Lapsenmielisille, nyt satuillaan

Elipä kerran pieni kivitasku. Se istui oksalla, niin reunalla, että melkein putosi. Ei kuitenkaan ihan, kivitasku ei koskaan pudonnut. Se on kivitaskujen suuri salaisuus, ne eivät putoa, vaikka kuinka reunalla istuisivat ja ihmettelisivät maailmaa. Pienellä linnulla on maailmassa niin paljon nähtävää, että se haluaa nähdä läheltä kaiken, värikylläiset sateenkaaret, hyppelehtivät pitkäkorvaiset pupujussit, tuuheahäntäiset oravat, isot, paksut kovakuoriaiset ja viekkaat ketut. Ja kun tulee sade, kivitasku katselee tarkkaan, milloin aivan ensimmäinen kastemato ryömii pintaan. Mitä kivitaskun taskussa sitten piili, mikä oli tarkoin varjeltu salaisuus, jota ei kukaan tiedä paitsi tietenkin linnut itse? Kivitasku kertoo sen meille, jotka emme tietoa väärin käytä vaan piilotamme sen visusti sydämeemme.

Taskussa on pienen pieni kivi. Ihan oma kivitaskun kivi. Jokaisella kivitaskulla on sellainen. Kivessä on lohkeama, jokaisella erilainen, toisilla iso, toisilla pieni. Pienempi kuin pikkurillin kynsi tai isompi kuin ukkovarvas. Joskus kiven lohkeaman sisällä on kaunis ja hyvä prinsessa, toisen kivitaskun kiven sisässä elää komea ja rohkea prinssi. Joskus taas kivitaskun kiven lohkeaman sisällä on ruma ja raivokas peikko, joka tahtoo kaikille pahaa ja haluaa levittää pahan mielen myrkkyä maailmaan, jos vain pääsisi kivestään ulos. Peikko tahtoisi, että prinsssi ja prinsessa olisivat onnettomia aina, eivät ikinä saisi syödä herkkuja tai juoda taikajuomaa, jota vain kivitasku osaa keittää. Mutta lintu ei päästä sitä pois. Kivitasku tahtoo lentää, joskus se tapaa toisen samaa maata olevan. Silloin ne yhdessä katsovat, minkälainen kivi niillä on taskuissaan. Onko lohkema iso ja rosoinen vai pieni ja kaunis? Siitä linnut tietävät, kuka kivessä asuu. Peikkokiviä ne hoitavat, kaksi kivitaskua elää vierekkäin hetken aikaa ja ne laulavat toisilleen kauneimmat laulunsa. Lopulta lohkeamasta tulee prinsessa esiin, sillä nyt prinsessa uskaltaa tulla katsomaan aurinkoa ja perhosia eikä pelkää enää peikkoa. Menee vielä aikaa viikko, toinen, ehkä kolmaskin ja sitten tulee ryvettynyt peikko esiin, sillä on jo paljon parempi mieli. Silloin kivitasku lähtee lentoon ja etsii uuden peikon, prinsessan tai vaikkapa prinssin. Kivitasku tietää, että aina löytyy joku surullinen, jota voi lohduttaa eikä peikkokaan ole ilkeä turhaan. Kaikki eivät ole löytäneet kotiaan kivitaskun luota, siksi kivitaskujen mukanaan kantamiin kiviin mahtuu niitä satuolentoja, jotka ovat onnettomia, mutta mahtuu niitäkin pikkuisia prinsessoja, joilla on isot hameet ja kullankeltaiset tai korpinmustat hiukset ja prinssejä, joiden miekat on rakennettu hämähäkin seitistä ja joilla voi halkaista mustikasta tuhat siivua, niin että jokainen saa ihan pikkuisen palan. Niin kivitasku lentää, mutta ehkä näet sen jokin päivä korkealla taivaalla…

Satuja ei ole koskaan liikaa…

– 9. kesäkuu 2009

Veistos

metsäpolulla käveli vastaan

elämä

hiljaa ja rauhallisesti

puut huojuivat

tuuli vihmoi

elämä käveli tyynesti ohitse

välittämättä mistään

anteeksi pyytämättä

läpinäkyvissä vaatteissa

rinnat pyöreinä ja kiinteinä

kuin melonit sanoisi mies

täyteläiset tuumisi nainen kateellisena

mutta sitten se tapahtui

katse kiinnittyi vyötärölle

pulpahtaneeseen napaan

kiinteään ja kimmoisaan

kauniiseen vatsaan

iso ja elävä

ohut kangas verhona

veistoksellista uljautta

jäin ihailemaan parillista

– 8. kesäkuu 2009

Kohtalokasta

Sairaala haisee. Vuodeosasto, vieraat kiirehtivät pois, suklaalevy ja kukka jäävät omaisen pöydälle. Pihalle tuulee, kukat kukkivat, autot ajavat kuten ennenkin. Poistuva voi huokaista helpotuksesta, sairaala jää yhä kauemmas, turvallisen matkan päähän, vuodeosasto vaippoineen ja vanhusten kaikuvine, alistuneine valituksineen jää kauas.

Minä en poistu. Haluaisin kyllä ajoittain. Imetän vauvaani, nukutan hänet yksityishuoneen vessaan. Hädin tuskin vaunut mahtuvat sinne. Poika hymyilee syödessään. Muskarit, vauvauinnit, seurakunnan kerhot ja leikkipuistot, kaikki sellainen on niin toisarvoista meille. Minulla on hyvä olo, sanoo vauva tai niin kuvittelen. Syöpäkipujen katsominen kehittää yhtä paljon kuin vauvahieronta tai musiikkileikkikoulu, yhtä lailla kuin leikkiminen puistossa, jossa vanhemmat huutavat kyllästyneenä jälkikasvulleen ja hiekkaa heitetään toisen naamaan. Älä heitä sitä hiekkaa sanoo ensimmäinen vanhempi, lopeta sanoo vanhempi kakkonen, kähdetään syömään ärisee kolmonen ja niin edelleen, sitä loppumatonta puistoelämää samoine komentoineen. Lakkaan ajattelemasta vauvani puolesta. Ei se syytä, sanon itselleni, ei se muista. Jos itket, lähdetään pois, nyökkään vauvalle. Luota nyt äitiisi. Hymyilen vinosti, pakko hymyillä keskellä syöpäkipuja ja tuskaa. Etten ruoki pelkoa. Jotenkin se hymy irtoaa, lakoninen puhe, kun luen kirjaa. Katso tässä on murskain, selitän koneista. Murskana taitaa olla moni muukin asia, katselen ikkunasta tammikuista maisemaa. Nyt ei pysty katsomaan totutta silmiin, vaikka totuus on tässä huoneessa.

Sun vauva ei kyllä koskaan itke, toteaa hoitaja hymyillen ohi kulkiessaan. Ihmeellinen vauva. Niin, mutisen surkeana, yritän pitää hiljaisena. Etten häiritse vanhuksia, jotka korisevat letkuissaan. Kuolevan ihmisen huone on täynnä lastenvaunua ja pientä vauvaa. Isäni nukkuu pois, miten sitä sanotaankaan, peitellen itse asiaa. Kipupumppu pumppaa morfiinia. Minä pumppaan vauvalle maitoa. Jos lähden vauvaa syöttämään kohta, kuiskaan isälle. Mene tuonne nurkkaan syöttämään pyytää hän. Ei halua olla yksin. Minun on vaikea katsoa, kun kivut alkavat, kuihtunut ruumis heittelee kivuissa eivätkä ne tunnu loppuvan. Käyn rutisemassa kipulääkkeitä lisää.

Kuinka monta kertaa olen imettänyt tänään, mietin. Poika on ainoa, joka ei pelkää, jokeltaa ja hymyilee, nauttii täysin siemuksin elämästään. Minuakin rauhoittaa imetys, pitää minut koossa. Ymmärrän, etten voi lähteä pois. Poika rauhoittaa kuolevaa. Ethän lähde, kysyy hoitaja, loppu lähestyy, ei monta tuntia. Ettei hänen tarvitse olla ihan yksin, hoitaja toteaa, jatkaa, ei kukaan voi sinulta tätä vaatia pienen vauvan kanssa, itku ei meitä häiritse. Vauvan itku on tervettä, hän jatkaa ja näyttää tarkoittavan sitä. Nyökkään. En lähde pois. On tekopyhää käyttää pikkuvauvaa syynä lähtemiseen, kun itsellä on vaikeaa. Kuolemisen silmiin katsominen on raskasta. Autan häntä syömisessä ja vahdin, ettei putoa sängystä, mangun kipulääkettä vanhanaikaiselta osastonhoitajalta. Neljän tunnin välein jyrisee hän ja katsoo terävästi, painu helvettiin ajattelen minä. Lääkärin silmiin tulee kyynel, kun tulen alkuyöstä isää katsomaan vaunujeni kanssa. Sinä, tuon vauvan kanssa, hän hyrisee ja kiirehtii valkotakki heiluen. Tiedän, että hänelläkin on vauva. Puhelin oli soinut: pyyntö tulla katsomaan keskellä yötä, ajantaju on sairaalta kadonnut, on vain inhimillinen hätä. Imetän ja tulen, lupasin. Vauva torkahtaa heti vaunuihin, olemme valmiustilassa lähtemään koko ajan, kumpikin nukkuu silti hyvin väliajat, minulla on puhelin korvan vieressä ja kaikki valmiina. Muutaman kinoksen päässä on sairaala. Ensiavun ovesta saa mennä sisään. Lääkäri avaa ja menee menojaan. Taisi liikuttua.

Jännitän viime hetkiä.. Miten pysyn itse kasassa ja miten saan vauvan pysymään tyytyväisenä ja hiljaisena, millä sen teen? Poistua en voi, huudattaakaan en voi. Niitä kuuluisia vaihtoehtoja ei tänään ole. Pidän isääni kädestä ja kainalossa on poikani, viimeisellä hetkellä. Tuntui kuitenkin, että hän sai lohtua meistä. Poika jaksaa jokeltaa iloisesti kuoleman hetkellä. Menemme kotiin ja imetän lapseni uneen. Minulla on aikaa valvoa seuraavana yönä.

Loppusanat: todellisuuspohjainen kertomus. Imetys kulkee tässä punaisena lankana, koska osallistuin tällä kirjoituskilpailuun (imetyksen tuki, siellä sivuilla on alkuperäinen tarina, tässä on pieniä eroja siihen verrattuna lauserakenteissa). Tuli mieleen käsitellä aihetta harvinaisesta näkökulmasta, ei kirjoittaakaan sellaista perinteistä imetystarinaa, kuinka ihanaa se on jne. Kun kirjoitin, niin ymmärsin, että imetyksellä oli kuin olikin ratkaiseva merkitys aikoinaan sairaalassa. Pienen vauvan kanssa en olisi pystynyt lähtemään muuten niin helposti, nopeasti ja lyhyillä varoitusajoilla. Enkä olisi kyennyt pitämään vauvani oloa rauhallisena ja tyytyväisenä samalla tavalla viikkoja. Aihe, jolle naureskelin ivallisesti, sai ulottuvuuden, kun kirjoitin. Todella ratkaiseva merkitys meille kolmelle silloin, sairaalle, terveelle ja avuttomalle, me olimme tiimi. Imetys on toki niin iso asia, että siitä kannattaa kirjoittaa normaalinkin kaavan mukaan.

– 8. kesäkuu 2009

Ei otsikkoa

pahuus ohella kaljatölkin

rakkaus meillä on sitä

kiven takana muurahaisia

veneessä aurinko porottaa

mehdotonta tulla luoksesi

jos et sitä halua

hämähäkit saavat mennä

roskat valua puroa pitkin

elämä

virtaa ohi

pysähtymättä

turhuus hakee muotoaan

renkaan vieressä maatuu

tupakansätkä

vesi loppui jo

tuulen mukana lähtevät sanat

odotan sinua.

– 7. kesäkuu 2009

Näin se menee

Näin se menee
– Jos on saanut sakot eikä halua maksaa, ni mitä pitää tehdä?

– Pakko ne on maksaa.

– Jos lähtee karkuun ja ajaa oikein lujaa?

– Poliisit saa aina kiinni.

– Jos menis metsään piiloon, niin tulisko ne sinne?

– Tulis.

– Jos menis Israeliin Aatamin ja Eevan haudalle?

– Poliisit tulis sinnekin.

– No, jos hyppäis järveen ja kuolis, ni kuka sitten maksais?

– Sitten ei maksaisi kukaan.

Loppusanat: tämä keskustelu oli pitkä ja olen käynyt sen kummisetäni kanssa ehkä viisivuotiaana. Muistan, että oli vaikea hyväksyä loppuratkaisua, oli moraalisesti väärin, että sakkoa ei maksa kukaan.

– 6. kesäkuu 2009

Äidin muistolle vuonna 1998

Älä pelkää äiti. Sulje silmät ja ajattele kauneutta. Ruusu kukkii vieressäsi, hetkeä ennen kuolemaa. Kumpi teistä antaa ensin periksi? Ruusu joutuu roskikseen – sitä minne sinä joudut, ei tiedä kukaan. Äiti- onko jumalaa olemassa. Pyydät isä meidän-rukousta. Se lohduttaa sinua nyt. Sulje silmät ja nuku. Rakastan sinua niin paljon, että toivon sinun nukahtavan- ikiuneen.

Happiletku kohisee. Sataa, itkeekö taivaskin? Sairaalasta on tullut viesti:viimeiset vuorokaudet ovat käsillä, tulkaa katsomaan, välittäkää. Saavuin ensimmäisenä, pysähdyin sängyn viereen ja katselen sameisiin silmiin, letkuihin. Siinä hän on, minun äitini. Ihminen, joka synnytti minut. ALS, kirjaimet merkitsevät tuhoa.

Äiti, kuka sinä olet? Mitä sinusta jää jäljelle? Ennen kaikkea, olitko onnellinen? Saitko, mitä halusit? Yrität puhua. Ei tarvitse. Sano vain minulle, että olit onnellinen, niin annan sinun kuolla. Näen, että pelkäät. Myönnät sen. Pidän sinua kädestä kiinni ja kuuntelen. Haluat kuolla, haluat pois. Minä ymmärrän. Kampaa tukka, kuiskaat yön pimeinä tunteina.

Katselen sinua, kun saat morfiinia ja toivon, että saat rauhan. Äiti lähtee pois. Toivomme kaunista kuolemaa, äiti ja tytär. Toivottavasti teit sen itse, onnellisen elämän. Kuolema. Hyvästi ja Kiitos, Äiti.

Loppusanat: tämä teksti on kirjoitettu todellakin 1998 ja viikko äidin kuoleman jälkeen. Nyt palauttaessani sitä tänne sivulle, teki mieli peukaloida ja parannella. Päädyin kuitenkin antamaan ”hänen” olla sellainen kuin on, olen lukenut tämän äitini hautajaisissa ja muistan, että tämä teksti tuli helposti, ja jollain tavalla lohduttikin.

– 6. kesäkuu 2009

Lapsuutta

Kun poliisiauto tulee paikalle

Iina juoksee karkuuun

Ei ole mitään pelättävää

Iina tietää

Mutta juoksee silti huutaen

Mitä sinä pelkäät?

Kysyvät

Psykologi ja terapeutti.

Elämää vastasi Iina silmät ymmyrkäisinä.

Psykologi kirjoittaa monta sivua,

pelkää auktoriteettia.

Asiantuntijat nyökkäilevät,

kuinkas muuten.

Ota tikkari, olet alaikäinen

sanoo terapeutti

ja tule ensi viikolla leikkimään.

Käydään yhdessä poliisiasemalla,

silloin Iina muistaa,

aikuiset ovat hulluja

Eikö kukaan näe ja ymmärrä,

kuinka hän palavasti haluaa juosta poliisiautoja karkuun?

Koko lapsuuden,

ja kietoa narunpätkät tuhansille solmuille.

 

Häneltä menee kauhu ja leikki sekaisin,

sanoo viisas terapeutti, mutta antaa olla.

Mene lapsi ja lennä mielikuvituksen siivin,

lennä korkeammalle kuin kukaan

Älä tee mustetahratestiä vielä,

kuvittele mielessäsi pelottavia hulluja

ja että silta romahtaa allasi,

kuinka joku rakastuu sinuun ja

saat lapsia.

Olet hyvä aina

kirjoitat satoja kirjoja ja tulet rikkaaksi.

Poistat nälänhädän maailmasta.

Ja käsket kaikkien olla hyviä toisilleen

Iina, olet lapsi

Ole sitä kauan

– 6. kesäkuu 2009

Runo vain

Istun kivellä aaltojen kohistessa
Kaukana minusta
Jos kohina tuleekin minusta
Matkalaukku on jäänyt penkin alle
Eikä kukaan katso sisään
Parempi niin
Kohina voimistuu ja antaa tilaa
Tummanharmaille ajatuksille
Tuuli lohduttaa
Sigrid toivoi joskus, että aika pysähtyisi
Ja kaikki olisi hyvin
Ei ystäväni
Minä sanoin hänelle
Voihan se niin olla
Suuret silmät anoivat
Nyt on vain meri
Ja navakka tuuli
Kiven takana ui sorsanpoikanen
Missä sen emo on
Havahdun
Vaikeaselitteistä
Kotona on pinaattia kaapissa
Lasisirpaleita Sigridin kodissa
Se päätti lähteä
Älä mene kauas
Toivoin
Hän ei ole ainoa, joka lähtee rakkauden perään

– 6. kesäkuu 2009

Ei otsikkoa

Tiesitkö rakkaani, että viiniä voi juoda aamulla
Tiesitkö, että taiteilija on aina vaikea
Tiesitkö, tiesitkö
Miksi pyydät helppoa elämää
Miksi suret turhaan
Miksi tulit tänään luokseni
Ilmaisemaan itseäsi
Älä vaivaudu
Minä en ymmärrä edes itseäni
Saati sitten sinua
Jos lähellä olisi vuori
Neuvoisin sinua kiipeämään sen harjalle
Jos komerossani olisi fakiirin patja
Antaisin sen sinulle
Juottaisin vuohenmaitoa, jos minulla olisi
Olet täällä
Jätetään ovet auki ja kävellään
Läheiseen kirkkoon
Ja uskotaan toisiimme
Sitten teemme retken järven rantaan
Kunnes tulee syksy
Ja pimeän kalvakat illat
Kesän lämpö väreilee parvekkeelle unohtuneissa kalusteissa
Tuuli ujeltaa
Ja tummansinisen pilven läpi
Heijastuu kalvakka valo
Sytytämme takkatulen ja päätämme olla putoamatta
Ilman vettä
Joka ravitsee sinua ja minua
Eikä kukaan kysy mitään
Eikä täällä ole ketään
Joka vahingoittaisi meitä
Ryömimällä hämähäkinseitin läpi
Liskomaisesti
Puhumaan siitä, mitä kukaan ei halua kuulla
Ilmassa väreilee niin paljon sanoja
Että on helppoa
Jäädä pitkäksi aikaa
Kunnes lumi putoilee maahan
nuohooja kehottaa lähtemään
Takaisin kettujen luo
Kanin syömän omenapuun vieritse
Sinne takaisin
Jossa malja valuu yli
Ja jokainen syö puikoilla
Kiinalaista ruokaa
Eikä lopulla ole alkua
Mutta rakkaani viinipullo on korkkaamatta
Vain lasillinen ja ensi kesä odottaa taas makuna huulilla.

– 6. kesäkuu 2009