sorvatar

Uskotteko te jumalaan?

Pitkä, vaalea tukka kehystää laihan sijaisen kasvoja. Hän on poikkeuksellisen laiha, yllä kapea, pitkä ruskea hame ja oranssi neulepusero. Suuret silmälasit kehystävät pitkää, ohutta kiharapilveä. Hento ja kaunis nainen, vanhat tietäväiset kasvot, syvät juonteet, rotunaisen oloinen. Sellaisen, jolla on sanottavaa. Jos hän puhuisi politiikassa, kaikki kuuntelisivat. Tänään hän on sijainen. Hän on astellut tylsän luokan eteen opettamisen palossa. Minä haluan KESKUSTELLA, hän kimittää epäonnistujan varjo kapeilla harteillaan. Miia katselee miettiväisenä, kun hameen helmat leijailevat, liikehdintä on kuin balettitanssijalla, harkittu, koruton ja kaunis. Tänne ei tulla kuin navettaan, sijainen rääkäisee myöhästyjälle. Navettaan, pohtii Miia mielessään. Nunna, siksi Miia nimeää sijaisen, ei tainnut tietää, että navettaan ei kuka tahansa todellakaan tule. Helpompi uskonnon tunnille on tulla avaamaan dialogia, niin kuin kirjoissa opetetaan, luokka pitää saada keskustelemaan, kommentit irrotetaan vaikka väkisin. Mielessä keikkuu kuva lehmistä, sarvipäistä ja paskan hajusta. Äänistä, jotka kuuluvat, kun lehmät kusevat, lorina, joka kaikuu navetassa, kaikuu alati. Yksi lopettaa, toinen aloittaa. Vaimea mölinä ja vähitellen rauhoittuminen, kun lehmät käyvät makuulle. Lehmän paskaa siivotaan steriilissä navetassa, lypsykoneet surraavat kaupunkilaisile maitoa, herkkävatsaisille yöllä lypsettyä. Sontakone on epäkunnossa… Vähempiarvoisempi paikka kuin uskonnon luokka muka, miten evankeliumi menikään, minne syntyi itse kristinuskon Herra. Miia herää, hätkähtää levottomia ajatuksiaan. Paperi läiskäistään eteen. Nunna on kyllästynyt keskustelun puuttumiseen. Luokka naureskelee äänettömästi, kaikkia hermostuttaa. Sijainen on ensimmäistä kertaa, mikä se luulee olevansa, unohtiko joku kertoa kriittisessä paikassa, mikä merkitys turvallisella ilmapiirillä on vapaalle keskustelulle. Oliko sijainen silloin sairaana vai reputtiko juuri sen ratkaisevan kokeen vai puuttuiko hänen jumalansa peliin juuri nyt?

Jokainen kirjoittaa, millainen on oma henkilökohtainen jumala, kailottaa sijainen. Miia on sokissa. Onko tämä totta, onko oikeasti näin, että tähän on kirjoitettava, mitä ajattelee Jumalasta henkilökohtaisesti? Auta nyt rehtori tai joku, miten kukaan voi vaatia tällaista! Pakotietä ei tunnu olevan, kyllä se Navetta olisi taivas tähän verrattuna. Mitä muut kirjoittavat? Voi jumalauta, mistä muusta aiheesta tahansa! Saksassakaan ei saa puhua natseista kahvipöydässä. Me ollaan lukiossa, aikuisia jo, rikosoikeudellisessa vastuussa ja kaikkea, eikö sen pitäisi näkyä oikeuksinakin. Miia rauhoittelee itseään. Hän ei kiroile. Tämä menee yli. Lyijykynän pää pyörii kädessä. Nyt jumala, jos olet olemassa, auta. Nosta sijainen taivaaseen hetkeksi, pilven päälle jäähtymään paatoksestaan! Hameen helmat viuhuvat, sijainen on tyytyväinen itseensä, syvän juonteikas hymy kasvoilla, hän odottaa. Mikä on hänen tavoitteensa, onkohan hänellä omasta mielestään armolllinen suhtautuminen, joku taisi puhua armosta joskus kristinuskon yhteydessä… Keskustelemme lapuista, takana kuuluu nuoren miehen kysymys toverilleen, mikä ton akan nimi oli. Pirkko Pyysalo vai mikä? Naurun pyrskähdyksiä taustalla, kukaan ei muista. Joku pihlaja se oli tai koivu, loppuosa mäki tai niemi. Miia on taas ajatuksissaan, katselee sijaista. Se on jotenkin kauniin, herkän oloinen, miksi se tekee näin, pitkä, ohut varpu koko ihminen. Hulluko se on, voiko numero pudota, jos ei halua kertoa jumalastaan. Jos kertoo väärin? Onko vittu väärin, jos on eri mieltä Jumalasta Pirkko Pyysalon kanssa? Miia ahdistuu, huomaa kiroilevansa. Uskonnon tunnilla, jos Jumala onkin hollilla, jos se kyttää. Jos Koivu tai Mäki on sen lähettilä. Enkeli! Siltä sijainen näyttää. Miia ei ole rohkea. Hän haluaisi vastustaa. Hän haluaisi kysyä suureen ääneen, vaaditaanko lukion opetussuunnitelmassa todellakin uskonnon kohdalla, että on myönnettävä henkilökohtainen uskonsa tai uskomattomuutensa. Saako uskoa puihin? Tuomarina Pirkko Pyysalo. Menikö oikein vai väärin, oliko tarpeeksi anteeksiantoa ja sopivasti tuomiota?

Pirkko Pyysalo lukee kommentteja. Tämä ei ole kristinuskon jumala, hän sanoo toisinaan lukiessaan. Miian kommentin kohdalla tulee hiljaisuus, kukaan ei ymmärrä sitä, hätäistä kommenttia sinne päin. Tunti loppuu. Nunnasijainen hermostuu, kun reppuja pakataan liian aikaisin. Missään en ole tällaista nähnyt, hän marisee laput käsissään. Jumalakuvat eli oppilaat valuvat ohi, opettajalla on kädessään lukioluokan jumalakuvat, kolmekymmentä lappua. Pirkko Pyysalo on astunut lupaa kysymättä jokaisen henkiseen navettaan.

Ulkona on kaunista. Miia odottaa bussia. Hetken kuluttua sijainen tulee ulos, nyt kasvoilla on hymy, tukka heiluu tuulessa vaaleana pilvenä. Auto kaartaa häntä hakemaan. Tänne on tullut kesä, sijainen hymyilee ääneen. Ihan selkeästi rakastunut.

– 14. kesäkuu 2009

Haistakaa paska! Ruskeat, sotkuiset kikkarat heiluvat, kun kuvismaikka pyyhältää tuulispäänä huoneeseen. Tänään se on vihainen. Pyörän kumi on puhjennut, housut ovat menneet kiireessä väärin päin jalkaan. Tukka roikkuu silmillä, kukkapaita on ylipieni, napit, miten sattuu, ei näytä naiselta, on kuin pikkulapsi. Sen on paha olla. Se seisoo luokan edessä ja melkein itkee.Haistakaa paska, se nyyhkäisee ehtyvillä voimillaan. Pyytää anteeksi olemuksellaan, ylisuuria vaatteitaan ja roikkuvaa ohutta tukkaansa, taiteilijalookia suomalaiseen malliin. Tuijottaa ulos ikkunasta. Siellä on harmaa näkymä, pikku baari, jossa hönöt juo. Urheilukenttä, jossa huonot häpäisevät itsensä. Yksi poika siellä juoksee, pikkukylän eurooppalaisuutta, täällä se lepää, Kulttuuri. Kuvismaikka itkee äänettömästi, täälläkö HÄNEN paikkansa on, opettamassa kakaroita! Luokka on hiljaa takana. Ei ne sano mitään, tuijottavat vaikeina. Kuvismaikka pahoittaa mielensä. Äsyttävää rapinaa, kun oppilaat kaivavat papereitaan, tekevät vanhoja töitään, kun uutta aihetta ei tule, parantelevat, koettavat toimia hiljaa. Luulevat saavansa hyviä numeroita, pelkäävät hänen räjähtelyään. Joku katsoo säälien, ärsyttää, ei kuvismaikka halua myötätuntoa. Ei ne jaksa mua, ajattelee kuvismaikka. Ne haluaisi jonkun toisen. Jonkun terveen. Joka käskee piirtämään asetelman. Tai jotain hienompaa. Kirjo on spektri. Kuvismaikkaa vituttaa. Hänenkö tässä pitäisi, ei hän jaksa. Senkö takia, että lukujärjestyksessä lukee, pidä tunti! Senkö takia hän on täällä tuijotettavana, missä noidenkin nälkä ja uskallus, tunteja vaan keräävät kuin kanit porkkanoita! Ikkunasta näkyy tie, jossa ei aja yhtää autoa. Silti siellä oli tapahtunut onnettomuus. Joku oli kuollut. Kuvismaikka oli repinyt paikallislehden. Syntyneiden nimet hän mustasi.

Tuleeko kansallispukuun viilo? Mitä jumalauta, kuvismaikka räjähtää. Nyt se sitten alkoi, vittuilu. Ota selvää hän sähisee kuin pieni kissa. Niin oli lapsena opetettu ässävikaista. Sihise kuin pieni kissa, dsi dsi. Nuorimies katsoo rauhallisesti ja toistaa kysymyksen. Viilo? Luokka katsoo tuomiten. Kuvismaikka menee sekaisin. Kenen puolella ne ovat tänään? Eturivissä on oppilas, jota hän inhoaa. Se katsoo pirullisesti. Toinen kulmarivissä, siellä on tumma tyttö, se on jotenkin kiltin näköinen, mutta ei sitä kiinnosta eikä se osaa. Takana ovat kovat jätkät. Nyt ne hakee historian kirjoja, jokaisella on värjätty pää, mikä vika on suomalaisessa maantieharmaassa, samanlaisessa kuin tie ulkona, se tie, jossa joku oli kuollut, typeriä murrosikäisiä koko luokka täynnä. Ketä ne luulee kiinnostavan, menikö aihe prikulleen oikein, oliko valmisteltu ja huolellisesti tehty, ripaus kuvitteellista rohkeutta? Kuvismaikka pakenee sivuhuoneeseen. Päättää olla siellä. Antaa jokaiselle nelosen. Siinäpähän ovat sitten kansallispukuineen, kirottuneine akvarelleineen. Tai jos laittaisi niille alastonmaalauksen, olisi itse malli. Siinä tuijottaisivat. Piipaa-auton kuskille voisi sanoa, että tämä on Taidetta. Opettaja uskaltaa laittaa itsensä likoon ja siitä rangaistaan. Saisi hyvän jutun iltapäivälehtiin, ehkä tulisi vihdoin apuraha.

Yhtäkkiä helpottaa. Kuvismaikka juo lasin vettä. Hän kävelee sumussa. Mieli on paha, ei hän nörttien piirustuksia näe. Nappaa vain pinkana eteensä. Nämä on hyviä, ysi hän tuhisee, korjaa tuo yksi, saat kympin, piirrä vaikka aurinko risukasaan tai kuollut rotta. Anteeksi, hän sanoo pojalle, joka kysyi, tuleeko kansallsipukuun viilo housuihin, helvetin hyvä kysymys tosiaan, hän kehuu poikaa sen omalla kielellä. Se on se keskenmeno, hän sanoo sitten kovaan ääneen. Hiljaisuus. Nyt ne tuijottaa. Uhallakin tekee mieli sanoa uudestaan. Luokka on äkkiä tyhjä. Joku puhuu huostaanotosta käytävässä. Revitty paikallislehti on roskakorissa, mustat tussiraidat kirkuvat.

Tapahtumat ovat siis totta, tietenkin opettajan ajatukset on arvattu kirjoittajan vapaudella…Sääliä ja ärtymystä hän taisi oppilaissaan aikoinaan herättää, toivottavasti nykyisin menee hyvin. Näihin aikoihin oli vähän ongelmallista, kun hän antoi numeroitakin, ja niissä oli aikamoista heittoa mielentilan mukaan, onneksi hän pahimpia virheitä paikkaili ja jossain vaiheessa hän taisi kertoa jollekin luokalle suoraan, että hänellä on ongelmia. Mieleen jäänyt persoona joka tapauksessa.

– 10. kesäkuu 2009

Sairaala haisee. Vuodeosasto, vieraat kiirehtivät pois, suklaalevy ja kukka jäävät omaisen pöydälle. Pihalle tuulee, kukat kukkivat, autot ajavat kuten ennenkin. Poistuva voi huokaista helpotuksesta, sairaala jää yhä kauemmas, turvallisen matkan päähän, vuodeosasto vaippoineen ja vanhusten kaikuvine, alistuneine valituksineen jää kauas.

Minä en poistu. Haluaisin kyllä ajoittain. Imetän vauvaani, nukutan hänet yksityishuoneen vessaan. Hädin tuskin vaunut mahtuvat sinne. Poika hymyilee syödessään. Muskarit, vauvauinnit, seurakunnan kerhot ja leikkipuistot, kaikki sellainen on niin toisarvoista meille. Minulla on hyvä olo, sanoo vauva tai niin kuvittelen. Syöpäkipujen katsominen kehittää yhtä paljon kuin vauvahieronta tai musiikkileikkikoulu, yhtä lailla kuin leikkiminen puistossa, jossa vanhemmat huutavat kyllästyneenä jälkikasvulleen ja hiekkaa heitetään toisen naamaan. Älä heitä sitä hiekkaa sanoo ensimmäinen vanhempi, lopeta sanoo vanhempi kakkonen, kähdetään syömään ärisee kolmonen ja niin edelleen, sitä loppumatonta puistoelämää samoine komentoineen. Lakkaan ajattelemasta vauvani puolesta. Ei se syytä, sanon itselleni, ei se muista. Jos itket, lähdetään pois, nyökkään vauvalle. Luota nyt äitiisi. Hymyilen vinosti, pakko hymyillä keskellä syöpäkipuja ja tuskaa. Etten ruoki pelkoa. Jotenkin se hymy irtoaa, lakoninen puhe, kun luen kirjaa. Katso tässä on murskain, selitän koneista. Murskana taitaa olla moni muukin asia, katselen ikkunasta tammikuista maisemaa. Nyt ei pysty katsomaan totutta silmiin, vaikka totuus on tässä huoneessa.

Sun vauva ei kyllä koskaan itke, toteaa hoitaja hymyillen ohi kulkiessaan. Ihmeellinen vauva. Niin, mutisen surkeana, yritän pitää hiljaisena. Etten häiritse vanhuksia, jotka korisevat letkuissaan. Kuolevan ihmisen huone on täynnä lastenvaunua ja pientä vauvaa. Isäni nukkuu pois, miten sitä sanotaankaan, peitellen itse asiaa. Kipupumppu pumppaa morfiinia. Minä pumppaan vauvalle maitoa. Jos lähden vauvaa syöttämään kohta, kuiskaan isälle. Mene tuonne nurkkaan syöttämään pyytää hän. Ei halua olla yksin. Minun on vaikea katsoa, kun kivut alkavat, kuihtunut ruumis heittelee kivuissa eivätkä ne tunnu loppuvan. Käyn rutisemassa kipulääkkeitä lisää.

Kuinka monta kertaa olen imettänyt tänään, mietin. Poika on ainoa, joka ei pelkää, jokeltaa ja hymyilee, nauttii täysin siemuksin elämästään. Minuakin rauhoittaa imetys, pitää minut koossa. Ymmärrän, etten voi lähteä pois. Poika rauhoittaa kuolevaa. Ethän lähde, kysyy hoitaja, loppu lähestyy, ei monta tuntia. Ettei hänen tarvitse olla ihan yksin, hoitaja toteaa, jatkaa, ei kukaan voi sinulta tätä vaatia pienen vauvan kanssa, itku ei meitä häiritse. Vauvan itku on tervettä, hän jatkaa ja näyttää tarkoittavan sitä. Nyökkään. En lähde pois. On tekopyhää käyttää pikkuvauvaa syynä lähtemiseen, kun itsellä on vaikeaa. Kuolemisen silmiin katsominen on raskasta. Autan häntä syömisessä ja vahdin, ettei putoa sängystä, mangun kipulääkettä vanhanaikaiselta osastonhoitajalta. Neljän tunnin välein jyrisee hän ja katsoo terävästi, painu helvettiin ajattelen minä. Lääkärin silmiin tulee kyynel, kun tulen alkuyöstä isää katsomaan vaunujeni kanssa. Sinä, tuon vauvan kanssa, hän hyrisee ja kiirehtii valkotakki heiluen. Tiedän, että hänelläkin on vauva. Puhelin oli soinut: pyyntö tulla katsomaan keskellä yötä, ajantaju on sairaalta kadonnut, on vain inhimillinen hätä. Imetän ja tulen, lupasin. Vauva torkahtaa heti vaunuihin, olemme valmiustilassa lähtemään koko ajan, kumpikin nukkuu silti hyvin väliajat, minulla on puhelin korvan vieressä ja kaikki valmiina. Muutaman kinoksen päässä on sairaala. Ensiavun ovesta saa mennä sisään. Lääkäri avaa ja menee menojaan. Taisi liikuttua.

Jännitän viime hetkiä.. Miten pysyn itse kasassa ja miten saan vauvan pysymään tyytyväisenä ja hiljaisena, millä sen teen? Poistua en voi, huudattaakaan en voi. Niitä kuuluisia vaihtoehtoja ei tänään ole. Pidän isääni kädestä ja kainalossa on poikani, viimeisellä hetkellä. Tuntui kuitenkin, että hän sai lohtua meistä. Poika jaksaa jokeltaa iloisesti kuoleman hetkellä. Menemme kotiin ja imetän lapseni uneen. Minulla on aikaa valvoa seuraavana yönä.

Loppusanat: todellisuuspohjainen kertomus. Imetys kulkee tässä punaisena lankana, koska osallistuin tällä kirjoituskilpailuun (imetyksen tuki, siellä sivuilla on alkuperäinen tarina, tässä on pieniä eroja siihen verrattuna lauserakenteissa). Tuli mieleen käsitellä aihetta harvinaisesta näkökulmasta, ei kirjoittaakaan sellaista perinteistä imetystarinaa, kuinka ihanaa se on jne. Kun kirjoitin, niin ymmärsin, että imetyksellä oli kuin olikin ratkaiseva merkitys aikoinaan sairaalassa. Pienen vauvan kanssa en olisi pystynyt lähtemään muuten niin helposti, nopeasti ja lyhyillä varoitusajoilla. Enkä olisi kyennyt pitämään vauvani oloa rauhallisena ja tyytyväisenä samalla tavalla viikkoja. Aihe, jolle naureskelin ivallisesti, sai ulottuvuuden, kun kirjoitin. Todella ratkaiseva merkitys meille kolmelle silloin, sairaalle, terveelle ja avuttomalle, me olimme tiimi. Imetys on toki niin iso asia, että siitä kannattaa kirjoittaa normaalinkin kaavan mukaan.

– 8. kesäkuu 2009