa…  Miksi tässä teititellään? Onkohan luettu venäläistä kirjallisuutta tuohon aikaan:)  Hyvä, hyvä 2007.

 

Tämän nimi on HUONO. 

 

Olkoo tämä hassu jouludialogi kaikille HUONOILLE , ulkopuolisuuden tunnetta kokeville tai meille, jotka emme itsenäisyyspäivän kutsua saaneet.

Epätodellista

Olen aina halunnut kirjailijaksi.

 

– Sinäkö?

– Niin. Minä.

 

Oletko seonnut? Eihän kukaan tuollaista tosissaan. Lapset korkeintaan haaveilevat ymmärtämättömyyttään. Normaalia haihattelua aikuisuuden kynnyksellä… Ei joulupukkiakaan ole olemassa.

– Minä uskon itseeni.  Jokainen on aloittanut jostain. Ei kenestäkään tule mitään, jos ei yritä!

 

– Älä nyt tee itsestäsi naurunalaista. Ajattele nyt. Haluatko, että kaikki tuttusi nauravat selkäsi takana? Et voi liikkua missään ilman, että sinulle nauretaan! Kuka kirjojasi julkaisisi? Ketä ne kiinnostavat? Mitä sinulla on sanottavaa? Oikeaa sanottavaa, hyvä ihminen! Paskajulkkiksia on maailma täynnä. Vievät huomion niiltä, jotka ansaitsisivat sen. Hyllymetreittäin turhuutta kirjakaupoissa. Naurettavia omakustanteita ja elämänopaskirjallisuutta. Eikö sille rahalle muuta käyttöä löydy?

– Tajuatko, että kirjat ovat jätettä nykyään? Jätettä! Niitä rahdataan kaatopaikalle.  Perikunta huutaa raivoissaan, jos joku jättää jälkeensä hyllytolkulla  kirjoja. Eli roskaa. Paperinkeräystavaraa. Niistä tehdään vessapaperia. Ok, nettiin voi  aina kirjoittaa. Kaikkien muiden turhakkeiden lisäksi. Taidat kuitenkin haluta paperiversion teksteistäsi.

 

– Sano sitten joku, joka osaa kirjoittaa.

– Älä hikeennyt. Et kestä kritiikkiä. Miten luulet voivasi julkaista jotain, jos et ystävää kestä kuunnella…

– Mitä olet lukenut teksteistäni? Mitä?!

– Ei minun lukea tarvitse. Tiedän muutenkin.

 

– Mistä tiedät?

 

– Lopetetaan keskustelu. En ole tilivelvollinen mielipiteistäni. Haluan auttaa. Yritä ymmärtää, kirjailijat, isolla koolla, ovat erikseen, näyttelijät, isolla ännällä, ovat erikseen.  Julkkikset ovat julkkiksia, he voivat kirjoittaa mitä tahansa. Se julkaistaan.  Sinä  taas olet mitätön. Sinun juttujasi ei kukaan lue. Tee palvelus ja polta ne. Elä kuten muutkin. Kasva aikuiseksi.

 

 

– Tässä ne ovat.

– Mitä nuo ovat?

– Salanimellä kirjoitettuja kirjojani. Julkaistuja.

HILJAISUUS, JA AIHEESEEN EI PALATA ENÄÄ KOSKAAN.

 

 

Tämä  on v. 2007  kirjoitettu teksti.  17.10.2007 klo 22.50 on mietitty tällaisia:)

 

Meinasin jättää, Kari Hotakaisen oppien mukaisesti, lopun pois, mutta piti saada onnellinen loppu. (Kolme viimeistä virkettä kannattaa jättää  aina pois.)

 

 

 

☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆

 

Joskus yläasteella opettaja (ei äidinkielen, opetti vain äidinkieltä)  totesi aineitamme tarkistettuamme:

 

valitettavasti tässä luokassa ei ole ketään hyvää kirjoittajaa.

 

 

Hiljaisuus, ja vielä kerran painokkaasti: Valitettavasti  näinon. 

 

Kommentti jäi mieleen, en itsekään siihen aikaan  yrittänytkään kirjoittaa ” hyvin”, ei haitannut, mutta jäi mieleen.  Tuonkin keskustelun aikana, pojat miettivät tytttöjen kuppikokoa luokan takaosassa.   Tolla on A, ja tolla on ehkä B, tolla ei ole mitään, tolla taas… Vanhana moralistina mietin silloin, että noinkohan se kirjoittamisen  into saadaan herätettyä samalla kun  iskimme takaisin pojille… Siinäkin luokassa oli  nimittäin sellaisia, jotka kirjoittivat parhaansa tehden.

 

Yhdeksännellä  toinen   äidinkielen opettaja( ei oikea äidinkielenopettaja)  totesi:

 

 

ASIA-AINE, kirjoittakaa ASIA-AINEITA!  Niillä te pärjäätte lukiossa.  Niillä aina selviytyy. Hän kertoi varoittavan esimerkin itsestään, kun oli joskus luullut olevansa hyvä kirjoittaja ja koettanut jotain muuta kuin ASIA-AINETTA…  

 

Hyvä neuvo, mutta vaarallinen, jos joku ottaa todesta. Muistelen, että otin hetkeksi tuosta neuvosta vaarin ja väänsin asia-aineita liiankin pitkään  ennen kuin palasin omalle tielleni.

 

 

Lukiossa (oikea) äidinkielenopettaja totesi:  Ole varovainen. Nyt on löytynyt oikea  oma tyyli,  pidä se, mutta ole varovainen:). On tainnut nuori kirjoittaja ottaa vähän kantaa…

Satuna

Se pikkuinen orava tallusteli hiljakseen. Se oli menossa kouluun. Oravanpojalla oli kysymys. Ensimmäisten joukossa se viittasi. Odotti kärsivällisesti omaa vuoroaan. Luokka oli iso. Lopulta opettaja antoi oravanpojalle vuoron.  Ja niin oravanpoika nousi seisomaan ja röyhisti rintaansa, killitti silmillään kunnianarvoisaa opettajaa, röyhisti rintaansa vielä lisää ja sanoi: Minä haluaisin tietää, todella Tietää tämän asian…

 

Luokka pidätti hengitystään; Mitä pieni, arka oravanpoika halusi isosti kysyä? Ei se osannut lukea tai kirjoittaa. Ei se osannut laskea. Häntä oli harjattu, miten sattuu. Muotopuoli pikkuinen. Seisoi  itseään isompana. Minä haluan tietää, sanoi kaunis pieni kurre: miksi maailmaa hallitsee, ja on aina hallinnut, hirmuvaltias?

 

Missä ne hyvät ovat?

Miksi hyvät eivät voita?

Miksi ne aina alistuvat tai muuttuvat ahneiksi?

 

Rakas pieni kurre. Sanoi kunnianarvoisa opettaja. Sinä puhut nyt etiikasta, lapseni, ja minä opetan maantietoa. Olet liian pieni ymmärtämään, kysyt vaikeita. Sinun pitää kysyä hiireltä. Hän opettaa filosofiaa, hän tietää etiikasta. Hän harrastaa hyväntekeväisyyttä ja lajittelee papanansa. Olisit voinut kysyä häneltä, mutta kissa söi hänet. Kuulin juuri.

 

Mene ketun luo. Hän kertoo sinulle viekkaudesta. Hän opettaa sinut röyhkeäksi. Tosin kettu irtisanoi itsensä, hän ei halua olla suomalainen satu enää. Meidän täytyy keksiä jotain muuta. Minä vastaan sinulle. rohkea oravanpoika.

 

En minä tiedä, missä hyvät ovat. En osaa vastata, miksi hyvä häviää. Miksi rakkaus loppuu ja sota alkaa? Se, joka tahtoo enemmän, ei lopeta. Hyvä alistuu, siksi kai on niin, että ahne voittaa. Opettaja huokasi. Sinä, oravanpoika olet hyvä. Tiedätkö miksi?

 

Sinä keskustelet, uskalsit kysyä, vaikka pelkäsit, uskalsit kysyä itseäsi isompaa asiaa. Rohkenit kysyä asiaa, jota kukaan ei tiedä. Vain huonoja selityksiä, niitä on viljalti. Kun kysyminen alkaa, ahneus väistyy. Joka puolella, Sinä oravanpoika, teit maailmasta paremman. Ei sinun tarvitse osata laskea, osaat kysyä.

 

Saat mennä kotiin oravanpoika, ja tuo huomenna uusi kysymys mukanasi. Minä lupaan vastata sinulle.

 

 

 

 

 

 

 

”Loppusanat:Tämä on vastaisku Miinalle ja Manulle, joka suunnattomasti minua ärsyttää. Huonoa kieltä ja typerään muotoon puettuja opetuksia. Tämä satu vei viisi minuuttia. Kirjoitan omat ”miinamanut” tätä lähtien.”

 

Jopas on ollut tiukka asenne rouvalla  vuonna 2007…  Löytyi arkistosta tämäkin ”aarre”, onkohan tämä isojen vai pienten satu. Vai molempien.

 

Olen kyllä ollut sitä mieltä, että Pupu Tupunassa ja Miina& Manussa on ”rasittavaa kieltä” ainakin lukijan/ äänikirjan kuuntelijan  kannalta… Ja taidan olla edelleen.  Kuvat ovat niissä hyviä. Joskus tulin lainanneeksi Myyrä-kirjan kirjastosta, ja niissäpä ei turhia pehmoilla…

2000 ( ei sentään 2080-luvulla)

2000 ( ei sentään 2080-luvulla)

Lasi

 

kaunis elementti

niin kuin ihminen

 

rikkoutuu helposti

tahtomattaan

 

Tuhoutuuko se?

 

Kasvaako rikotusta vahvempi?

 

Haluaako se edes parantua?

 

Onko helppoa antaa periksi, unohtaa rakkaus?

 

Miksi me elämme?

 

Rakkauden vuoksi

 

Rikotun osa on parantua.

 

Sitä eivät kaikki tiedä

 

Onni tulee tekemällä

 

Rakkaus ei

 

haihdu.

 

 

 

Ei saa rikkoa lasia enää.

 

 

 

 

Tällainen löytyi vanhasta  kansiosta v.2000 kirjoitettu…  Laitetaanpa tänne, vaikka en varmaan tällaista nykyisin kirjoittaisikaan… )

Tai kukapa tietää.

Siperia, Siperia, Siperia

Siperia, Siperia, Siperia

Oli jälleen hyvä.

 

Suorittajat  nähty,  ja  jopa parempi kuin aikaisempi  TTT:n  kanss  tehty  yhteistyö…

 

Pikkuteattereiden  tunne  viehättää…

 

Taivaslaulu  olkoon ensi vuoden  tavoite.

 

 

9v.  On vähän  väsynyt  Sibeliukseen… Siitä on puhuttu niin paljon. Ja  käyty konsertissa.  Käyköhän perinteiset, että  tarpeeksi  paljon kun  puhutaan… Itselle  on tullut  aikanaan Kalevalasta  pieni vastenmielisyys…Kun sitä  tuputettiin.

 

 

Opettaja  pitää levyraadin,    ja Master of  Puppets  on  9v:n  valinta.

 

Edellisellä kerralla  olivat  kuunnelleet  Deep  Purplea.

 

Hyvä  Suomen koululaitos, ja  musiikkitunnit. Hienoa,  kun  on  monipuolisesti  erilaista  musiikkia  ja erilaisia tapoja  nauttia  musiikista…

 

 

 

Bussissa  n.50v mies  teki  farkuissaan  spagaatin.

 

Wau.

 

Bussin  lattialla siis. Lauloimme  vielä ” Kulkuset”,  me  jurot  suomalaiset… Spagaattimiehen  aloitteesta.

Halloweenina hautausmaalle

Halloweenina hautausmaalle

 

 

Kaksi neanderthalilaista miestä  oli sytyttämässä nuotiota.

 

HOMOT !

 

Huusi apina puusta.

 

 

Kertoi 9v. Ja lähteenä Fingerpori.

 

– Mun mielestä kaksi miestä voi kyllä hyvin mennä naimisiin, jos haluaa. ( 9v.  Arvopohdintaa)

 

– Muista lopettaa sitten se pelaaminen, jos  käy liian raskaaksi.      (9v.isälleen)

Näin ne omat ohjeet syötetään takaisin pienissä erissä.

 

– Kaverin perhe  lähti käymään Halloweenina Hautausmaalla, kertoi 9v.

 

9v.kirjoitti naama loistaen 4 sivua äidinkielen  ainetta. Täsmätehtävä hänelle.

 

Koulumaailma on kehittynyt ja ne oppilaat lukivat ääneen aineensa, jotka halusivat.

 

15v: n aikana niitä vielä luettiin kysymättä. Hän ei olisi halunnut koskaan, että aine luetaan ääneen,  ja aina se luettiin…9v.taas esittäisi vaikka koko koululle juttujaan.

 

 

 

 

Sorvatar itse kirjoitti joskus luokkaretkestä päiväkirjaa ja siitä sitten piti kirjoittaa koonti. No, samalla tavoin kuin 9v. nautin kirjoittamisesta ja tekstiä syntyi…  Päiväkirja oli pohjana, joten syntyi pitkä tarina.

 

-Minäpä otan tämän itselleni.   Sanoi opettaja luettuaan.

 

Kertomus luettiin sitten kylän juhlassa. Opettaja luki sen itse, koska olin kovassa flunssassa.

 

– KYLLÄ NE KUULKAA POROJA OLI!

 

Kajautti hän, kun pikkuinen kirjoittaja oli kuvannut Lappia kuvaavassa aineessaan HIRVIÄ epähuomiossa…

( naureskelua yleisössä, tietenkin kun tämä  kerrottiin stand up-tyyliin )

 

 

Vähän myöhemmin löytyi joku toinen hauska epähuomio…

 

Sä aina kirjoitat niin pitkästi, opasti veli kotona… Ja näytti omaa lyhyttä tekstiään. Aina ne pitkät luetaan. Sitten lyhentelin aineitani jonkin aikaa, kumittelin pois pätkiä…

 

Onneksi oli se flunssa, koska sain istua penkissä. Olisi voinut olla vähän vaikea jatkaa, jos itse olisin ollut lukemassa  edessä Hirvi-kohdan jälkeen.  Nyt pystyi katselemaan muka muualle…

 

Seuraavana keväänä koulussa tehtiin lehti ja aineet vaadittiin takaisin. En uskaltanut olla tuomatta, kun pelkäsin joutuvani kirjoittamaan sen uudestaan, jos olisin hukannut enkä uskaltanut  lyhentääkään huomattavasti… Mietin sitäkin, jos opettaja huomaa, että korjasin hirvikohdat  poroiksi, mutta en halunnut sentään lehteen niitä.

 

Kyllä sitä ainetta  sitten tarkistettiin,  pikkuveljen  määräsin  lukemaan ja etsimään kaikki mahdolliset virheet, joita en itse huomaa. Harkitsin aineen kastelemista/tuhoamista, mutta arvasin, että

 

☆  hirvi on poro ☆

 

oli yksi niistä, joita opettaja haki lehteä varten…

 

Se oli varmaan ihan ok. lapsen aine, mutta  alistuneesti sen vein…

 

No, täällä hirvet saavat olla poroja ja porot hirviä… ♡

 

– kylläpä noi linnut nyt pörrää tossa ikkunassa ( äiti)

– Mä en tiennytkään, että linnut osaa pörrätä (9v)

 

Oravakin ilmestyi pörräämään…